Ladataan...

Ilta alkaa viattomasti. Kaksi kolmekymppistä naista menee ravintolaan. He syövät ja juovat ja keskustelevat ihmissuhteistaan, töistään ja asunnoistaan. Jutustelun lomassa toinen mainitsee kuin ohimennen, että on unohtanut huulirasvansa kotiin. Asiaan ei kiinnitetä juuri huomiota, ja naiset jatkavat vitsailua ja juttelua ja ruokailua. Toinen kertoo käyneensä samassa ravintolassa saman viikonlopun aikana kahden eri deitin kanssa. Toinen heittää läpän Frendeistä. Naiset nauravat, eikä heillä ole huolen häivää.

Ennen pitkää huulirasva tulee taas puheeksi. Koska kuivat huulet ovat inhottavat, toinen naisista ehdottaa ensimmäiselle, että tämä lainaisi hänen huulirasvaansa. Ensimmäinen kieltäytyy - ei tilanne ole vielä niin paha. Naiset jakavat jälleen muutaman deittikokemuksen, siemailevat viiniä ja nauttivat pitsoistaan. Kumpikin huomauttaa vuorollaan, miten ihanasti ilta sujuu. Heillä ei ole tietoakaan edessä vaanivista kauhuista.

Toinenkin naisista alkaa kaivata huulirasvaa. Nyt hän jo pakottaa ystäväänsä lainaamaan omaansa. Toinen suostuu, turha tässä on kärvistelläkään. Nainen alkaa etsiä huulirasvaa. Kun hän käy laukkuaan läpi, hän tekee karmaisevan (epä)löydön: huulirasva ei olekaan mukana. 

Nyt alkavat kauhun hetket.  Tärisevin sormin ja hermostunein nauruin kumpikin naisista käy läpi joka ikisen nyssäkän, pussukan, taskun ja taitteen joka heidän käsilaukuistaan ja vaatteistaan löytyy. Jokaisella tyhjän tilan kouraisulla kirkastuu pelonsekainen ymmärrys siitä, että huulirasvaa. Ei. Todellakaan. Ole. 

Ei se mitään. "Kyllä me pärjäämme, itsenäiset naiset", kaverukset ajattelevat, tietäen samalla vailla epäilyksen häivää, että he molemmat ovat matkalla vääjäämättömään tuhoon. Naiset yrittävät epätoivoisesti ylläpitää normaalia keskustelua, mutta he eivät voi puhua muusta kuin huulirasvasta. Puikkomaisista huulirasvoista, pursotettavista huulirasvoista, niistä, joita hierotaan sormenpäällä pyöreästä purkista ja tietenkin kaikkien huulirasvojen äidistä: bepanthenista. Kumpikaan ei ajattele mitään muuta. Kumpikaan ei puhu mistään muusta. Kumpikaan ei voi tehdä mitään muuta kuin nuolla vuorotellen alati rohtuvia huuliaan.

Hermostuneen naurun lomassa naiset miettivät, tehoaisiko ongelmaan jokin korvaava tuote. Vaatteiden ja laukkujen sivu-, sisä- ja vetoketjutaskut käydään läpi uudelleen, tällä kertaa käsirasvan toivossa. Käymälän tasot tutkitaan, mutta harmikseen ystävykset ovat valinneet ei-käsirasvaa-vessassa-tasoisen ravintolan illanviettopaikakseen.

Ajaisiko mattapintainen huulipuna asian? Kostuttaako meikkivoide? Lautasella lojuvan pitsan jäämistä saisi ehkä hiukan rasvaa irti. Kehtaisiko pyytää oliiviöljyä keittiöstä? 

Kipu vihlaisee huulia joka kerta kielen niitä lipaistessa, ja epätoivo alkaa saavuttaa maksimirajojaan. Kello on yli puolenyön, mutta toinen naisista muistaa äkkiä, että läheisessä risteyksessä on ympäri vuorokauden avoinna oleva marketti. Naiset jättävät turvallisen ravintolapöytänsä ja juoksevat sinne helpotuksen toivossa vain huomatakseen, että sehän on saatana remontissa ja kiinni. Ehkä läheinen Siwa on auki? Se on sulkenut ovensa kymmenen minuuttia aiemmin. Perkele.

Koska naiset tulevat yhdessä tuumin tulokseen, ettei huulirasvan puute ole riittävä syy palata kotiin kesken muuten-niin-täydellisen illan, astuvat he sisään läheiseen kapakkaan rukoillen, että näkevät siellä sellaisen tutun, jolta kehtaa lainata huulirasvaa. Tässä epätoivon tuoksinassa se on kuka tahansa. Pettymyksekseen naiset eivät näe koko paikassa yhtäkään tuttua, mutta viimein he tapaavat baaritiskin vieressä toisen naisista Tinder-matchin. Hän ei käytä huulirasvaa (kyllä, he kysyvät sitä häneltä. Heti ensimmäiseksi), mutta neuvoo naisia tilaamaan valkovenäläiset. Neuvo ei lohduta naisia, joiden oluissa lilluvat limenviipaleet kirvelevät janoisia huulia jokaisella kulauksella.

Viimein toinen naisista kysyy toiselta: jos menisit nyt vessaan ja löytäisit sieltä käytetyn, avonaisen, lattialla pyörivän huulirasvapuikon, mitä tekisit?

NIIN. MITÄ TEKISIT.

 

Share

Ladataan...

Osallistun tämän viikon perjantaina Långvikissa järjestettävään sisätömarkkinointitapahtuma PING Helsinkiin. Sen tarkoituksena on tuoda yhteen yritysten markkinointi- ja päättäjätyypit sekä sisällöntuottajat eli bloggaajanplantut, someaddiktit ja tubettajanretaleet.

No mitähän helvettiä sinä olet sinne menossa tekemään, kysytte varmaan. Niinpä. Uskon, että ne luulevat minua joksikin muuksi. (Mutta shh! Ei kerrota niille, koska menen ihan mielelläni kylpylähotelliin väijymään somejulkimoita aamutakeissa.)

Käsittääkseni sisältömarkkinointifestari PING Helsinki on saanut nimensä siitä, että internetkielessä ihmisen huomio kiinnitetään pingaamalla eli tägäämällä hänet linkkiin, postaukseen tai kommenttiin, joka hänen halutaan huomaavan. Aloin sitten miettiä, mistä kaiken maailman tapahtumissa ajattelisi olevan kyse, jos niistä tietäisi vain nimen. PING Helsinkikin voisi olla nimensä perusteella vaikkapa Etelä-Suomen pöytätennisturnaus tai pääkaupunkiseudun suurin triangelimuusikoiden kokous.

PING Helsinki
Matkailuopiskelijoiden järjestämä osallistava yhteisökampanja, jonka osallistujat mainostavat Helsinkiä matkailukohteena kommentoimalla sanaa "Helsinki" mielivaltaisesti mihin tahansa internetissä. Keskustelupalstoille, pornoklippeihin, artikkeleihin. (Pelottavina on, että tämä varmaan toimisi.)

Slush
Vähemmistökonferenssi, joka kokoaa yhteen aliarvostetun sääilmiön rakastajat. Ohjelmassa muun muassa paneelikeskustelu loskan yhteydestä kohonneeseen verenpaineeseen liikenteessä (keskustelijoina Pekka Pouta, liikenneviraston edustaja ja Slash, jonka nimen joku oli kuullut vahingossa väärin).

Flow
Uusi päivä -ohjelman kansainvälisen faniyhteisön alajaoston fanibiennaali, joka keskittyy sarjan tapahtumapaikan, Virtaus-nimisen kaupungin fiilistelyyn. Paikalla pienoismalli, selfieseinä ja tamperelaisen vastarintaryhmän mielenosoitus.  

Tubecon
Putkimiesten vuosittaiset kansalliset kokoontumisajot. Seminaarin maskottina toimii Hilarius Hiiri, joka laulaa: putkeen / rööriin / tule kanssamme Hilarius-kööriin / sillä putkesta näkee koko maailman / koko maailman.

Share

Ladataan...

Toimituksen blogissa suositeltiin hyväuskoisille Snapchat-tiliäni, ja voi pojat kuinkas kävikään.

Kun uusia seuraajia alkaa tulla, on kolme vaihtoehtoa:

a) toivottaa tyypit tervetulleiksi ja esitellä itsensä
b) tuottaa saatanallisia määriä kyseenalaista sisältöä koska tuntuu että on pakko
c) mennä täysin lukkoon.

Valitsin itse kaksi viimeistä vaihtoehtoa ja siksi olen viime päivinä snäpännyt muun muassa

a) säilötystä puhvelinlihasta (mitä)
b) Estonia-vitsistä (mikä vuosi kun Estonia upposi, keulaportti ja ysiviis)
c) jonotusta poliisiasemalta (tietääkö joku jotakin epäkiinnostavampaa?).

Ja lisäksi

a) hermoillut
b) diagnosoinut itselläni snäppistressin
c) poistanut snäppejä säilötystä puhvelinlihasta, Estonia-vitseistä ja poliisiasemalta.

Olen myös

a) tehnyt axlsmithit ja pyytänyt videotervehdyksellä epäuskottavasti anteeksi
b) luvannut tulevaisuudessa parempaa sisältöä (toivottavasti Axl Smith ei tee niin)
c) alkanut stressata siitä, että olen luvannut tulevaisuudessa parempaa sisältöä.

Toivon, että voin korjata tilanteen snäppäämällä

a) tamperelaisittain kummelivitseillä
b) kummelilaisittain tamperevitseillä
c) ei ole muuta vaihtoehtoa.

 

Share

Ladataan...

Minulla on blogin luonnoksissa koko liuta juttuja, joita en ole koskaan kirjoittanut valmiiksi. Lisäksi puhelimen muistiinpanoissa on pitkät pätkät sekalaisia tekstejä, jotka ovat jääneet tyngiksi. Aloin selata niiden otsikoita miettien, millaisen kuvan minusta (tai blogistani) niiden perusteella saa. Tällaisia ovat jutut, jotka ovat jääneet (ainakin vielä toistaiseksi) kirjoittamatta:

  • Miksi en voisi olla Terhi (Tepa) tai Kirsi (Kipa)
  • Laulun sanat, jotka kuulostavat sukupuolitaudeilta
  • Huulirasva-addiktin kauhunhetket
  • Elämäni rapverseinä
  • Haluaisin joskus olla jonkun iskä eli parhaat isäläpät
  • Minulla on lupa rakastaa Princeä
  • En kestä ihmisiä, jotka sanovat Mallorca. Ällällä
  • Jos klassikkoballadit kertoisivatkin Twitteristä

 

Share

Ladataan...

Olen haaveammatissani. Minusta on ihanaa olla toimitttaja, vaikka kaikki tekemäni työt eivät olekaan ihan unelmista rakennettuja. En muista, että olisin lapsena koskaan haaveillut toimittajuudesta (vaikka leikin kyllä monesti järkensä menettänyttä mediatalon pamppua, koska julkaisin useita täysin mielipuolisia lehtiä, kuten Tessi-tehtävälehteä, jonka yksi puuha oli neliruutuinen ristikko). Muistan kuitenkin muutaman muun haaveammatin:

Tarhan keittäjä

En halunnut päiväkoti-ikäisenä mitään muuta niin paljoa kuin sujauttaa harsomaisen, paperisen suihkumyssyn päähäni ja hämmennellä itseni kokoisia, höyryäviä kattilallisia pinaattikeittoa. En tiennyt mitään keittäjän työtä hienompaa. Sitä paitsi päivän saisi aina hengailla itseni ja kavereideni kaltaisten kivojen viisivuotiaiden kanssa - mikä voisi olla parempaa? Päiväkotini keittäjän kutittelutaidoilla saattoi myös olla osuutta haaveammatin rakentumiseen: tyyppi, joka on niin hyvä kutittelija, tekee varmasti siistiä työtä.

Sihteeri

Suosikkipuuhaani lapsena oli ottaa vastaan mielikuvituspomolle tarkoitettuja viestejä ja soittopyyntöjä ja kuljeskella ympäriinsä kyniä ja papereita pullollaan oleva käsilaukku olalla keinuen. Rakensin itselleni hiuspannasta ja lyijykynänpätkästä headsetin, johon asiakkaat soittelivat ihan solkenaan. Nyt vanhemmiten mietin, miksen halunnut olla sihteerin sijaan se, jolle viestit toimitetaan, mutta syy taitaa olla vain siinä, ettei toimitusjohtaja päässyt täyttelemään kiinnostavia soittopyyntölomakkeita. Niihin sai laittaa rasteja ruutuun ja kaikkea.

Ihotautilääkäri

No, okei, en oikeasti tiedä, mikä lääkäri haaveissani olin, mutta sen tiedän, että stetoskoopit tai kuumemittarit eivät liittyneet unelmieni työhön. Tämä ei myöskään ollut niitä saunan alalauteilla touhuttuja millanen sulla on -tyyppisiä lääkärileikkejä. Minulla oli tapana asetella kaverin selälle märkiä talouspaperin paloja ja kuoria niitä sitten iholta pinsettien avulla. Nyt kun tarkemmin miettii, ehkä kyseessä olikin face/off-henkinen plastiikkakirurgiahaave.

Kirjailija

Vaikken muista koskaan tietoisesti lapsena halunneeni toimittajaksi, unelmoin ala-asteella vuosikausia siitä, että saisin olla kirjailija. Tosin silloisessa lapsen mielessäni kirjoituskoneella naputtelemani puolikkaat liuskat riittäisivät lukijoilleni, ja kirjoittamisen sijasta päätyöni olisikin itse asiassa hengailla Stephen Kingin kanssa hedelmätoffeita syöden ja Christine tappaja-autosta keskustellen. (Kyllä tuolla kuvassa olevalla tarinalla olisi varmaan pari hedelmätoffeeta irronnut.)

***

Vaan kuinkas sitten kävikään? Tosielämässä minusta tuli ensin sosionomi, lastentarhanopettaja ja nuoriso-ohjaaja ja sittemmin toimittaja. Mutta jos ihan totta puhutaan, peitän kotona vieläkin kokkaillessani joskus hiukseni suihkumyssyn alle ja unelmoin salaa Stephen Kingistä. 

 

Share
Ladataan...

Pages