Ladataan...

Mieheni äiti ♥, lasteni toinen mummi ♥, minun anoppi ♥ nukkui pois tasan viikko sitten. Hän kuoli sairaalassa keuhkosyöpään. Morfiini vei kivut pois. Hän tupakoi koko elämänsä. Mieheni kävi katsomassa häntä kolme päivää ennen kuolemaa. Me perheenä kävimme katsomassa häntä vajaa kaksi viikkoa ennen kuolemaa. Silloin hän vielä ihan puhui. Halasimme ja kyyneleet valuivat. Lapsille uusi, surullinen kokemus. Ne olivat hyvästit. Tiesimme, arvasimme, että emme enää koskaan näe häntä, toisiamme. Hän asui eri kaupungissa kuin me, joten emme voineet piipahtaa siellä iltaisin töiden jälkeen noin vain. Kun mieheni kävi siellä kolme päivää ennen kuolemaa, mummi ei jaksanut enää puhua sanoja, mutta oli tajuissaan ja nyökkäili, oli keskustelussa mukana. Syöpä oli levinnyt aivoihin. Seuraavana päivänä mieheni sisar kävi siellä tyttärensä kanssa, ei hän enää vastannut mitään, nukkui vain, ei avannut edes silmiään koko aikana. Kukaan ei tiedä kuuliko hän mitään enää, ymmärsikö? Sisar tuli 300 kilometrin päästä, asuu niin kaukana. Siitä kaksi päivää niin heidän äitinsä, anoppini, lasten mummi oli mennyt. Hengittänyt viimeisen henkäyksensä täällä maan päällä. Hän on nyt siirtynyt miehensä luokse tähtien taakse ☆ ☆. Kivut ovat poissa, ikuisesti. Näin oli varmasti parempi. Hautajaiset ovat joulukuussa. Vasta siellä oli ensimmäinen vapaa lauantai. Saatamme anopin viimeiselle matkalleen. Surullista. Miksi elämät päättyvät? Miksi niiden täytyy päättyä? Miksei elämä voi olla loputonta? Siihen ei saa muutosta, näin se vain on. Jokainen vuorollaan.

Appi nukkui pois kotonaan viisi vuotta sitten. Nyt mieheni ja hänen siskonsa ovat täysin orpoja. Ei enää vanhempia. Ei kumpaakaan. Ei äitiä, ei isää. Tyhjyys vain kotitalossa, sisällä sielussa, sydämessä. Muistot ovat kuitenkin siellä. Muistot omasta äidistä ja isästä. Muistot anopista ja apesta. Muistot mummista ja ukista. Kun he vielä elivät, olivat terveitä, voimissaan, onnellisia, elämänhaluisia, ilman kipuja, oli ihanaa aikaa. Ne muistot ovat nyt tärkeitä, korvaamattomia ♡.

Toimme anopille ja apelle vuosia sitten mieheni kanssa paksusta rautalangasta tehdyn viulun tuliaiseksi (se on myös ilmeisesti kynttiläteline) Wienistä, Itävallasta. Se viulu on ollut heillä olohuoneessa kaikki nämä vuodet. Sieltä se löytyi nytkin. Vaiennut viulu.

Nyt viulu seinällään
kaivaten yksinään
muistelee häntä mi nukkui jo pois

Viikonloppuna kävimme tyhjentämässä anopin pakastimet ja jääkaapin. Samalla toimme viulun meille kotiin. Anoppi ei enää tarvitse sitä. Se ei enää ilahduta häntä, eikä appeakaan. Viulu oli yksinään pimeässä ja hiljaisessa talossa. Tuo vaiennut viulu.

Viulu sai pesun ja kuivauksen. Kuvat on otettu heti pesun jälkeen. Ei siis ole omalla paikallaan. Viulu on aika iso, ei mikään pieni pöytäkoriste (korkeutta noin puoli metriä). Takan päälle se muutti väliaikaisesti tai sitten olemaan. Kuka tietää. Huomisesta kun ei kukaan voi olla varma.

VAIENNUT VIULU

Share
Ladataan...

Ladataan...

Itsenäisyyspäivä. Niin kauas kuin muistan, lapsuuteen asti, on minulle ollut tärkeää kaksi kynttilää ikkunalaudalla. Oli niin ihana katsella kerrostaloja, kun melkein kaikissa ikkunoissa loisti ne kaksi kynttilää. Se tuntui niin yhtenäiselle. Ne kynttilät yhdistivät minut niihin muihin, täysin tuntemattomiin ihmisiin. Sana ME korostui. ME vietämme Itsenäisyyspäivää, ME suomalaiset. ME laitamme kaksi kynttilää ikkunalaudalle. Muistan myös sen, kun jossain talossa ei ollut näitä kynttilöitä sytytetty, ajattelin, että mikähän noilla on vikana? Nyt en enää ajattele niin, koska itsekään en laita kahta kynttilää ikkunalle palamaan. Ai miksikö? Syy on ihan yksinkertainen, meillä ei ole ikkunalautoja, ei ollenkaan, ei koko talossa. Sen sijaan laitan kaksi kynttilää pöydälle, laatikoston päälle ja muuallekin palamaan, muistuttamaan itseäni Itsenäisyyspäivästä. Ulos vien myös kaksi ulkotulta vierekkäin, jospa ne korvaisi nuo ikkunoilta puuttuvat kynttilät!

Joillakin olen nähnyt jo vuosikymmeniä sitten ne joulukyntteliköt ikkunalaudalla. Se ei ole sama asia, niissä on liian monta kynttilää. Niitä myös poltetaan siinä kokoajan. Luulen myös, että ne on laitettu jo ennen Itsenäisyyspäivää eli ihan vain jouluvaloiksi. Isompana tuli muistoihin lisää "tuntematon sotilas"-elokuva. Se vanha, mustavalkoinen. Olen sen useampaan kertaan katsonut. Taitaa tulla myös tänäänkin. Vielä myöhemmin tuli perinteisiin mukaan "linnan juhlien" katsominen telkkarista. Se myös kuuluu Itsenäisyyspäivän traditioihin.

Siitä en myöskään tykkää kun Itsenäisyyspäivää sanotaan itsepäisyyspäiväksi; Hyvää itsepäisyyspäivää. Vanha vitsi, eikä edes hyvä sellainen. Joku vieläkin sitä sanoo. Se jotenkin ärsyttää. Laitetaan leikiksi koko Suomen itsenäisyys. Kuin pilkattaisiin tai vähäteltäisiin asiaa.

Minun ukkini ja mummoni joutuivat jättämään kotinsa Karjalaan sodan takia. Ukkini myös taisteli sodassa. Hän käytti loppuun asti veistä, joka oli muistona sodasta. En ollut koskaan nähnyt rautaista veistä, joka oli keskeltä niin kulunut. Terästä oli kulunut puoliympyrän muotoinen pala pois, ihan vain käytössä. Uskomatonta! Niin paljon sitä oli käytetty vuosikymmenien kuluessa joka päivä.

Äitini ja hänen sisaruksensa joutuivat sotalapsiksi Ruotsiin. Helsingissä kun asuivat, niin lapset lähetettiin "turvaan". Se on ollut lapsille kamalaa. Se on ollut vanhemmille kamalaa. Joutuivat maahan, jonka kieltä eivät osanneet. Palatessaan takaisin, eivät osanneet suomea enää. Heidät revittiin irti vanhemmistaan. Valokuvattiin. Kaulaan tuli pahvilappu, jossa nimet ym. henkilötiedot. Ruotsissa sisarukset eivät saaneet olla yhdessä, heidät erotettiin. Nykyaikana niin ei enää tehtäisi. Silloin ei lapsen tunteita, tulevia henkisiä arpia, eikä ihmisyyttä ajateltu. Ajateltiin varmaan, kun on lämmintä ruokaa ja sänky, se riittää. Sehän on ollut todella traumaattinen kokemus lapsille. Yksin vieraassa maassa, et ymmärrä edes mitä ihmiset ympärillä puhuvat.

Toinen traumaattinen kokemus oli varmasti kotiinpaluu. Et enää tuntenut vanhempiasi. Et osannut kieltä. Taas sama juttu. Kyllä lapsia on kohdeltu kurjasti. Tosin turvassa he olivat, ainakin sodalta. Muulta huonolta kohtelulta he eivät olleet turvassa.

Tämänkin takia minulle on Itsenäisyyspäivä tärkeä. Rauhan takia. Itsemääräämisoikeuden takia. Sen takia, mitä ukkini joutui näkemään ja kärsimään sodassa. Sen takia mitä äitini ja hänen sisaruksensa joutuivat kokemaan sotalapsina ollessaan. Sen suuren surun takia, jota vanhemmat tunsivat, kun saivat suruviestin poikiensa menetymisestä taistelussa. Kaiken sen takia.

Itselläni joulun odotus alkaa itsenäsyyspäivästä. Itsenäisyyspäivänä leivon ensimmäiset joulutortut. Ne menevät "linnan juhlia" katsellessa televisiosta parempiin suihin. Niitä ei jouluksi jää, eikä säästetä.

.Mikä upea tunne; ylpeys, nousee esiin aina, kun ulkomailla ollessa bongaan vaikka jonkun hotellin lippujen keskeltä, sen rakkaimman lipun; sen Suomen lipun. Sen rakkaan sinivalkoisen ristilipun. Se on niin tuttu ja turvallinen, se on minun kotimaani lippu!

Siis HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ kaikille!!

 

Share
Ladataan...