Ladataan...

Minulla ja nykyajan nuorilla on paljon yhteistä. Esimerkiksi olemattomat eläkkeet ja ruskealla huulipunalla läträäminen koulun vessassa. Tosin niistä ajoista, kun minä värjäsin huuleni mattaruskeiksi – en huulipunalla vaan Lumenen rajauskynällä – koulun vessassa, on yli 20 vuotta, mutta silti. Uskomatonta mutta totta, on kuitenkin muutama asia (on on, tiedän että se on vaikea uskoa), joista minut ja nuorison erottaa. 

Häpeämätön peilaaminen

Kun minä olin nuori, peilaaminen oli noloa. Ei ollut ollenkaan coolia välittää omasta ulkonäöstään, eikä varsinkaan niin, että muut ihmiset huomaisivat, että tuossa tuo yksi nyt vaan välittää ulkonäöstään ja peilailee menemään. Me peilailimme sentään salaa, kauppojen ikkunoista ja vessakoppien ovenkahvoista ja sillä lailla. (Otimme myös paljon vähemmän kuvia itsestämme, jonka vuoksi poseeraaminen on edelleen yhtä kiusallista kuin tuossa ylläolevassa kuvassa.)

Hyvät esikuvat

Nuorisoa syytetään aina siitä, että se ryyppää ja rellestää ja kokeilee rajoja. Se puhuu rumasti eikä välitä mistään tärkeästä. Viettää kaiken aikansa netissä. Mutta tiedättekö, mitä ne siellä netissä tekevät? Seuraavat jumalauta ikäisiään tubettajia, jotka puhuvat kauniisti monimuotoisuudesta, avoimesti raittiudesta, suoraan kuukautisista, rehellisesti kasvissyönnistä, kierrättävät, rakastavat, itkevät ja pitävät heikomman puolia. Ja niitä se nuoriso sitten idolisoi. Silloin kun minä olin nuori, me idolisoimme Kurt Cobainia, joka oli jo kuollut, ja Samuli Edelmannia, joka lauloi höpöjä kuten "ihana valo sinun nimesi kaunis sana". Olimme iloisia, jos Suosikin välissä tuli juliste, jossa oli Jutila. En muista, että Jutila olisi puhunut kuukautisista tai kierrätyksestä kertaakaan.

Osaaminen

Nykyajan nuoriso osaa ihan luonnostaan kaiken maailman yhteisömanagerointia, valo- ja videokuvausta, somestrategiointia ja kaikkea sellaista, mistä voi saada myös palkkaa. Kun minä olin nuori, osasin tehdä kirsikan kannasta solmun (mutta vain yksi kertaa kuudesta), heittää lätkäkortteja seinään ja luetella kaikkien kavereideni puhelinnumerot ulkoa, enkä ole vielä löytänyt tyyppiä, joka maksaisi tuollaisista taidoista. (Vieläkin muuten korpeaa, etten koskaan oppinut edes nauhoittamaan suosikkibiisejäni Kissiltä ilman että olisi tullut kovin paljoa juontajan lärpätyksiä siihen päälle. Siitä joku olisi takuulla maksanut.)

Meikkaustaidot

Nykyajan nuoret osaavat meikata, minä en. Muttei se ole minun vikani. Ei meillä katsokaas mitään meikkitutoriaaleja ollut. Oli vaan heroin chic, joka syntyi takuulla juuri siitä, ettei kukaan oikeasti pohjimmiltaan tiennyt, miten ne tuotteet siihen naamaan kuuluu lätkiä. Tuli liian kalpea iho, tulehtuneet silmät ja sen näköiset huulet kuin olisi maannut hengettömänä melkein jäätyneessä järvessä kolme päivää. Nyt kun tarkemmin mietin niin imastonmuutos oli silloin vielä niin lapsenkengissä, ettei meillä ollut yhtä paljon auringonvaloa kuin milleniaaleilla nykyään. Meikkasimme pääasiassa pimeässä ja teimme parhaamme. 

 

Enkä tietenkään edes viitsi puhua kännyköistä ja Netflixistä ja siitä, että nämä raasut eivät ole koskaan nähneet maailmankaikkeuden parasta sarjaa Melrose Placea (paitsi että ai niin, ovathan ne, koska ne ovat saaneet internetistä kaiken), mutta sanon vaan, että vaikka lähettelin kavereille tekstareita iskän kännykästä, oli minulla platform-lenkkarit ja samettichokerit reilusti ennen nykyajan nuorisoa.

 

P.S. Tutkiskelin tässä postauksessa käyttämääni (varsin tieteellistä) terminologiaa varten eri sukupolvien määritelmiä, ja minulle selvisi, että olen itse muka milleniaali. MITÄ HITTOA. Minulle myytiin se termi mielestäni siten, että saisin parjata niitä, en olla yksi niistä! Milleniaalit ovat eri määritelmien mukaan kuulemma syntyneet noin 1980-2000. TIESITTEKÖ TE TÄMÄN?

 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Seitsemän viikkoa sitten poikaystäväni muutti pois luotani.

Ha! Luulitteko, että erosimme? No ei erottu lälläslää (vaikka niinkin meinasi tosin aluksi käydä)!

Muutimme erillemme, koska uskomme, että yhdessä oleminen on helpompaa, kun emme asu samoissa neliöissä. Vaikka saattaisi tietysti ajatella että yhdessä oleminen olisi helpompaa jos olisi yhdessä ihan fyysisesti samassa tilassa. Se olisi sillä tavalla suoraan verrannollista. Mutta minä olen kyllä eri mieltä. Tykkään ajatella että olen sillä tavalla monimutkainen ihminen, sillä lailla kiinnostavasti.  

Totuus on, että tylppä, tyly arki hiipii suhteeseen tosi äkkiä, jos asutaan saman katon alla. Enkä minä arkea pelkää, päinvastoin, rakastan sitä. Verkkareita, Netflixiä, ruisleipää ilman päällistä, hartiahierontoja telkkarin ääressä – I live for that stuff. Mutta asuntoni on 32 neliötä ja teen sieltä käsin töitä. Jos tiskaus- ja verkkariarkeen ympätään vielä työarki, tulee ainakin minusta aika mulkku jätkä. Silloinkin, kun ei ole arki. 

En pysty asumaan kenenkään kanssa tässä asunnossa (paitsi jos se joku on kissa, haluaisin ihan hirveästi kissan enkä sen kanssa muuttaisi erilleen ikinä ikinä ikinä) ainakaan niin kauan kuin en opi tekemään töitä järkeviin aikoihin. Sitä paitsi haluan, että kun ja jos muutan jonkun kanssa yhteen, ei hän muuta luokseni, vaan muutamme yhdessä yhteiseen kotiin. (Jossa minulla olisi ehkä työhuone.)

No sitten me keksimme, että mitä jos kokeiltaisiin asua erillään. Ja syyskuun alussa niin tapahtui. Ja eihän se ihan niin mennyt kuin olin ajatellut. 

Mitä ajattelin tapahtuvan erilleenmuuton jälkeen:

  • vaatekaappiini tulisi kaksinkertaisesti tilaa
  • asuntoni olisi aina puhdas ja siisti
  • en pesisi enää yksiäkään boksereita
  • harrastaisin kaikenlaista uutta ja kiinnostavaa
  • näkisimme toisiamme silloin kun todella haluaisimme
  • kävisimme toistemme luona vuorotellen yökylässä
  • riitelisimme vähemmän
  • olisimme onnellisempia

Mitä todellisuudessa tapahtui erilleenmuuton jälkeen:

  • vaatekaappiini tuli kahden villapaidan verran lisää tilaa (on käynyt ilmi, että poikaystäväni omistaa arviolta ruokalusikallisen verran tavaraa)
  • asuntoni on jatkuvasti kaamea läävä, koska kaikki pitää tehdä itse (paitsi joka toinen perjantai, jolloin siivooja käy)
  • tiskikoneeni on jatkuvasti täynnä, koska en ilmeisesti tyhjennä sitä itse juuri koskaan
  • kun minulla ei ole maitoa/vessapaperia/aamupalaa/jäätelöä, joudun kerta kaikkiaan menemään ihan itse kauppaan
  • pyykkikori on edelleen täynnä boksereita joiden pesemistä välttelen kuudetta viikkoa
  • harrastan lähinnä työntekoa ja internetiä
  • näemme toisiamme silloin kun todella haluamme (poikaystäväni on jopa kerran soittanut minulle vain siksi, että haluaa kuulla ääneni)
  • olen kerran käynyt poikaystäväni luona yökylässä ja hän minun luonani yhdeksän kertaa
  • riitelemme paljon vähemmän
  • olemme reilusti onnellisempia.

 

Summa summarum: suosittelen. 

 

(Psst! Erilleen muuttamisesta voi muuten lukea lisää uusimmasta Ellestä, johon kirjoitin siitä jutun.)

 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Kolmetoistavuotiaana päätin tuleville lapsilleni nimet. Kirjoitin ne päiväkirjani kulmaan, piirsin ne sieluni sivuille ja käärin ne mieleni vaippaan tulevaisuuden varalle. Ja koska vuosi, jona nimet päätin, oli 1996, ovat nimetkin sen mukaiset.

"Kattelin tossa just kalenterista nimiä ja löysin oivat nimet kahdelle lapselleni jos saan tytön ja pojan." (Mainittakoon, että tämän jälkeen listasin juuri saamani joululahjat, joita olivat muun muassa TV HITS HOT! YEARBOOK 97 -lehti, Toni Braxtonin cd-levy, 200 markkaa sekä kirjepaperia ja -kuoria. Kuvittele tähän jokin ajan kulua päivittelevä lausahdus.)

Jos lapsi on tyttö, tulee hänen nimekseen

Dorotea Ii (kutsumanimi tietenkin Ii)

Ja jos lapsi on poika, tulee hänen nimekseen

Okko Teodor (kutsumanimi Teo).

Aika monelle lienee selvää, että olen tosi onnellinen etten saanut lapsia niin kauan kun olin vielä tuota mieltä sittemmin muuttanut mieltäni. En siksi, että nimissä olisi sinänsä mitään vikaa. Se on lähinnä tuo niiden kokonaisuus ja kavalkadinomaisuus, joka työntää minua luontaan (ja rajusti). En kuitenkaan koskaan unohtanut nimiä, koska edellämainitut mielen vaipat ja sielun polttomerkinnät ja mitä näitä nyt oli. Ja se, että ne lukevat edelleen siellä päiväkirjan kulmassa. 

Mutta ei siinä vielä kaikki, kuten suosikkimainoksissani sanotaan. 

Bongasin tällä viikolla Facebookista Kodin Kuvalehden linkin, jossa verrattiin nykynimiä vuoden 1918 almanakkaan (jonka nimiä painetaan muuten myös ensi vuoden nimipäiväalmanakkaan, vaikka ne ovat sellaisia kuin Tertullius ja Ansgarius ja Engelbrekt, koska #suomi100). Jutussa sanottin, että katso, mikä nimesi olisi ollut vuonna 1918. Ja minä katsoin. Kuudes helmikuuta on nykyisin Tiian päivä, mutta sata vuotta sitten se oli 

Dorotean päivä.

JUMALAUTA DOROTEAN PÄIVÄ

DOROTEAN

Minullahan ei nyt siis kerta kaikkiaan ole muuta vaihtoehtoa kuin nimetä lapseni Doroteaksi (tai ehkä toivoa kovasti, että siitä tulisi poika).

P.S. En siis ole raskaana tai suunnittele raskautta. Mutta nyt on ehkä pakko. #masuasukki #doroteaii

 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Joku on ehkä saattanut huomata, että askartelen joka kuukausi blogiin ja instagramiin video- ja gif-yhdistelmän, jossa pelleilen diippien mietelauseiden ja alkoholinhimoisen elämän yhteneväisyyksillä. Pelleilyissä sanat muuttavat muotoaan: into onkin yhtäkkiä gin tonic, kuusta tulee skumppa ja hullu muuttuu pulloksi. Kerta kaikkiaan mieletöntä kekseliäisyyttä, tiedän. En voi sille mitään. Ideat vain pursuilevat minusta.

Videot vaikuttavat varmasti tosi yksinkertaisilta, mutta oikeasti niiden tekeminen vaatii minulta melkoista säätöä. Tähän ei meinaan ihan jokainen pysty.

Kas näin ne syntyvät:

Ensinnäkin minun pitää tietysti miettiä jokin tosi nerokas lause ja tapa, jolla voin inkorporoida siihen jotakin viinaa. (Suosin yleensä skumppaa tai giniä, koska niin teen myös oikeassa elämässä.) Tämä vaatii aivan käsittämättömän määrän luovuutta ja alkoholintuntijuutta. Sitten piirrän lapun ja suunnittelen, miten alkoholi siihen ujuttautuu.

Sitten nostan tiskipöydälleni laatikon, jonka päälle levitän kankaan. Se toimii mietelauselapun taustana.

Sitten avaan tiskipöydän yläpuolella olevan kaapin ja panen puhelimen siihen. Laitan sen nauhoittamaan ja siirtelen laput oikeaan paikkaan. Lopuksi otan vielä kuvan joka vaiheesta: niistä tulee lopulta gif. Ongelma on se, että lopputuloksena syntyvät kuvat ja videot ovat tietenkin ylösalaisin. Käännän videon ympäri puhelimeeni asennetulla sovelluksella, ja kun olen lataamassa sitä instagramiin, huomaan yleensä, että video on nauhoitettu väärästä kohtaa ja lappu näkyy kuvassa vain osittain. Sitten teen koko homman uusiksi (yleensä ainakin kolmesti, koska en kerta kaikkiaan opi, miten lappu kannattaa kohdentaa). Sitten käännän toisella puhelinsovelluksella jokaiseen gifiin tarkoitetun kuvan ja muokkaan niiden värit niin, että ne näyttäisivät mahdollisimman samanlaisilta, lataan ne koneelle ja teen niistä Gifmakerilla gifin (joka on yleensä liian iso ladattavaksi Lilyyn, joten teen sen ainakin kolmesti uudelleen jotta siitä tulisi tarpeeksi pieni).

Ja kas! Vain pari tuntia ja kasa riekaleisia hermoja myöhemmin mietelausekuva on valmis!

 

Lue myös: 

 

Share

Pages