Ladataan...

"Mitä sen Lidlin uimapuvun kanssa kävi?"

on kysymys, joka minulle esitetään vähintään viikoittain. Jos et tiedä, mitä se koskee, tässä tarina pähkinänkuoressa: ihastuin Lidlin uikkariin, menin kaksi päivää liian myöhässä kauppaan, sitä ei enää ollut, minä ja monet ihanat ystäväni ja lukijani alkoivat metsästää sitä Lidleistä pitkin Suomea (ja jopa Eurooppaa), sille keksittiin hashtag #someuikkari ja kaikki jännittivät, miten tarina loppuu. Tai jos haluat vaiheikkaamman selostuksen, lue tämä

Kolme kuukautta myöhemmin uikkaria ei vieläkään ole. Yhteydenottoni Lidlin asiakaspalveluun eivät tuottaneet tulosta ("ajankohtaisia mainoksia seuraamalla näette parhaiten mitä meillä on myynnissä tai myyntiin tulossa"). Edes Lidl Suomi -Facebooksivun suvereeni asiantuntija Riikka ei osannut auttaa ("laitoin toivetta uudesta erästä"). Uikkaria ei löytynyt Raumalta, Jyväskylästä, Tampereelta eikä Kauhajoelta. Tietääkseni sitä etsittiin myös Lidleistä Portugalissa, Saksassa ja Belgiassa. No dice.

Olen etsinyt Facebook-kirppisten, huuto.netin ja tori.fin kaikki osastot hakusanoilla esmara uimapuku uima-asu lidl uikkari. Olen googlannut kansainväliset verkkokaupat. Olen epätoivoissani ostanut (ihan erilaisen) korvaavan uikkarin verkkokaupasta, jonka en tajunnut olevan aasialainen. Uimapuvun rinnoille tarkoitetut kupit ylettyvät napaani asti. (Että jos jossakin on isotissinen, 120-senttinen lapsi, joka haluaa 40-lukua henkivän punaisen pallouikkarin, minulta löytyy.)

Minulla ei vieläkään ole sitä uikkaria. 

Mitä minulla sitten on? Neljä muuta vaatetta Lidlistä, riippuvuus Lidlin hedelmätoffeisiin ja pähkinäsuklaaseen sekä Lidlin uutiskirje sähköpostilaatikossani joka maanantai. Ensi kesänä, jos (ja kun) uikkarista tulee tuotantoon jokin toinen versio, olen lukenut sähköisen tarjouslehtisen ennakkoon ja olen ensimmäisenä riuhtomassa Kampin Lidlin ovea sinä aamuna, kun se tulee myyntiin. Ja toivon, että se on edes puoliksi yhtä kaunis.

(P.S. Suurkiitos kaikille metsästykseen osallistuneille! Kosketitte uimapuvutonta sydäntäni.)

Share

Ladataan...

Ostin alkuvuodesta asunnon ja ryhdyin remontoimaan sitä tänä kesänä. Kämppään tulee uusi keittiö, uusi vessa, uusi suihku, uusi kaapisto ja uudet huonekalut. Lisäksi vanha parketti hiotaan ja maalataan valkoiseksi, ja seinään lätkäistään tietenkin uudet maalit. (Lue: kämpästä tapellaan, raivotaan ja huudetaan. Lisäksi siihen menetetään hermot, kaikki rahat sekä tietenkin joka ikinen vapaahetki.) Tällä tavalla remontti (ja mielen mureneminen) etenee:

Päivä 1: Alkaisipa se remontti jo.

Päivä 2: Ei saatana - nytkö se jo alkoi? Kaikki käy niin nopeasti!

Päivä 3: Vitsit. Remontoiminen onkin paljon helpompaa kuin luulin. Itse asiassa tämähän on ihan mukavaa!

Päivä 4: Saatana miten vaikeaa tämä on. En yletä mihinkään eikä minulla ole varaa mihinkään. En pysty, en osaa, en halua, en jaksa. Saatana. 

Päivä 5: Remontointiin ei muuten menekään niin kauheasti rahaa kuin kaikki varoittelivat. Yllättävän halpaa itse asiassa. 

Päivä 6: No niin saatana. Kaikki rahat ovat menneet. Loppukesä syödään sitten sormia ja pieniä kiviä. Ankeuden kesä 2016, tästä jää kivat muistot.

Päivä 7: Valmistuupa tämä nopeasti. En ymmärrä, mitä kaikki valittavat. Remontti tulee kyllä tehtyä, kun tekee vaan!

Päivä 8: Ei saatana, tämä ei valmistu koskaan. Ei koskaan. Saatana. 

Päivä 9: Vitsit, onneksi huomenna alkaa loma! Saa vähän levätä. 

Päivä 10: Voi saatanan saatana, enhän minä remontista mitään lomaa saa. Ikinä.

Päivä 11: Onneksi on tuo poikaystävä, joka auttaa. En tiedä, mitä tekisin ilman sitä!

Päivä 12: Minä tapan kyllä tuon poikaystävän, saatana sentään. Paloittelen sen ja käärin noihin remonttimuoveihin ja sitten muuraan sen seinään, saatana. 

Päivä 13: Ensimmäisen huoneen seinät ja lattiat maalattu. Tämä näyttää upealta!

Päivä 14: Ei saatana. Seinä on ihan läikikäs ja lattia valkoisen sijaan keltainen. Näyttää ihan paskalta. En ala. 

Päivä 15: Ei paljon kuntosalilla tarvitse käydä - remontointi on tehokasta treeniä! 

Päivä 16: Voi saatana. Pääsisinpä kuntosalille. 

Päivä 17: Kyllä tämä tästä valmistuu. Kaikki on sen arvoista sitten, kun kämppä on valmis. 

Päivä 18: Kävin kaljalla kaverini kanssa. Se kehtasi "lohduttaa" sanomalla, että kaikki on sen arvoista sitten, kun kämppä on valmis. Saatanan ääliö. Tapan ja paloittelen senkin niihin remonttimuoveihin.

Päivä 19: Onneksi on paljon osaavia ammattilaisia mukana - loistava sähkäri, mukava remonttimies ja kunnon putkari. 

Päivä 20: Ei saatana mitä tampioita nuo ovat kaikki tyynni. Sähkäri on täysi tunari, remppamies läpeensä mulkku ja putkari ihan paska. Pärjäisin paremmin yksin. 

Päivä 21: Miten minun muka pitäisi yksin pärjätä saatana?


....tähän mennessä ollaan korkeintaan puolivälissä. Yay for me. 

Share

Ladataan...

Sain kutsun Lidlin muotinäytökseen Yrjönkadun uimahalliin kesäkuun alussa. Puitteet olivat kunnioitusta herättävät, sillä vanha uimahallikaunotar salpaa hengen sellaisenaankin - saati sitten valoin, musiikein ja upeiden mallein koristeltuna. Muotinäytös oli mahtava, ja yllätyksekseni tykästyin lähes kaikkiin vaatteisiin.

Erityisesti sydämeni vei raidallinen kokouikkari.

Olen ilmeisesti aiemmin elänyt naiivissa harhauskossa, että kiinnostavan vaatteen voi hakea kaupasta vielä sillä viikolla, kun se on sinne saapunut. Nyt ymmärrän olleeni väärässä, sillä kun matkasin lähi-Lidliini kolme päivää uikkarin hyllyihin tulemisen jälkeen, ei sitä enää ollutkaan. En ensin hätääntynyt. Ajattelin, että niitä tulee lisää - uikkareitahan esiteltiin hienossa muotinäytöksessä kaikelle kansalle! Vaan ei. Uimapukua ei löytynyt vielä seuraavalla viikollakaan, ei Helsingistä eikä Tampereelta. Turvauduin viimein sosiaaliseen mediaan. 

Siirryin Lidlin fb-sivujen puoleen.

Mutta Riikastakaan ei ollut apua. 

Sekosin Lidl-maniaan.

Yllätyksekseni ihmiset alkoivat etsiä uikkareita puolestani esimerkiksi Kangasalta, Riihimäeltä, Turengista ja Kirkkonummelta. Ja odottaa tilannepäivitystä.

Sana alkoi kiiriä.

 

Joten jos satutte löytämään Lidlin paksuraidallista mustavalkoista uimapukua jostakin myymälästä koossa 40 tai 42 (ostaisin itse varmuuden vuoksi molemmat, jos löytäisin), minuun saa olla yhteydessä. Maksan uikkarin, postikulut ja kaljat.

Hashtaginkin saa keksiä.

Tämä ei todellakaan ole yhteistyöpostaus. Jos olisi, mulla olisi jo se uikkari.

 

Share

Ladataan...

Löysin remonttipuuhastelun keskellä arkistoistani vanhan kirjevihon, jolla kommunikoimme ihastukseni kanssa 11-vuotiaina. Ilmeisesti luokassa kädestä käteen välitettävät lappuset eivät enää riittäneet, sillä rakkaus oli niin suuri. Se nimittäin oli todella suuri: olen kirjoittanut kahteenkymmeneen sivuun 14 kertaa "mä rakastan sua". 

Pidän Snapchatissa joulukalenterinomaista kesäkalenteria (älä kysy miksi, en tiedä itsekään) ja aloin siellä avata salaisen vihon sivuja seuraajilleni. Paljastukset kirvoittivat niin paljon ihastusta ja naurua (lue=myötähäpeää ja vahingoniloa), että ajattelin, että on vain oikeus ja kohtuus, että survon tekstejä myös tänne blogiin.

Kirjevihon tekstit on kirjoitettu ilmeisesti maalis-huhtikuussa 1995, jolloin kävimme viidettä luokkaa. Vihko tarjoaa ainutaatuisen ikkunan paitsi 11-vuotiaiden ihmissuhde-elämään, myös katsauksen ajan kuumimpaan musiikkiin. En viitsi julkaista entisen ihastukseni tekstejä ilman lupaa, joten nämä ovat kaikki minun kirjoittamiani. Tällaista siellä lukee:

26.3.1995: Hei, sä pidät mua varmaan ihan torona ja palikkana, mutta sou (so). Mä ihan oikeasti tarkotan sitä että mä rakastan* sua aina, aina aina ja aina, vaikka olisin naimisissa Tuukan kanssa ja meillä olis 20 lasta. Ihan tosi, äläkä pidä mua ihan nössönä ton takia, koska SE ON TOTTA.
*En tykkää, rakastan
(Toim. huom. Mikä helvetti on toro?)

26.3.1995: Mut ihan oikeesti soitellaan kesällä yms. Mikä on teiän faxinumero? Meiän on 3564835, äläkä unohda. MUISTAKKIN!
(Faksailimme ihan oikeasti tämän tyypin kanssa viikoittain. Ai miksi? 1995.)

26.3.1995: Meidän kannattais varmaan ruveta oleen parempia kavereita ihan niinku oikeessa elämässäkin eikä vaan tässä vihossa. Mutta KÄNÄDÄ!
(Jostakin täysin käsittämättömästä syystä vaikuttaa siltä, että käytimme kuuluisaa Kummeli-hokemaa morjestuksena. Ai miksi? 11v.)

28.3.1995: Just 2 minsaa sitten sain CRANBERRIESIN seedeen (cd:n). En kattonu ROBOCOP 2:ta. Nyt menee Ode to My Family (yllätyitkö?). Ei, se ei oo tuplaseedee (CD).

28.3.1995: Miten mä aion selvitä koko päivän ilman su... su... suklaata? Ei vais, ilman sua! Mä kuuntelen Céline Dionia. Meillä on muuten Célinen (en tiä kuinka päin toi heittomerkki... siis aksentti kuuluu) yks toinen seedee, joku ranskankielinen. Célinehän on ranskalainen oikeesti. Oota. Kävin ihan sua varten laittamassa kutosen. Kuuluu myrskyn ääniä, vaikka on ihana päivä. Mutta ilman sua tää ei tunnu missään.
(Céline Dionin biisi Next Plane Out oli meidän molempien suosikki, ja kuudes kappale The Colour of My Love -levyllä. Muistutan jälleen kerran: 1995.)

30.3.1995: Mulla meni tohon kaikki hopeeteippi, mikä on jäljellä, eli kannattaa arvostaa sitä!
(Liimasin yhdelle sivulle hopeateipistä sydämen. Olis parempi arvostaa.)

Yhtäkkiä tapahtui kummia. Ihastukseni kirjoitti vihkoon pitkän kirjoituksen, missä tunnusti, että on koko ajan vain teeskennellyt rakastavansa minua. Että oikeasti hän ei haluakaan faksailla kesällä, ja että suoraan sanoen olinkin jo vähän rupsahtanut. Poika pyyteli anteeksi tylyä ilmoitusta, mutta kirjoitti, että on kuitenkin parempi, että saan tietää. Sivun lopussa luki "käännä". 

Ja kun sivua käänsi, luki toisella puolella "APRILLIA" ja "alaksää oleen?". Vastasin myöntävästi:

1.4.1995: Tottakai mää alan oleen! Ei se mitään vaikka sun aprillipila oli vähän TOMMONEN. Alux mä kyllä järkytyin tosi pahasti, mutta kun oin lukenut sun kirjees kokonaan, nauroin ihan kippurassa tyttöjen vessan lattialla. Olihan se sit kans vaan aprilliPILA?

1.4.1995: Tykkäätsä koulu-uinneista? Mä vihaan niitä. Tai siis Pyynikki on ihan surkee uikku ja uimaopet on kauheita. Nyt menee MTV:ltä aika usein tuleva Let Me Be Your Fantasy. Sillä laulajalla on ihana ääni! (Ei voita sun ääntäs.)
(Voittaapas, ja on muuten edelleen ihan sairrraan kova biisi.)

4.4.1995: Kyllä mä tajuun kuinka paljon sä tykkäät musta, tunne on molemminpuolinen ja I hope että tää kestää.
(Ei kestänyt.)

5.4.1995: Että mä rakastan sua! Onnex sä vihdoin kysyit! Sanot mulle sitten (lupaatko) päin naamaa kun/jos et tykkää/rakasta musta/mua enää. Mutta ei niin kovasti että mä voisin tehdä itsarin. 

Lisäksi lupasin ihastukselleni, että lopettaisin tupakanpolton hänen vuokseen, jos hän vain rohkeasti sanelisi minulle ehdot. Mutta juhlissa, uutenavuotena, vappuna ja joskus kesällä, ainakin yx rööki kahdessa viikossa olisi PAKKO saada. (Todellisuudessa olin ehkä kerran nähnyt, miten tupakka sytytetään.) 

Eikä hävetä muuten yhtään!

Lue myös:
Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista

 

Share

Ladataan...

Ilta alkaa viattomasti. Kaksi kolmekymppistä naista menee ravintolaan. He syövät ja juovat ja keskustelevat ihmissuhteistaan, töistään ja asunnoistaan. Jutustelun lomassa toinen mainitsee kuin ohimennen, että on unohtanut huulirasvansa kotiin. Asiaan ei kiinnitetä juuri huomiota, ja naiset jatkavat vitsailua ja juttelua ja ruokailua. Toinen kertoo käyneensä samassa ravintolassa saman viikonlopun aikana kahden eri deitin kanssa. Toinen heittää läpän Frendeistä. Naiset nauravat, eikä heillä ole huolen häivää.

Ennen pitkää huulirasva tulee taas puheeksi. Koska kuivat huulet ovat inhottavat, toinen naisista ehdottaa ensimmäiselle, että tämä lainaisi hänen huulirasvaansa. Ensimmäinen kieltäytyy - ei tilanne ole vielä niin paha. Naiset jakavat jälleen muutaman deittikokemuksen, siemailevat viiniä ja nauttivat pitsoistaan. Kumpikin huomauttaa vuorollaan, miten ihanasti ilta sujuu. Heillä ei ole tietoakaan edessä vaanivista kauhuista.

Toinenkin naisista alkaa kaivata huulirasvaa. Nyt hän jo pakottaa ystäväänsä lainaamaan omaansa. Toinen suostuu, turha tässä on kärvistelläkään. Nainen alkaa etsiä huulirasvaa. Kun hän käy laukkuaan läpi, hän tekee karmaisevan (epä)löydön: huulirasva ei olekaan mukana. 

Nyt alkavat kauhun hetket.  Tärisevin sormin ja hermostunein nauruin kumpikin naisista käy läpi joka ikisen nyssäkän, pussukan, taskun ja taitteen joka heidän käsilaukuistaan ja vaatteistaan löytyy. Jokaisella tyhjän tilan kouraisulla kirkastuu pelonsekainen ymmärrys siitä, että huulirasvaa. Ei. Todellakaan. Ole. 

Ei se mitään. "Kyllä me pärjäämme, itsenäiset naiset", kaverukset ajattelevat, tietäen samalla vailla epäilyksen häivää, että he molemmat ovat matkalla vääjäämättömään tuhoon. Naiset yrittävät epätoivoisesti ylläpitää normaalia keskustelua, mutta he eivät voi puhua muusta kuin huulirasvasta. Puikkomaisista huulirasvoista, pursotettavista huulirasvoista, niistä, joita hierotaan sormenpäällä pyöreästä purkista ja tietenkin kaikkien huulirasvojen äidistä: bepanthenista. Kumpikaan ei ajattele mitään muuta. Kumpikaan ei puhu mistään muusta. Kumpikaan ei voi tehdä mitään muuta kuin nuolla vuorotellen alati rohtuvia huuliaan.

Hermostuneen naurun lomassa naiset miettivät, tehoaisiko ongelmaan jokin korvaava tuote. Vaatteiden ja laukkujen sivu-, sisä- ja vetoketjutaskut käydään läpi uudelleen, tällä kertaa käsirasvan toivossa. Käymälän tasot tutkitaan, mutta harmikseen ystävykset ovat valinneet ei-käsirasvaa-vessassa-tasoisen ravintolan illanviettopaikakseen.

Ajaisiko mattapintainen huulipuna asian? Kostuttaako meikkivoide? Lautasella lojuvan pitsan jäämistä saisi ehkä hiukan rasvaa irti. Kehtaisiko pyytää oliiviöljyä keittiöstä? 

Kipu vihlaisee huulia joka kerta kielen niitä lipaistessa, ja epätoivo alkaa saavuttaa maksimirajojaan. Kello on yli puolenyön, mutta toinen naisista muistaa äkkiä, että läheisessä risteyksessä on ympäri vuorokauden avoinna oleva marketti. Naiset jättävät turvallisen ravintolapöytänsä ja juoksevat sinne helpotuksen toivossa vain huomatakseen, että sehän on saatana remontissa ja kiinni. Ehkä läheinen Siwa on auki? Se on sulkenut ovensa kymmenen minuuttia aiemmin. Perkele.

Koska naiset tulevat yhdessä tuumin tulokseen, ettei huulirasvan puute ole riittävä syy palata kotiin kesken muuten-niin-täydellisen illan, astuvat he sisään läheiseen kapakkaan rukoillen, että näkevät siellä sellaisen tutun, jolta kehtaa lainata huulirasvaa. Tässä epätoivon tuoksinassa se on kuka tahansa. Pettymyksekseen naiset eivät näe koko paikassa yhtäkään tuttua, mutta viimein he tapaavat baaritiskin vieressä toisen naisista Tinder-matchin. Hän ei käytä huulirasvaa (kyllä, he kysyvät sitä häneltä. Heti ensimmäiseksi), mutta neuvoo naisia tilaamaan valkovenäläiset. Neuvo ei lohduta naisia, joiden oluissa lilluvat limenviipaleet kirvelevät janoisia huulia jokaisella kulauksella.

Viimein toinen naisista kysyy toiselta: jos menisit nyt vessaan ja löytäisit sieltä käytetyn, avonaisen, lattialla pyörivän huulirasvapuikon, mitä tekisit?

NIIN. MITÄ TEKISIT.

 

Share

Pages