Ladataan...

Nettideittailu on perseestä.

Puolisentoista vuotta onnellisesti seurusteltuani uskallan myöntää kokeilleeni sitä joitakin vuosia sitten.

Nettideittailun ei pitäisi olla mikään häpeän aihe, mutta minulle se oli ehdottomasti sitä. Sen lisäksi se oli muutenkin ihan kamalaa:

  • Kun laitat deitti-ilmoituksen (niin, luulet luovasi profiilin, mutta se onki ihka oikea ilmoitus, johon tulevat vastaukset on kaikki huomioitava), asetat samalla itsesi alttiiksi arvostelulle. Julkiselle sellaiselle.
  • Käyttämälläni palstalla sai antaa arvosanan jokaiselle muulle käyttäjälle. On muuten itsetunnolle tosi nannaa, kun sisäänkirjautuessaan huomaa, että oma markkinakeskiarvo on taas laskenut pykälän verran. Sairasta.
  • Vaikka ilmoitat selkeästi deittiprofiilissasi etsiväsi tietyn ikäistä miestä, sitä 15 tai jopa 20 vuotta vanhemmat miehet kokevat oikeudekseen ottaa sinuun yhteyttä viestein, jotka tursuilevat silmäniskuhymiöitä. Sori, mutta ei paras tapa lähestyä naista. (Yllätyksekseni tapasin netissä kuitenkin muutaman ihan normaalin tyypin. Pääsin muutamille treffeille, parin kanssa deittailuasteellekin, mutta eihän siitä mitään vuosisadan rakkaustarinaa tullut.)
  • Deittaillessani netissä tavattua sälliä en voinut olla miettimättä, mitä kerron ihmisille, kun he kysyvät, miten tapasimme (kaikki kysyvät sitä, aina). Meidän piti keksiä tarina ja varmistaa, että molempien versio oli sama. Tosi romanttista. (On upeata, kun ihmiset kertovat totuuden siitä, missä ovat tavanneet. Minä en pystynyt.)
  • Kun deittipalstalla tavatun ihmisen kanssa pääsee deittailuasteelle, pitää alkaa miettiä sitä, onko enää soveliasta, että tällä (tai itsellä) on profiili ko. palvelussa. Sitä myös tulee vainoharhaiseksi ja miettii, että nyt kun minä olen täällä tuon luona yötä, onko sillä vielä ilmoitus voimassa? Tai ehkä se on luonut uuden, jollain toisella nimellä? Kun suhde loppuu, sitä huomaa scouttailevansa entisen deitti-ilmoituksia saadakseen selville, onko sillä jo joku toinen. Tosi tervettä.

All in all, nettideittailu oli ainakin mulle melkoinen päänsekoittaja. Mindfuck. En suosittele. Toisaalta, tunnen aika moniakin ihmisiä, parisuhteita, jotka ovat saaneet alkunsa netissä. Hienoa. Oikeasti. Vilpittömästi. Ei vaan toimi minulle.

Oman poikkikseni tapasin eräänä loskaisena tiistai-iltana bussipysäkillä Sörnäisissä. Se alkoi smalltalkata mulle ja myönnän, että olin aluksi tosi tyly. Mitä toikin tossa oikein yrittää? Sitten me alettiin jutella politiikasta (todella romantillista). Seuraavana iltana vein sen treffeille...

...ja siitä asti se on oikeastaan asunut mun luona. Virallisesti jo vuoden.

Share

Ladataan...

Tämän blogin kärki taitaa olla kirjoittajalla vielä hiukan hakusessa. Se onneksi takaa kirjoittajalle vapauden kirjoittaa mistä hyvänsä hömpötyksistä! Jipii! Tämä kirjoitus kertoo jalkahoidosta.

(Omaksi hämmästyksekseni olen muuten myös huomannut kuvaavani lempivaatteitani, vaikkei minun pitänyt kirjoittaa mitään fäshönjuttuja.)

Kävin tänään jalkahoidossa, jonka poikaystäväni osti minulle (sinnikkään, ei-niin-huomaamattoman vihjailun tuloksena) syntymäpäivälahjaksi.

Hoitolaan päästyäni hoitaja suositteli minulle spa-jalkahoidon sijaan toisenlaista, poralla (kääk!) toteutettavaa jalkahoitoa. Se ei ole yhtä hemmotteleva hoito, mutta tehokkaampi kyllä, ja lopputuloskin kauniimpi ja pysyvämpi. Myyntipuhe oli vakuuttava. Suostuin kokeilemaan hoitoa.

Kysyin herttaiselta hoitajalta Annalta, saanko dokumentoida hoidon valokuvin. Sain luvan, ja nyt verkkokalvoihinne piirtykööt seuraavat kuvat allekirjoittaneen varpaista (anteeksi): 

The before-shot.

Varpaat talkittiin, jotta iho pysyisi kuivana.

Jälki näytti heti hyvältä.

Kantapäiden hionta kutittaa.

Hiomisen jälkeen jalat kuorittiin ja rasvattiin, ja sitten kynnet lakattiin.

Valitsin klassisen kirkkaan punan. Huomaa muuten ballerinoista jääneet rusketusraidat! Tsiisus.

The after-shot. So pretty!

Suosittelen porahoitoa ehdottomasti! Jalkani ovat pehmoiset ja suloiset. Ainoa miinus on se, että hoito kutitti ainakin meikäläistä aivan vietävästi. Sekään ei yksinään haittaisi, mutta meinasin saada hermoromahduksen, koska pelkäsin potkaisevani Annaa hetkenä minä hyvänsä naamaan.

Onneksi sain (vaivoin) hillittyä raajani ja Anna säilytettyä kauniit kasvonsa.

 

Share

Ladataan...

Äitini sanavarasto on hupaisin, mitä tiedän. Hauskaa siinä on myös se, että olen ymmärtänyt sen vasta aikuisiällä. Äidin sanavarastohan on aina ollut nimittäin myös minun sanavarastoni, enkä ole sitä sen kummemmin osannut ihmetellä.

Mummo, äiti, ukki. Circa 1950.

Vasta perhepiirin ulkopuolella olen tajunnut, etteivät kaikki tunnekaan äitini mielikuvituksellisia sanavalintoja. 

Kuten siskoni sanoo: sitä on itse tullut niin immuuniksi niille. 

Olen ylpeä tamperelainen, ja kaikki sanomiseni tulkitaan yleensä Tampereen murteeksi, jos sitä ei heti ymmärretä. Äidiltä perityt sanat eivät kyllä ole tamperelaista nähneetkään:

sinksuttimet (s., mon.) - yleensä sakset tai jokin saksien kaltainen tuote. Myös mikä tahansa tavara (yleensä keittiöväline), joka on kadoksissa. Käytetään aina monikossa. Esim. Missä ne sinksuttimet nyt on?

lussero (a.) - tyhjä, löysä. Aina negatiivinen sävy. Esim. Hei sun pyörän kumi on ihan lussero!

vesselöityä (v.) - yleensä ruoanlaittoon liittyvä imeytymistä, maustumista, vetäytymistä, saostumista, valuttamista tai myös sekoittamista merkitsevä ilmaisu. Esim. Toi dippi on parempaa kun se vesselöityy ensin vähän.

tura (s.)  - sotku, roina, roju. Edellisiä yleisempi. Esim. Sun sänky on taas ihan täynnä turaa.

rytyyttää (v.) - täristä, tärisyttää, ravistaa, ravistuttaa. Esim. Sitä smoothieta pitää pikkusen rytyyttää vielä.

tyrsvätä (v.) - sotkea, sekoittaa, rutistella. Erityisesti paksun pöytäkynttilän steariinireunojen painelemisesta puhuttaessa. Esim. Mitä sää siinä nyt tyrsväät? Ks. myös tyrsvääntyä.

tyrsvääntyä (v.) - mennä pilalle, sössööntyä. Esim. Noni, nyt noi avocadot on ihan tyrsvääntyny.

Ihana äiti!

 

Share

Ladataan...

Poikaystäväni on minua kuusi vuotta nuorempi.

Minä olen syntynyt vuonna 1983, poikaystäväni vuonna 1989.

Kuusi vuotta ei välttämättä ole kovin pitkä aika, mutta voin kertoa, että kyllä se poikaystävässä välillä tuntuu. Onnekseni oma yksilöni sattuu olemaan historiasta (lue: 90-luvusta) kiinnostunut. 

Olen laatinut listan asioista, joissa ikäeromme räikeimmin näkyy. Ne liittyvät, kumma kyllä, pääasiassa popkulttuuriin.

1. Olemme nähneet täysin eri elokuvat. Se, mikä minulle on Jurassic Park, Speed, Clueless tai Titanic on hänelle LOTR-trilogia tai Harry Potterit.

Myös elokuvat, joita pidämme klassikoina, ovat täysin toiset (minä: Indiana Jonesit ja Paluu Tulevaisuuteen-trilogia, hän: American Pie-elokuvat).

Minun mielestäni rainat, joita hän on katsonut lapsena, ilmestyivät vasta pari vuotta sitten.

2. Hänen mielestään Bill Cosby on "jonkun lastenohjelman" juontaja. 

The Cosby Show oli hienointa, mitä televisiolla oli tarjota tiettyyn aikaan, eikä hän tunne koko sarjaa. Surullista.

3. Olemme kasvaneet täysin eri musiikkiin. Siinä, missä minä tanssin ala-asteen diskossa hitaita Bon Jovin Alwaysin ja Bryan adamsin All for Loven soidessa, hän popitti ala-asteella Eminemiä.

Erilaista ei ole vain musiikki, vaan koko musakulttuuri. Sitäpaitsi Eminemhän on ihan uusi artisti.

4. Hänen lapsuudestaan on vain hetki. Joudun käyttämään kaiken itsehillintäni, etten nauraisi, kun hän taivastelee: "Ainiin, tänään loppuu alokkaiden tuska. Kauankos siitä onkaan kun ite pääsin intistä? Sehän oli vuonna 2009. Voi veikkonen, kylläpäs siitä on kauan!"

Lisäksi nuoressa poikaystävässä ärsyttävää on se, että tuntee aina itsensä vanhaksi. Aina.

EDIT: Poikaystävän kasvojen säilyttämiseksi on tunnustettava, että kirjoitukseen lipsahti pikkuisen värikynää. Oikeasti poikaystäväni on ihan ihana ja fiksu ja arvostaa ihan hyviä(kin) elokuvia.

Share

Ladataan...

Avasin Twitter-tilin, sillä halusin seurata poikaystäväni filmiryhmän Film Jong-Ilin (I know, coolest name ever!) osallistumista Uneton48 -lyhytelokuvakilpailuun. Skaban pointtina kaikessa hienoudessaan on tehdä (ideoida, käsikirjoittaa, näytellä, kuvata, tehdä musat, editoida jne) lyhytelokuva alusta loppuun 48 tunnissa. Huikeaa.

Nojoo. Avasin siis Twitter-tilin. Jos et ole koskaan avannut Twitter-tiliä, mutta aiot tehdä niin, annan sinulle muutaman neuvon suoraan oman kokemukseni pohjalta. Shit iz real.

1. Mieti, miksi avaat tilin. Poikaystävän tekemisien seuraaminen 48 tunnin ajan toisesta kaupungista käsin ei ehkä ole riittävä syy.

2. Ymmärrä, että Twitterissä on tarkoitus seurata toisia. Jos ei seuraa ketään, on sama kuin avaisi Facebook-profiilin, muttei lisäisi itselleen ainuttakaan kaveria. Sosiaalinen media kun on sellainen, että kontaktit luovat sen sisällön. Duh.

3. Mieti etukäteen, ketä Twitterissä haluat seurata. Se ehdottaa sinulle muutamia vaihtoehtoja, joista toiset ovat ihan järkeenkäypiä ja taas toiset eivät. Minulle se ehdotti Ashton Kutcheria, Justin Bieberiä ja Heikki Kovalaista.

4. Mieti uudelleen, ketä oikeasti haluat seurata. Sitten kun aloin miettiä, ketä haluan seurata, en enää osannut päättää. Vaikka Madonna onkin kovempi jätkä kuin Heikki Kovalainen, haluanko kuitenkaan lukea sen twiittejä? Pitäisikö minun kuitenkin seurata enemmän vaikka politiikkatwiittejä tai jotakin sosiaalialan tai journalistiikan vaikuttajaa? Ketä semmoiset ovat? Millainen ihminen oikein olen, kun en tiedä keitä ne ovat? Millainen ihminen olen, kun en tiedä, ketä seurata Twitterissä? Ja tällainen siitä sitten tuli:

5. Jos sullon tili, niin twiittaa twiittaa. Tästä en oikeasti kyllä osaa sanoa enempää, sillä en itse ole vielä oikein uskaltanut twiitata. Siitä saattaa tulla jo ihan uusi postaus.

P.S. Kirjoitus on aiemmin julkaistu toisessa blogissa, jota kukaan ei koskaan lukenut.

Share

Pages