Ladataan...

Olen Tampereelta ja olen tässä viime aikoina miettinyt.

Jos Itäkeskus olisi Tampereella, sen kutsumanimi olisi Itäri eikä Itis.

Jos Koskikeskus olisi Tampereen sijaan Helsingissä, sen lempinimi olisi Koskarin sijasta Koskis.

On itse asiassa ihme, että Stockaa ei kutsuta Mansessa Stockariksi.

Tampereen Kauniainen olisi Kaunari tai Granari - ei missään nimessä Grani. Fredrikinkatu olisi Fredan sijaan Fredari, Lönkka (Lönnrotinkatu) Lönäri ja Mechelininkatu Meklun sijaan Meklari.

Hesarin ja Rööperin tamperelainen sen sijaan hyväksyy ja omaksuu helposti.

Ari-päätteiden lisäksi me tamperelaiset puhutaan muutenkin mukavan juntahtavasti.

Ratikka ei Tampereella olisi suinkaan spora, eikä edes ratikka, vaan raitsikka. Lausumisessa tulee ottaa huomioon sanan alkuun sijoitettava epämääräinen vokaali, tyyliin: öraitsikka. Komeella ärrällä.

Tamperelainen ei pysty kutsumaan Mannerheimintietä Manskuksi. Se on Marski, tiätenki, täytyyhän siinä olla ärrä!

Kun Tampereella opiskellaan matematiikkaa, se on matikkaa, eikä me edes tiedetä, mitä matska on. Kuulostaa maantiedolta.

Olen asunut Helsingissä noin kahdeksan vuotta. Olen onnistunut oppimaan yleisimmät sanat ja sanonnat, mutta kaikkea en pysty vieläkään sanomaan.

Haluaisin osata vetää rotsin niskaan, mutta en osaa. Ainakaan uskottavasti. "Mää verärrotsinny niskaan." Not cool. Mää laitan siis edelleenkiv vaan takin.

Väärinymmärryksiäkin on syntynyt.

Eräs helsinkiläinen ystäväni lähetti minulle kerran tekstiviestin "Täytyy ettii uus biksi." En voinut vastata viestiin, sillä en tiennyt, mikä biksi on. Epäilin autoa, tyttöystävää tai jotakin musiikkiin liittyvää. Kävi ilmi, että kaveri oli juuri eronnut tyttöystävästään ja etsi siksi biksiä (eli asuntoa), ja oli loukkaantunut pahasti, kun en vastannut viestiin. Olisi kirjoittanut suomeksi.

Höhlä.

Share

Ladataan...

Sain isältäni, joka on huippu, viime keväistä Nykin matkaa varten matkaoppaan lainaan.  Se on vuodelta 1974. Se opastaa suomalaisturistia mm. seuraavalla tavalla:

Puheesta:

"Melkein kaikki täkäläiset suomalaiset puhuvat fingelskaa tai "fingliskaa". Tosin eri asteista, mutta kumminkin. Käytetäänhän Suomessa saakka sellaisia sanontoja kuin okei, joten on selvää, että meillekin on helpompi heittää joukkoon paikkakunnan kieltä ilmituodaksemme oikeat nyanssit. Tarkoituksemme ei ole tähän oppaan puitteissa ruveta luennoimaan kielistä, mutta lienee asiallista muutamin esimerkein ohjia sinua, että tiedät missä liikutaan. 

Ensinnäkin ota englanninkielinen sana sellaisena kuin se äännetään Amerikassa, sijoita se suomalaiseen lauseeseen ja taivuta se suomalaisittain ja olet astunut aimo askeleen eteenpäin fingelskan taitamisessa. Sääntö koskee myös ns. kansainvälisiä sanoja. Näin ollen tomaatit ovat tometuksia ja banaanit pänänäksiä."

Roduista:

"Entinen "virkajako": irlantilaiset ovat poliiseja, juutalaiset kauppamiehiä ja italialaiset ravntoloitsijoita - on sekin muuttunut. Nykyisin on mustia ja puertoricolaisia poliiseja jo niin paljon, että he voisivat perustaa oman ammattiyhdistyksen."

Halpa lounas:

"Amerikkalaisista amerikkalaisin on MCDONALD'S. Sen sillanpääasemat on jo työnnetty suurkaupunkeihin, Manhattanilla esim. Broadway ja 71 St. Liukuhihnalta monenlaisia hampurilaisia, ranskalaisia perunoita ja Coca-Colaa."

(HUOM: Suomen eka Mäkkäri avattiin vasta 1983.)

Turvallisuudesta:

"...jos joku ryhtyy teitä seuraamaan ja jankuttaa rahaa, antakaa hänelle, varsinkin jos olette yksin. Parempi katsoa (kukkaroon) kuin katua. Jos taas ette halua antaa, mikä on huonompi vaihtoehto, huutakaa kovalla äänellä, vaikkapa perkelettä suomeksi, sillä on tehokas vaikutus päiväsaikaan."

"Lapsellisin temppu, jonka voitte tehdö on lähteä hakemaan seikkailuja tai naisia Harlemista; sen lait ovat omat ja armottomat. Varsinkin turistina kaivatte verta nenästänne, olkoonkin, että olette Pohjois-Savon piirin keskisarjan nyrkkeilymestari - millä emme tahdo sanoa, etteikö Harlemissa kannata käydä - oikeassa, paikat ja "kissat" tuntevassa seurassa."

Naisista:

"Lähes jokaisen hotellin liepeiltä löytyy naisia, noin $50 ylöspäin. [...] Tyttöjä on päivisin - aina aamusta alkaen Times Squaren tuntumassa, 45-46-47-48 kaduilla, mutta jälleen kerran: varovaisuus on paikallaan."

"Pornofilmejä esittäviä teattereita on syntynyt kuin sieniä sateella vanhoihin teatterisaleihin, ent. myymälöihin, ravintoloihin jne. Sanotaan, että jokaisen poliisin sulkeman pornoteatterin tilalle syntyy kaksi uutta. Niitä löytyy Broadwayn ja Times Squaren laidoilla. Liput ovat yleensä kalliita, n. $5."

Tulevaisuudesta:

"Manhattanilla asuva keskiluokka [...] muuttaa pakoon rikollisuutta ja huumeita, esikaupunkeihin keskittävien suuryhtiöiden mukana. On väitetty, että kymmenen vuoden kuluttua Manhattanilla asuu vain hyvin rikkaita, joilla on varaa maksaa huimia 1500-2000 dollarin vuokria, ja hyvin köyhiä, joilla ei ole varaa muuttaa muualle."

Oppaan mukaan Waldorf-Astoriasta saa yhden hengen huoneen kylvyllä hintaan 31 dollaria.

 

Share

Ladataan...

Opiskelen toimittajaksi, ja joudun monta kertaa viikossa miettimään, olenko ihan tyhmä. Työpaikkoja ei ole, ja niissäkin taloissa, missä luulisi olevan, on yt-neuvottelut käynnissä. Yhä uudestaan. Duunit vähenevät ja vähenevät. Kouluttaudu tässä nyt sitten.

Viimeksi verisuoniani pullistutti maanantaisen Metron ilmoitus siitä, että ne ryhtyvät julkaisemaan lukijakolumneja. Lukijat voivat lähettää kolumninsa Metron netissä tai sähköpostilla kirjoittajan kuvan kera. Julkaistusta kolumnista maksetaan lukijalle 100 euron palkkio.

Vittu jee. Taas meiltä vietiin yks duuni. Metro-lehdessä ei käytetä enää edes oikeita valokuvia, jollei ole pakko. Vaikka toimittaja kävisikin tapahtumapaikalla. Lukijan kuva, leffaliput. Lukijan kuva, 50 euroa. Ja nyt, lukijan kolumni, 100 euroa.

On ihan hienoa, että lukijoita osallistetaan lehden tekoon. Lehti on lukijakuntansa näköinen, kun sen luomiseen osallistuvat kaikki. On kuitenkin perseestä, että ammattilaisvoimin luodulta sisällöltä viedään tilaa siksi, että keskinkertainen lukijasisältö on halvempaa. Eikä tarvitse palkata ketään.

Haluan ainakin itse vaatia laadukkaampaa sisältöä, oikeaa journalismia, oikeita kuvia ja ennen kaikkea lukijan kunnioitusta. Lehteä ei ole ilman lukijaa, ja hänen toiveitaan on järkevää kuunnella. Sisällöntarjoajalla on velvollisuus toteuttaa nämä toiveet. Ammattitaidolla. Laadukkaasti.

Asiakkaat ravintolassakin valitsevat kyllä annoksensa itse, mutteivät mene köökin puolelle keittelemään.

Perkele.

Share

Ladataan...

Uusimmassa Trendissä valiteltiin blogielämän olevan liian siloteltua ja nättiä. No, tämä ei sitä ainakaan ole.

Minä olen karvainen nainen. Muualtakin kuin päästä.

P*mppikarvat voivat olla jollekin naisellisuuden merkki. Parhaimmillaan alapään karvoitus on seksikästä, luonnollista ja kaunista.

Silloin, kun tukka kasvaa suoraan alas selkää ja pakaroiden väliä pitkin haaroväliin ja jatkuu siitä reisiin, sääriin ja varpaisiin (I'm not kidding), ei karvoituksessa ole jäljellä naisellisuuden häivääkään. 

Alaselän haituvat estävät bikinien käytön ja saavat muutoin romanttiset selänsilittelyt tuntumaan kauhuelokuvan kohtauksilta. 

Sisäreisien sänki sattuu ja kutittaa ja vaikeuttaa nukahtamista iltaisin. Pyjamanhousuissa taas tulee hiki.

Ihokarvoista on tullut minulle miehisyyden symboli, ja siksi poistan ne mielelläni myös naiseuden kehdostani.

Siksi, kun ystäväni kehotti minua vuosia sitten kokeilemaan brasilialaista sokerointia, tartuin ehdotukseen viipymättä. I-ha-naa. Ei tarvitsisi enää sheivata!

Silloin hoitoloita, jotka tekevät brassisokerointia, oli vaikea löytää. Nyt on vaikea löytää aikaa yhdestäkään hoitolasta.

Se sattui, sattui niin saatanasti. Tulos oli kuitenkin niin upea, niin pehmeä ja niin pysyvä, että jäin koukkuun. Aika brassien välissä on yhtä tuskaa - valitettavasti budjetti ei ainakaan toistaiseksi salli jatkuvaa hoitolassa ravaamista. Plussaa on kuitenkin se, ettei kipu ole enää yhtään niin paha.

Joka kerta, kun käyn uudessa hoitolassa, saan kuulla sanat: "Jaa, sulla onkin vähän tavallista enemmän." Joo. Tiedän. Minunhan se vajayjay on.

Kannatan toki luonnollisuutta. Se ei vain sovi minulle. Haluan hoo-hooni olevan yhtä siloteltu kuin tämä tämmöinen blogielämä.

EDIT: Kuvassa on sushia. Se liittyy aiheeseen. Enkä myöskään halunnut ottaa kuvaa itse aiheesta, if you know what I mean.

Share

Ladataan...

En tajua huonoa asiakaspalvelua. En vaan tajua sitä. 

Eerikinkadun Moskovan konseptiin kuuluu huono palvelu. Sen kykenen ehkä neuvostohenkisessä kuppilassa sietämään. Mutta entä muut Helsingin baarit, jotka ovat kuuluja huonosta asiakaspalvelustaan? (Siis en kyllä siedä edes termiä "kuulu huonosta asiakaspalvelustaan". Enkä hyväksy sellaista yhteiskuntaa, jossa tämä termi hyväksytään! Että niin!)

Putte's, Siltanen, Corona (lienee imenyt vaikutteita naapurin Moskovasta). Kaikki tietävät, että näissä paikoissa on huono palvelu. Miten ihmeessä ihmiset jaksavat käydä paikoissa, joissa paska lentää naamariin heti, kun ehtii tiskillä suunsa avata? Ei - anteeksi. Heti, kun ehtii tiskillä ensin jonottaa 25 minuuttia ja ystävällisesti ja kärsivällisesti tilata suunkostuketta. (Sanoo hän, ja ensi viikonloppuna kipittää taas Coronaan litkimään laseittain kuoharia.)

Niin. Mikä vikana, Helsinki? On noloa olla ylpeä huonosta asiakaspalvelustaan.

Kävin alkukesästä New Yorkissa, ja asiakaspalvelu oli joka paikassa loistavaa. Siellä tarjoilijat saavatkin usein palkkansa pelkkinä tippeinä, joten palvelun laatu vaikuttaa olennaisesti siihen, millaisen tukun seteleitä tarjoilija vie palkkapäivänä kotiin. 

Tippikulttuuri on mielestäni sanalla sanoen kyseenalaista. Samalla olen kuitenkin sitä mieltä, että se on osaltaan vaikuttanut siihen, miten ihmiset kohtelevat toisiaan muutenkin. Tietynlainen asiakaspalvelun tai käyttäytymisen Pavlovin koira, if you will. Palvelu Nykissä oli nimittäin vertaansa vailla myös paikoissa, joissa tippi kuului hintaan.

Tässä vielä tippiä avoimesti kalastelleen tarjoilijani Olivian taidonnäyte International House of Pancakesista. Highlight-tussilla sydämin koristeltu lasku höllensi kukkaroni nyörejä tasan kahden dollarin verran.

Share

Pages