Ladataan...

Joku saattaa muistaa, kun kirjoitin keväällä unelmieni sohvasta, joka paljastuikin ihan mahdottomaksi hankinnaksi. Himoitsin sohvaa pitkään ja olin onnesta soikeana kun sain sen. Tavallaan rakastan sitä vieläkin, vaikken ole onnistunut makaamaan siinä mukavasti kahdeksan kuukauden aikana kuin kaksi kertaa. Kukaan ei kertonut minulle, että käsinojattomassa sohvassa ei kerta kaikkiaan voi maata. Siinä ei ole mitään, mihin nojata, ja tyynytkin liusuvat reunoilta alas. Koska käsinojaton sohva on nimensä mukaisesti käsinojaton, luoja paratkoon. (Asia, joka ei tullut minulle ollenkaan mieleen etukäteen.)

Mutta kaunis se on, perkele. Siksi siitä luopuminen onkin niin ärsyttävän vaikeaa.

Vanhempieni mökillä Pohjois-Karjalassa olisi kuitenkin sille korvaaja. Äitini verhoilema, isäni isän alun perin Askosta hankkima 50-60-lukulainen kaunistus seisoo lähes käyttämättömänä mökin nurkassa kuin kutsuen minua syliinsä. Jollen hakisi sitä sieltä, kipittäisi se todennäköisesti luokseni siroilla, kapenevilla vinoilla pikku jaloillaan. Sitten vaatettaisin sen uudelleen, koristaisin sen parilla pikku tyynyllä, täyttäisin sen vatsan vuodevaatteilla, painaisin vartaloni sitä vasten aina iltaisin ja kokisin täyttymyksen. Krhm. Tai siis niin, kohtelisin sitä kuten sohvaa kuuluukin.

Himoitsen tuota kaunotarta niin kovin. Mutta toisaalta minulla on jo kotona varsin kaunis sohva, jota sitäkin himoitsin aikoinaan. Entä jos tämänkin kohdalla käy niin, että luulen, että se on hyvä, mutta kun saan sen kotiin, se paljastuu käyttökelvottomaksi? Voinko enää luottaa yhteenkään sohvaan? Onko mikään enää kuten ennen? Voi hyvä luoja, näinkö sohvafobiat syntyvät?

En yksinkertaisesti tiedä, kumman valitsisin. Molemmat sohvat ovat kauniita. Molemmat toimivat myös vuodesohvana. Perintösohvassa on sisällä varastointitilaa, modernissa sohvassa ei. Vanhassa sohvassa on käsinojat, uudessa ei. Moderni sohva on hyvä sellaisenaan, vintagesohva täytyisi verhoilla uudelleen. 

Valintaa vaikeuttaa myös se, että asunnossa on jo 40-luvun radio (tai no, käytännössä se on tällä erää vielä ullakolla, mutta haen sen varmasti alas huomenna ensi viikolla ihan pian), 50-luvun tuolit ja sohvapöytä sekä 60-luvun liinavaatekaappi. Jos ne saavat kaverikseen vielä yhden vintagehuonekalun, muuttuuko asunto välittömästi tunkkaiseksi mummolaksi? Pitääkö minun alkaa ostaa kettukarkkeja ja Pectus-pastilleja? Toinen vaihtoehto sitten taas on pitää sliikki tanskalaissohva, joka näyttää upealta, mutta on kuin lautakasassa makaisi?

 

Kumpi, luoja paratkoon?

Tämä ei ole retorinen kysymys. Auttakaa. 

 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Ihana Julia vastasi eilisessä Hesarissa kysymykseen: "Mistä et luovu?" parhaalla mahdollisella tavalla: Hermanni, vanukkaat ja luovuttaminen. Luovuttaminen! Luovuttamisesta en luovu. Nerokasta. Ryhdyin siinä (ja Julian postauksen innoittamana) sitten itsekin miettimään, mitä vastaisin, jos toimittaja haastattelisi minua – haastattelu koskisi varmaankin jotakin kehittelemääni innovaatiota, joka liittyisi todennäköisesti hääpukurealityohjelmiin tai sitä, miten voinkaan olla niin uskomattoman briljantti ihan vaan ihmisenä – ja kysyisi kolme asiaa, mistä en luopuisi.

Tätä on oikeasti tosi vaikea miettiä, koska ei viitsisi valita mitään sellaista, mistä luopuukin sitten heti ensi viikolla. Minä ainakin olen sellainen periaatteistani luopuja, että yhtenä hetkenä julistan vaikka fanittavani Kriss Krossia ikuisesti ja toisena olen ihan että hyi saatana, kuka hullu pukee housut väärinpäin. Tähänkin teki mieli kirjoittaa, että valkoisista Converseista en luovu, mutta todennäköisesti ne ovat minusta jo ensi kesänä ihan passé. Siis jos joku sanoo minulle tarpeeksi monta kertaa että asia on niin.

Mutta näistä en oikeasti luovu. Ainakaan ihan heti:

Silmälasit. 

Minulla on ollut kakkulat ja yhdeksänvuotiaasta asti, joten ne ovat melko kiinteä osa identiteettiäni. En voisi luopua niistä myöskään siksi, että minulla on oikeasti ihan tosi huono näkö. Elämästäni ilman niitä tulisi melko vaikeaa ja vaarallista, vaikkakin hupaisaa muille. (Leikin aina välillä ajatuksella, että minun pitäisi mennä vaikka puolentoista kilometrin matka keskustasta kotiin ilman silmälaseja. Ajatus saa minut joka kerta pakokauhun valtaan. Huono leikki.) En tykkää naamastani ilman niitä, enkä tunnista itseäni oikein peilistäkään, jolleivät rillit kehystä hienostunutta töpselinenääni. Minulta on vuosien varrella kyselty monesti, ettenkö haluaisi mennä laserleikkaukseen, ja vastaus on aina sama: en helvetissä. 

Kiroileminen. 

Rakastan voimasanoja ja niiden kohtuukäyttöä. Tästä blogistakin saattaa huomata, että kiroilen mielelläni, mutten turhaan. Parhaimmillaan hyvin sijoitettu kiroilu lähentää ihmisiä, vahvistaa sanomaa ja ainakin saa nauramaan. Suosikkikirosanani on perseensuti.

Se, etten omista kirjoja.

Mielestäni kirjojen omistaminen on yksi typerimpiä asioita, mitä ihminen voi tehdä. Tykkään kyllä fyysisistä kirjoista, muttei se meinaa, että minulla pitäisi olla niitä kotona hirveitä määriä. Eikä se, että kotoa löytyy vain 70-luvun New York -opas ja minikokoinen suomi-ranska-sanakirja tarkoita, etteikö ihminen lukisi: itsekin olen lukenut tänä vuonna kokonaiset kaksi ja puoli kirjaa. Miksi pitäisi hillota kilokaupalla paperia pölyyntymässä hyllyssä, kun kirjasto ja internet säilyttävät kaiken niiden sisällön puolestasi ilmaiseksi?

 

Julia kysyi tämän jo, mutta kysynpä miekii. 

Mistä sinä et luovu?

 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Pahaa mieltä neuvotaan usein purkamaan urheilemalla. Sanotaan, että kun hikoilee murheet body pumpissa, ei mieltä vaivaa enää mikään. Tai kun lenkillä viilettää kauniiden maisemien ohi, nuppikin tuulettuu. Mutta entä jos on niin kuin minä, ja urheilu vituttaa vaan enemmän? 

Ratkaisu on keramiikkakurssi. Kävin kesän alussa tutustumassa Kaapelitehtaalla toimivan keramiikkakeskus Septarian toimintaan, enkä etukäteen tajunnutkaan, että seesteiseltä vaikuttava iltapäivähetki toimisi parhaana stressinpurkajana koskaan. En nimittäin ollut tullut ajatelleeksi, että saven työstämisellä tarkoitetaan räimimistä, paiskomista ja lätkimistä oikein olan takaa. Milloin viimeksi olet saanut pitää jostakin möykystä kaksin käsin kiinni ja läiskäistä sen kaikilla voimillasi pöytään? Ilman, että kukaan suuttuu tai kehenkään sattuu? Ja niin, että sinua oikein vielä kannustetaan tekemään niin? I-ha-naa. 

Möykyn tyydyttävän räimimisen jälkeen savea kaulitaan taikinanomaisesti, mutta mukavan väkivaltaisesti, ja sitten se levitettään eräänlaisen muotin päälle tai sisälle. Muoteilla on joku hieno nimikin, mutten nyt tietenkään enää muista mikä se oli. Kutsutaan niitä vaikka mielikuvituksellisesti muoteiksi. (Kekseliästä, eikö totta?) Sitten sitä puhallellaan hiustenkuivaajalla, jotta se irtoaisi muotista. Sitten en suoraan sanoen enää muista, mitä tehdään, mutta itse muistelen yrittäneeni korjata virheitä, joita olin aiemmissa vaiheissa tehnyt. (Yritin käyttää kaikkia kiinnostavia työkaluja hyödyksi, jotta vaikuttaisin ammattimaisemmalta. Vuoleskelin menemään ihan muina savitaitureina, vaikka mitään vuoltavaa ei ollut.)

Tein pikkuruiset espressokupit ja kaksi vihannes- tai hedelmä karkki- tai sipsikulhoa, jotka kaikki lasitettiin valkoisella. Pienempään kulhoon tein pitsiliinalla kuvion, joka saa sen muistuttamaan ysäriltä tuttua pitsipipoa, muistatteko ne, sellaiset kireät, joissa oli pahimmillaan pystyssä riemukkaasti sojottava antenni? Ysäri on olevinaan niin back, mutta yhtään antennipitsipipoa en ole kyllä nähnyt. Kysyn vaan ja peräänkuulutan. 

Mutta parasta oli, että kaikki stressi ja päänsärky oli tipotiessään. Saveen saa käyttää samalla kerralla sekä kaikki voimansa että yksityiskohtaiset pipertelytaitonsa. Lisäksi homma on hauskaa, ja lopuksi (tai no, parin viikon päästä) kotiin saa viedä kuhmuiset kulhot, jotka naurattavat takuulla täältä ikuisuuteen. Tavallaan täydellinen harrastus siis. 

Seuraavalla kerralla, kun korpeaa oikein huolella, tiedät siis, mitä tehdä. (Tiedän, että dreijaus on tällä hetkellä ehkä maailman eniten in, mutta siihen liittyy liian paljon keskittymistä ja liian vähän räimimistä. Ei sovellu vitutukseen. Soveltuu varmasti johonkin muuhun.)

Psst! Septarian syksyn keramiikkakurssit alkavat pian.

 

Lue myös: 

 

Share

Ladataan...

Haluan pyytää anteeksi kaikilta tutuiltani, joilla on lapsia ja joiden kanssa olen ajautunut viime aikoina small talk -keskusteluihin. Olen nimittäin tässä viime aikoina oppinut, että vaikka rakastan lapsia, en osaa puhua niiden vanhemmille ollenkaan. Varsinkin, jos kyse on sellaisesta törmätään-kadulla-moi-miten-menee-no-mut-hei-nähdään-taas-joskus -tyyppisestä kohtaamisesta.

Oletan, että asia liittyy jotenkin siihen, että kavereihin on vaikea suhtautua, jos ei ole nähnyt niitä vähään aikaan ja siinä välissä niille on tullut lapsi. Nyt jokainen lukija siellä varmaan sanoo että häh, eihän niihin tarvitse suhtautua mitenkään, samoja ihmisiähän ne ovat, ja on siinä ihan oikeassa. Mutta kun joku saa lapsen niin minun päässäni naksahtaa ja se muuttuu silmissäni Oikeaksi Ihmiseksi, aikuiseksi, joka on saavuttanut elämässään sellaisia asioita, jotka tekevät minun elämän touhuistani säälittävää räpeltelyä. Työt, säätilat ja varsinkin omat kuulumiset tuntuvat toissijaisilta, kun keskustelukumppanilla on elämässä jotakin niin merkityksellistä kuin pieni ihminen. 

Ja sitten en osaa sanoa niille mitään järkevää. Selvimmin tämä tuli esille viikonloppuna Flow'ssa, jossa päästin suustani kaikkiin tuoreehkoihin vanhempiin törmätessäni jotakin tällaista (ja suluissa ehdotus siitä, mitä ne olisivat voineet minulle vastata):

Mihis te ootte vauvan jättäny? (Mihis me se jätettiinkään? Ai niin, tonne narikkaan me se annettiin. Haetaan pois sitten kun on vähän tampattu.)

No sä ootkin nyt oikein kahden lapsen iskä. (Ei hitto, hyvä kun sanoit, en olisikaan itse ymmärtänyt asiaa muuten. Niitä lapsiahan todella on kaksi!)

Teillä on sitten lapset jossain hoidossa? (Eeeiku ne on tuolla samppanjabaarin jonossa, tilaavat meille pullon valmiiksi.)

Sait vähän vauvavapaata? (Joo ja sen tarkoitus on, ettei tarvitsisi puhua siitä lapsesta koko ajan. Kiitos vaan.)

Ja sitten kun tajusin, että minähän puhun ihan hölmöjä ja yritin pelastaa lukuisia kertoja tilanteen vaihtamalla puheenaihetta, sanoin jotakin vieläkin typerämpää:

Siis mä olin tänään ihan humalassa jo kolmelta. (Ööö ei varmaan kannattaisi retostella sillä?)

Joo hei määkin olin eilen niin väsynyt että lähdin jo kymmeneltä kotiin. (Joo, sun elämä on varmasti tosi rankkaa, varsinkin kun oot jo kolmelta humalassa.)

Mun piti parkkeerata samppanjabaariin koko päiväksi, mutta oonkin päätynyt ginibaariin, ja nyt mun suurin ongelma on, etten tiedä onko tämä up- vai downgreidaus. (Tiesitkö että täällä on ihan artistejakin esiintymässä?)

 

Anteeksi. 

Ja kertokaa, oi lapselliset: mistä te haluaisitte jutella?

 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Pääsin muutama viikko sitten blogi-illalliselle Kampin Korttelin kalaravintola Fisken på Diskeniin (kiitokset heleatsille ja ravintolalle kutsusta), ja muistin taas, mikä on elämässä oikeasti tärkeää. Ravintolat ja niissä syöminen. 

Mää rrrrrrrrakastan käydä ravintoloissa, ja siihen on 5 hyvin spesifiä syytä.

1. Ravintolassa ei tarvitse itse tehdä mitään, MITÄÄN
En yksinkertaisesti pääse yli siitä, miten mahtava konsepti ravintola on. Sinä kerta kaikkiaan vaan menet jonnekin, jossa joku on siivonnut, kattanut, suunnitellut ja jumaliste kokannutkin sun puolesta, ja osaa tehdä sen. Lisäksi joku pokkuroi sinulle, toivoo oikein kovasti että viihdyt, juottaa sinut humalaan ja luoja paratkoon siivoaakin vielä sun jäljet, ja sinä annat sille vaan vähän rahaa vastineeksi? Paras. Keksintö. Ikinä.

2. Ravintolassa löytää uusia suosikkeja
Siis jos pystyy keskittymään. Yleensä käy kuitenkin niin, että tarjoilija tuo pöytään viinin, jonka aikoo tarjoilla, esittelee pulloa ja kertoo tilasta, jolta rypäleet on kerätty, ja sitä kohdistaa itse katseensa pulloon ja ottaa ystävällisen hymyn kasvoilleen, mutta ajattelee koko ajan vain että vittuuuuuu minä en ymmärrä viineistä mitään, mitä jos se maistattaa mulla sitä kohta, mää oon kyllä täysin sivistymätön tumppu, pitäiskö mun sanoa että tuo vaan vaikka mehukatti, ja sitten maistaa sitä viiniä ja päässä vaan kohisee ja hermostuttaa ja sitten se viini on tosi hyvää ja sitten sitä on ihan että voi perse en kuunnellut yhtään mitä se tästä viinistä sanoi kun olen niin tampio elämässä. 

3. Ravintola on sinua minua varten
Jostakin syystä ravintolassa käymistä pitää usein sellaisena juhlan aiheena, ettei saisi muka enää sen lisäksi, että kaikki tehdään sinulle valmiiksi, vaatia että oikeasti pitäisi niistä asioista mitä pöytään kannetaan. Tosiasiassa parhaita juttuja, mitä olen koskaan keksinyt tehdä, on pyytää lasillinen jotakin toista viiniä, jos en tykkääkään yhdestä. Pyydän aina esimerkiksi lampaankyljykset kypsänä, koska niin minut on vaan kasvatettu, ja niiden on pakko tehdä niin, vaikka mielessään ne varmaan ajattelevat että tuo muija on kyllä yksi tumppu, kypsät lampaankyljykset, eihän sellaisia voi kukaan syödä. Voipas. Minä. (Ja mun isä ja äiti.)

4. Ravintolassa oppii aina jotakin uutta
Italiassa opin yhtäkkiä kesken erään illallisen, että tykkäänkin simpukoista kuin simo hillosta vaikka luulin, että ne ovat minusta vähän ällöjä. Vastikään opin eräällä illallisella, miten rapuja syödään ja toisella, että venäläiseksi mieltämämme ruoat ovatkin yleensä ukrainalaisia. Fisken på Diskenissä opin paljon erilaisista viineistä, mutta unohdin oppimani saman tien (katso kohta kaksi) ja että pidän kovasti siitä, kun jälkiruokia tuodaan pöytään yhden sijaan kaksi, enkä osaa päättää kummasta tykkään enemmän (yllättävä oppi tämä).

5. Ravintolassa saa kerta kaikkiaan syödä
Ihan kaikkein parasta ravintolassa on kuitenkin se, että pääsee syömään. Yleensä suuhunsa saa siellä työntää kaiken lisäksi jotakin sellaista, mitä ei ikinä itse keksisi tai raaskisi tai osaisi kotona tehdä, kuten vaikka ostereita tai meritryffeleitä tai vaikka jotakin tosi monta tuntia keitettyä asiaa. Kykenen kotona korkeintaan 45 minuuttia kestäviin ruoanvalmistuksiin. Itse rakastan erityisesti hienostunutta, vähän kikkailevaakin ruokaa, jonka ulkonäköön on panostettu (kuten vaikka nämä juuri kynsilakkani sävyiset kukkaset tässä lakritsijäätelöannoksessa, en kestä).

 

Kiitos illasta bloggaavat seuralaiseni Julia ja Saara sekä Anna, joka keskittyi bloggaamisen sijaan olennaiseen, ja tietysti kiitos Fisken på Disken!

 

Lue myös: 

 

Share

Pages