Jihuu, inhokki kuukausi lopuillaan!

Miten voikaan inhota niin paljon tammikuuta kuin minä inhoan. Olen inhonnut sitä ainakin koko aikuisikäni. Ei voi olla enää synkempää, kalseampaa, pimeämpää, eikä kylmempää kuukautta. Tuntuu kuin se palapalalta veisi voimat, kaiken innon ja halun. Sitä vain menee eteenpäin kuin robotti, paleleva robotti vielä kaiken lisäksi. Odotan valoa, sen lisääntymistä, seuraavaa kuukautta. Tosin seuraava kuukausi, helmikuu, on seuraava inhokki, heti tammikuun jälkeen.

Tammikuun voisin olla kokonaan sisällä, peiton alla, takan vieressä, lukemassa vaikka hyvää kirjaa, juomassa kuumaa teetä. Poistumatta kertaakaan ulos. Kaikki juhlat ja vapaapäivät ovat jo takana, edessä ei ole mitään pitkään aikaan. Iänikuinen pimeys on ympäröinyt minut ja kanssakulkijani, aivan kaiken, alleen. Pakkanen paukkuu uskomattomissa lukemissa, kuten vuonna 2016 kolme viikkoa yli 30 asteen pakkasta putkeen. Eihan se mitään elämää enää ole!

Kohta valonmäärä alkaa lisääntyä. Sitä odotan. Tuntuu kun voisin hengittää silloin paremmin. Toivokin alkaa herätä. Toivo talven loppumisesta. Tosin edessä on vielä helmikuu. Helmikuukin on kylmä, usein vielä tosi kylmä, lunta sataa älyttömät määrät kuin kiusatakseen minua. Kuin siirtääkseen kevään tuloa. Hyi, helmikuutakin inhoan.

Maaliskuussa olemme jo paremmalla puolella. Valoa tulvii joka paikaan, niin, että pölyjä saa pyyhkiä taukoamatta. Se ei haittaa, koska pahin on takana päin. Isoin harppauksin mennään kohti kevättä. Aurinkokin jo näkyy. Se lämmittää oikeasti. Tuo ihana aurinko, joka sulattaa jään, myös minun sydämestäni. Se sulattaa minut kokonaan. Rakastan auringon lämpimiä säteitä. Kohta saan viedä pyykit ulos kuivumaan, ihanaa!

Aurinko tuo kaiken hyvän alku. Kun päivä päivältä säteet lämpenevät, sitä mukaa minäkin nostan päätäni jälleen pystyyn, alan taas elää.

 

Share

Kommentoi