Ladataan...

Siskoni löysi viikonloppuna vintiltä vanhan ystäväkirjan, johon olin tietenkin kirjoittanut. Kahdesti. (Mistä muuten johtuu, että kaikkein ihaninta oli lapsena kirjoittaa itse niihin ystäväkirjoihin? Vanhassa ystäväkirjassani kirjoituksista yli puolet on omiani.) 

Minua ei yllätä yhtään, että mielimusiikkiani oli (todennäköisesti vuonna 1989) Lambada, että paras lukemani kirja oli Prinsessa Ruusunen tai että harrastin pienon soittamista.

Siinäkään ei ole mitään kummallista, että katsoin kuusivuotiaana mielelläni Pikku Kakkosta tai Puoli Kuusi -ohjelmaa (muistatteko sen, se oli kyllä huippu), mutta länsisaksalainen pornosarjis Nikke Knatterton (jonka muuten edelleen haluan kirjoittaa mieluummin Knakkerton) hämmästyttää hiukan.

Moni varmasti muistaa tämän piirrossarjan, jossa juro, kaljuuntuva yksityisetsivämies seikkailee lähinnä alusvaatekuvauksissa, strippareiden pukuhuoneessa tai alastonmallien keskellä piippu huulessa ratkomassa pseudorikoksia. Ohjelmassa on sarjakuvamainen kertojaääni, jonka on tarkoitus parodioida sarjakuvanarratiivia metatasolla (tai jotain). Rakastin erityisesti juuri ohjelman ilmeetöntä kerrontaa: se tuntui siltä, että katsoisi jotakin aikuisten ohjelmaa (tosin sen olisi voinut päätellä myös sarjassa nähtävien tissien määrästä). Sarjaa alettiin esittää Suomen televisiossa vuonna 1989, jolloin minäkin sitä ilmeisen omistautuneesti seurasin. (Wikipediasta opin, että Knattertonin äidin nimi on Corinna Pimpsberg, josta muuten takuulla tulee seuraava Starbucks-nimeni.)

Mieleeni on piirtynyt eräs tietty sarjan osa, joka löytyi melko varmasti joltakin VHS-nauhalta, jota kerta toisensa jälkeen hinkattiin. (Se sisälsi Knattertonin lisäksi todennäköisesti satunnaisia jaksoja Lurppaa, Melukylän lapsia ja Kippari-Kallea.) En millään muistanut, mitä siinä tapahtui, vaikka osat siitä ovat muistoissani hyvin selkeitä.

Mutta sitten tajusin, että on olemassa sellainen asia kuin internet. Sieltä onnistuin nimittäin löytämään sen nimenomaisen Nikke Knattertonin jakson, joka mieleeni, sieluuni ja identiteettiini on hartaasti 1900-luvun loppupuolella kaiverrettu. Nauttikaa:

(Sekin on muuten vähän hassua, että olen kirjoittanut molempiin ystäväkirjamerkintöihin haluavani olla isona talonmaalaaja. Remonttia edelleen tekevä nykyminäni toivoo, että olisin lapsena jahdannut unelmiani hiukan määrätietoisemmin.)

Lue myös: 

Share

Ladataan...

 

Pääsin tällä viikolla osallistumaan HOK-Elannon ensi vuoden kampanjaviinien valintaan. (I know, mitä hittoa.) Meitä oli valintatilaisuudessa ravintola La Famigliassa neljä henkilöä, ja viinit oli tässä vaiheessa jo karsittu kolmeen pariin: kolme valkoviiniä ja kolme punaviiniä. HOK-Elannossa haluttiin antaa tavan kansalle mahdollisuus vaikuttaa viinien valintaan. Ja jos minä jotakin olen, on se tavan kansalainen.

Tehtävämme oli maistella viinejä, jutella niistä ja valita niiden joukosta sellaiset, joita HOK-Elannon ravintoloissa ensi vuonna tarjotaan. Ei mitään paineita tai sillee.

Osa meistä tiesi viineistä paljon (en minä), osa taas ei juuri mitään (minä). Tykkään kyllä juoda viiniä ja tiedän, mistä pidän, mutta olen huono kuvailemaan niitä tai vertaamaan niitä toisiinsa. Hyvään tilaisuuteen siis eksyin. 

Sanoja, joilla kuvailin vertailtavia viinejä: hyvä, ihan hyvä, maistuu ihan punaviiniltä ja jotenkin sellainen. Termit on siis hallussa. 

En usko hienosteluun, mutta myönnän, että tunsin itseni viinintuntijoiden seurassa vajavaiseksi ja yksinkertaiseksi. Siksi päätinkin muodostaa pienen viinisanaston, joka perustuu yksinkertaisesti sanoihin ja niiden muistamiseen. En osaa yhdistää näitä mihinkäään oikeisiin makuihin, joten näillä ei ole siis mitään tekemistä varsinaisesti viinien kanssa. Että sillä tavalla hyödyllinen listaus.

Turhat (eli ne, mitä itse valintatilaisuudessa käytin): hyvä, kiva, viinin makuinen, kyllä tykkään ihan

Turvalliset (eli ne, joita uskaltaa sanoa, vaikkei mitään mistään tietäisikään): marjaisa, tumma, kevyt, hapokas (uskalias heittää Kola-Olli -vitsin tähän väliin)

Vaikutuksentekijät (eli ne, jotka ilmaisevat sinun maistaneen viinejä ennenkin, tosin näitä käytettäessä kannattanee tietää, mitä ne tarkoittavat): tamminen, kermainen, monivivahteinen, tanniininen

Abstraktit (eli sellaiset, joita voi käyttää missä tahansa tilanteessa, koska kukaan ei tiedä mitä ne tarkoittavat): sisarellinen, dekadenttinen, laser-mainen, diplomaattinen

Itse keksityt (eli ne, joiden toivon tulevan osaksi jokaisen viinisanastoa): yhdeksänkymmentälukulainen, vesselöitynyt, tulee ihan mieleen Joaquin Phoenix, suokkari

Elikkä tosissaan toivon kovasti että vihreäkorttisten ravintoloiden ensi vuoden viinipari on teidänkin mielestä sellainen ihan hyvä. (Se julkistetaan helmikuussa.)

Share

Ladataan...

Tiedättekö, mikä parantaa mielen ihan tosi paskanakin päivänä? 

Kuvat kissan tassuista.

Ja tietysti muutenkin kuvat pulleasta kisusta. Laatikossa, matkalaukussa, sylissä, matolla, lattialla...

 

 

Mutta sitten sitä muistaa, minkä näköinen asunto on, kun hoidossa on kissa, jonka vuoksi luovutaan asuintiloista, siisteydestä, sisustuksesta, omasta rauhasta ja järkevistä keskusteluista (kissanhoitajien keskustelut menevät jatkuvasti suurinpiirtein näin: "Kisukisuuuuu!" "Voi ei miten söpö!" "Kisuuu!" "Kato nyt!" "Kisukisuuuuuuu, kisukisuuuuu!"). 

Kuvat: minäMalli: Kisukisuuu (also known as hoitokissa Fanni)Lokaatio: remonttikohde koti 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Jotkut lapsuuden lelut, kirjat ja tv-sarjat ovat täysin käsittämättömiä nykypäivän valossa. Niin käsittämättömiä, että minun oli pakko aloittaa niistä juttusarja. 

Ensimmäisenä käsittämättömänä kulttuuriteoksena Peukku-kirjasarjan klassikko-osa Peukun äiti lopettaa tupakoinnin. Rehellisyyden nimissä myönnän, että tämä ei ole tuttu omasta lapsuudestani. Ystäväni kertoi tästä minulle pari viikkoa sitten. Mutta älkäämme antako sen haitata menoa - syväluotaava analyysi onnistuu siitä huolimatta!

Ihan ensimmäiseksi haluaisin kiinnittää huomion siihen seikkaan, että kirjan päähenkilö Peukku on todellakin irrallinen peukalo. Kirjan. Kuvakirjan, johon voisi piirtää vaikka minkälaisen, mielikuvituksellisen, värikkään, lapsia kiinnostavan hahmon. Irrallinen peukalo. Jonka äiti tupakoi. (1980-luku oli oikeasti yhtä rusehtavankellertävän monotonista kuin se valokuvissa vaikuttaa. Myös ihmisten mielissä.)

Toiseksi haluan ilmaista arvostukseni Peukku-kirjojen kuvitusta kohtaan. Tuo tupakansavu on uskomatonta! Vaikka Peukun äiti näyttääkin vähän siltä kun se oksentaisi häpykarvoja.

Tarina kulkee jotakuinkin näin: Peukku yrittää piirtää, muttei pysty, koska sankka savupilvi estää paitsi näkemisen, myös hengittämisen. Savun takaa paljastuu tupakoiva äiti. Peukku suuttuu niin, että muuttuu punaiseksi. Äitihän oli luvannut lopettaa! On äiti toki yrittänyt, mutta huonolla menestyksellä. Peukku päättää auttaa äitiä lopettamisessa ja heivaa tupakat mäkeen. Nyt loppuu se sauhuttelu! Peukun äiti tarvitsee kuitenkin jotakin korvaavaa tekemistä. Ensin hän ryhtyy kutomaan, ja kutoo kutomasta päästyään. Sitten hän rupeaa leipomaan, ja leipoo niin ettei loppua näy - ja syö kaikki leipomuksensa. Mutta mikään ei riitä: äiti on nyt koukussa herkkuihin. Peukku keksii nyysiä äitinsä karamellit, ja panee tämän juoksemaan perässään. Juokseminen on katsos terveellisempää kuin tupakointi tai herkuttelu. Äiti ihastuu lenkkeilyyn ja tajuaa, ettei enää tarvitse tupakkaa - tai karkkejakaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

(Peukun arveluttavat seikkailuthan eivät tähän pääty. Pieni tutkimus osoittaa, että kirjasarjan muissa suomenkielisissä osissa Peukku muun muassa katsoo yötä. Varsin kiinnostavan ja monipuolisen kuuloinen teos.)

 

Ruotsinkielisissä (alkuperäis-) teoksissa Peukulla (Tummen) on muuten seikkailukaveri. Dockis on kuvan perusteella joko karvainen hammas, nenäliinatollo tai lapsen piirros. Vaan ei: Dockis onkin nukke, jonka Peukun äiti (ex-tupakoitsija) on Peukulle ommellut. On siis yhtä hyvä ompelija kuin minä. (Kuva: Tre Sandberg)

Dockis ei tietääkseni esiinny ainoassakaan suomenkielisessä teoksessa, mutta ruotsia sujuvasti puhuva ystäväni keksi, että Dockis voisi olla meillä vaikkapa Nukkeli. Että siitä vaan suomentamaan! Tosin mietin, pitäisikö kirjoja muutenkin päivittää, tupakointi kun ei nykyisin ole enää yhtä yleistä kuin kirjan ilmestymisen aikaan vuonna 1981. Jos Helsingin kaupunki saisi päättää, uusi versio olisi varmaan Peukun äiti lopettaa somettamisen

Peukun äidin nikotiiniriippuvuudesta lisää allaolevassa videossa:

(Peukku-kirjojen kirjoittajilla on myös kokonainen kirjasarja pikku kummitus Lapasesta, ja siihen kuuluu DVD, jonka nimi on Pikku kummitus Lapanen ja setä Riukuliini. En tule käsittelemään sitä tässä juttusarjassa.)

No, miten on - muistatteko Peukun?

Lue myös:

 

Share

Pages