Ladataan...

Aku Ankan kanssa olen ollut pisimmässä suhteessa kuin kenenkään muun miespuolisen kanssa! Olemme tavanneet kerran viikossa, keskiviikkoisin jo vuosikymmeniä. Siksi tämä juttu oli myös postattava keskiviikkona...

Tutustuin Akuun Porissa asuessani, ihan pienenä tyttönä jo. Muistan kun sain ensimmäisen Aku Ankan taskukirjan. Se oli violetti kansinen. Se luettiin läpi kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Se oli jokaisella matkalla mukana ja luettiin jälleen uudestaan, kuin ei koskaan ennen olisi luettu.

Aku Ankka tulee meille yhä vieläkin, joka keskiviikko. Vain vähän aikaa enää. Olen päättänyt päättää elämäni pisimmän suhteen. Onneksi muistoja löytyy. Ne isot pinot Aku Ankkoja. Niitä kun voi lukea yhä uudestaan ja uudestaan, vieläkin, ihan kuin lapsena. Aku Ankka on vain sellainen lehti. Ei muita lehtiä ei voi lukea noin. Miten olisi vaikka Anna-lehti, lukisitko sen 40 kertaa läpi? Aina uudestaan. Ei, muita ei voi lukea, vain Akuja.

Luen Aku Ankan aina viikonloppuisin aamupalaa syödessä. Päivän lehden luen myöhemmin. Ei aamiainen maistu niin hyvälle sanomalehden kanssa. Nyt kohta siihen on vain totuttava, siis niihin huonompiin aamupaloihin. Akun tulo kun loppuu. Tosin on se varasuunnitelma, ne isot pinot Akuja, niitä voi yhä lukea aamuisin :-)

Kysyin joku aika sitten "muksuilta" (16v ja 17v), että lukevatko he vielä keskiviikkoisin ilmestyvää Aku Ankkaa? Eivät kuulemma ole lukeneet vuosikausiin! Mitä ihmettä? Olen siis tilannut Aku Ankkaa, jota vain minä ja mieheni ollaan luettu. Kallis lehti  tilattuna vain siis aikuisille! Vuosia! Ei voi olla totta! Näin kuitenkin oli ja on. Mietin ja harkitsin. Ehkä on jo aika, aika päättää Aku Ankan tilaus meidän osalta. Niin sitten tein. Tilaus loppuu joulukuussa. Ei enää koskaan uusia Aku Ankkoja keskiviikkoisin, ei koskaan. Tuntuu hieman oudolta ja pahaltakin. Pitkä suhde päättyy. Sanon hyvästi Akulle, mutta vain uusille Akuille, vanhat on ja säilyy pinoissaan. Niille löytyy vielä käyttöä. Yhä siellä aamupalapöydässä, että aamiainen maistuisi samalta kuin ennenkin eli hitusen paremmalta kuin sanomalehden kanssa.

Tämä oli yhden suhteen loppu. Suhde oli pitkä ja antoisa. Se kuitenkin tuli tiensä päähän.

Anteeksi Aku

 

Share

Ladataan...

Me kiertelimme parina päivänä Kosin saaren raunioita, vanhoja rakennusten perustuksia ym. jotka olivat tuhoutuneet maanjäristyksessä ja tulleet esiin taas maanjäristyksen yhteydessä. Se oli mielenkiintoista. Olen aina tykännyt tutkia raunioita ja miettiä miten siellä elettiin. Tälläistä pohdintaa kävin jo tässä postauksessa, joka kertoi Hippograteen Plataanipuusta.

Muistakaa muinaismuistoihin ei kannata nojata :-) . Joo en minä nojannut ja kaatanut sitä, oli jo noin :)

Aivan Hippograteen aukion vieressä sijaitsee Agora eli Forum, joka antiikin aikoina oli kaupan ja sosiaalisen elämän keskus. Kosin agora kuului antiikin suurimpiin, ja sitä alettiin rakentaa noin 400 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kosin merkityksen kasvaessa etenkin vuodesta 366 lähtien sen ympäristöön rakennettiin huomattava määrä mitä erilaisimpia tärkeitä rakennuksia, mutta niistä valtaosa tuhoutui alueella niin usein tuhojaan tehneiden maanjäristysten takia.

Agora löydettiinkin vasta vuonna 1933 italialaisten toimesta, ja nimenomaan maanjäristyksen jälkeen, sillä järistys paljasti osia maan alla olleista muinaisista raunioista. Sittemmin huomattiin, että maanjäristysten takia agoraa oli rakennettu uudelleen ja uudelleen, useilla eri tyyleillä ja eri materiaaleista. Agora pysyi pystyssä kuitenkin pitkän aikaa, sillä vasta vuoden 469 maanjäristyksen jälkeen 1500 vuotta sitten alettiin rakentaa kristilliseen tyyliin ja klassiset teemat ja rakennustavat alkoivat jäädä unholaan. Nykyään alue on 152 x 82 metriä laaja, sen yhteyteen kuuluu myös Herkuleen pyhäkkö ja Afroditen temppeli.

Läntiset kaivaukset (engl. Western Excavations) sijaitsevat lähellä Diagora-aukiota ja Kleopatras-kadun linja-autoasemaa, ja niillä on miltei aina hyvin tilaa tutustua raunioihin. Sen kohokohtiin kuuluvat kaksi 200-luvulta peräisin olevaa mosaiikkia, jotka kuvaavat kuinka häräksi muuttunut Zeus kaappaa Euroopan. Alueen toinen kohokohta on kappale entistä pääkatua, ja siellä on myös jonkin verran erilaisia tärkeiden rakennusten raunioita. Täällä vierailevien on hyvä myös katsastaa muutaman sadan metrin päässä sijaitseva Dionysoksen temppeli, joka sijaitsee Grigorious- ja Makrigianni-katujen haarautumiskohdassa. Tällä puistomaisella aukiolla on pari hienoa rauniota ja rauhallista tunnelmaa oleanteripuiden siimeksessä.

Odeon eli Rooman valtakunnan aikainen teatteri sijaitsee vastapäätä läntisiä kaivauksia, ja kuten muutkin Kosin kaupungin rauniot, se on pääsymaksuton vierailupaikka. Amfiteatteri rakennettiin 100-luvulla ajanlaskun alun jälkeen mutta on hyvin säilynyt, ja sen alueella on mukava viettää jonkin aikaa. Sitä käytettiin aikoinaan senaatin istunnoissa ja musiikkikilpailujen yhteydessä, 1900-luvun alkupuolella italialaiset kunnostivat sen mutta veivät sen hienot veistokset arkeologisen museon suojiin Eleftherias-aukiolle.

Odeonin vieressä sijaitsee Casa Romana eli roomalainen talo, jonka italialaiset kaivoivat esiin ja entisöivät vuoden 1933 maanjäristyksen jälkeen. Tämä on tyypillinen pompeijilaistyylinen rakennus, jonkalaisia pystyteltiin Rooman valtakunnassa 100-luvun lopun ja 200-luvun alun välisenä aikana. Talo rakennettiin alun perin hellenismin aikana rakennetun talon päälle, ja sen alapuolella olivat jo viemärit ja Casa Romanaan rakennettiin peräti 36 huonetta ja kolme pylvässalia. Talo ei ehkä näytä ulkoa kummoiselta, mutta sen jokaisessa huoneessa on mosaiikkeja ja muutakin nähtävää

Se olikin oikein kulttuuripläjäys meille. Oikein miellyttävä sellainen!

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tykkään kierrellä ulkomailla kaikki kuuluisat paikat ja nähtävyydet. Niissä voi kuvitella vaikka elämää kauan, kauan sitten; ihmiset, askareet, riidat, keskustelut, muodin/vaatteet, tunnelman, tuoksut...köyhyyden, kurjuuden ja kaiken ilman nykyajan helpotuksia. On ihanaa olla paikoilla, jossa on tehty jotain satoja jopa tuhansia vuosia sitten. Se on aika kummallinen tunne, joka siinä paikan päällä syntyy. Ihmiset, jotka siinä elivät, eivät voineet aavistaakaan, että joku joskus miettisi heitä ja heidän elämäänsä. Olisin halunnut tuntea heidät, kysellä heiltä, nähdä heidät, samaistua heihin. Joudun tyytymään tiedon murusiin, se ei tyydytä minua, mutta siihen on tyytyminen. Voi kun kaikki olisi taltioitu tulevia sukupolvia varten, sellaisia uteliaita ihmisiä varten, kuin minäkin olen. Haluaisin tietää kaiken ihmisten nimistä lähtien. Olivatko he onnellisia, edes tyytyväisiä? Vai oliko elämä yhtä taistelua eloonjäämisestä? Mitä ruokia he tekivät? Mikä oli lempiruoka vai oliko se ihan sama, kunhan vain jotain sai syödäkseen. Olivatko he rakastuneita? Millaista oli sairauden hoito? Pelättiinkö sairauksia? Kuluivatko kaikki päivät töitä tehden/raataen vai oliko muutakin? 

Onneksi vain mielikuvitus on rajana miettiessä elämää ennen vanhaan. Se kyllä kiinnostaa ihan hirmuisesti. 

Kävimme Kossin saarella viime viikolla muutamassa historiallisessa paikassa. Yksi paikka oli Hippokrateen plataanipuuaukio:

Hippokrateen plataanipuuaukio (Platia Platanou) ja muinainen agora eli markkinapaikka sijaitsevat kumpikin aivan linnakkeen vieressä. Täällä käydään sankoin joukoin ihmettelemässä puuta, jonka alla Hippokrates opetti lääketiedettä oppilailleen.
 

 

Share

Ladataan...

Kun kiertelimme tyttäreni kanssa Rodoksen katuja väsymättömällä innolla yhä uudestaan ja uudestaan, löysimme joka kerran jotain uutta.

Yksi ilta löysimme unohdetun? hylätyn? todella vanhan hautausmaan. Se oli jotenkin karmaiseva, toisaalta kiehtova, hoitamattomine hautoineen ja korppineen.

Kaikki oli villiintynyt. Rikkaruohot ja heinät rehottivat kuivuineina Rodoksen helteessä. Korpit (harakat tai varikset, korppi kuulostaa vain parhaimmalle tälläiseen unohdettuun hautausmaajuttuun) istuivat hautojen päällä. Polkuja eikä kävelyteitä näkynyt, olivat kasvaneet umpeen. Oli täysi hiljaisuus. Aika oli pysyhtynyt. Onneksi kukaan ei sanonut:"Pöö", se olisi pistänyt juoksemaan täysillä pois sieltä sydän hakaten rintakehässä.

Mitä hautausmaalle on tapahtunut? Miksi se on hoitamaton? Eikö sukulaisiakaan ole enää elossa? Eikö kirkko huolehdi?

Hyvin pystyi ajattelemaan  hautausmaan zombi-elokuvien näyttämönä. Itselläänkin oli hieman pelottava olo.

Muutama kuva tuli otettua, mutta ei siellä kauan viihtynyt. Tykkään kierrellä hautausmaita, niissä on ihana tunnelma ja niin kauniisti hoidettuja hautoja, varsinkin Saksassa olen ollut sellaisissa.. Upeita sukuhautoja ja niin surullisia tarinoita. Tuolla Rodoksen hautausmaalla ei halunnut kierrellä, pelotti, muutama kuva ja äkkiä pois.

Asia jäi kaivamaan, mitä on tapahtunut, että hautausmaa on täysin jätetty oman onnensa nojaan ja villiintymään?

Onneksi aurinko paistoi kun löysimme tuon hautausmaan. Osaatteko kuvitella sitä hämärässä tai pimeässä kuun loisteessa? Minä en edes halua!

Share

Ladataan...

Minulla on tapana ulkomailla kierrellä kirkkoja aina kun vain näen sellaisen. Niihin ei ole pääsymaksua (ainakaan usein) ja ne ovat paikkoja, joissa paikallisetkin käy.

Ne ovat niin kauniita. Ulkomailla olenkin nähnyt upeimmat kirkot ja katedraalit elämässäni. Ne poikkeaa paljon suomalaisesta kirkosta. Ne ovat koristeltuja usein lattiasta kattoon. Niitä voisi tutkia ja katsella vaikka kuinka kauan.

Sekin on jännä miten tunnelma muuttuu hetkessä, kun astut kirkon sisälle vilkkaalta, aurinkoiselta ja paahteiselta kadulta.

Kirkko on yleensä hämärä, hieman viileä helteelläkin ja niin hiljainen ja harras tunnelma. Kukaan ei puhu, jotkut kuiskivat ihan hiljaa. Siellä tulee käveltyä täysin äänettömästi.

Kirkot ovat yksi mieluinen tutkimuskohde, olimpa missä vain.

Tässä muutama kuva Rodoksen kirkosta:

Kun taas astut pois kirkosta, olet jälleen siinä vilkkaalla, aurinkoisella ja paahteisella kadulla. Paluu todellisuuteen, eri maailmaan tapahtuu vain oven aukaisun jälkeen. Kuin mitään ei olisi tapahtunut, maailma vain muuttui takaisin entiselleen.. Kävinkö äsken jossain vai näinkö vain unta, haaveilinko?

Share