Äiti, aikuinen, minä... // Lempäälä

Mungolife

Mä valmistelin näitä kuvia tänään päivällä postaukseen ja jäin kattelemaan näitä aika ihmeissäni. Jotenkin mun tajuntaan jysähti tämän blogin aikana tapahtunut muutos. Mä aloitin 19-vuotiaana asuessani HOASin opiskelija-asunnossa Koivukylässä ja olin ihan tyttönen. Ensimmäisissä kuvissa seisoi hyvin erinäköinen ihminen, mutta myös joku, joka oli ihan eri elämäntilanteessa. En oikein tiedä tai muista, millaiseksi kuvittelisin elämäni kymmenen vuoden päähän. En enää muista mistä haaveilin ja mitä elämältäni halusin. En muista, miltä kolmekymppisyyteni näytti kaksikymppisyyttä hipovan tytön silmiin. Ja nyt katson kevyitä uurteita silmäkulmissa ja otsalla ja käsissä ja mietin tätä ihmistä, joka kuvassa seisoo. Hän on äiti, hän on vaimo, hän on lempääläläinen talonomistaja. Hän on elänyt uskomattoman elämän, on ollut pitkiä aikoja ulkomailla, on rakastunut ja särkenyt sydämensä, on rakastunut uudelleen. On ystävystynyt ja päästänyt irti, on kokenut, nähnyt ja tuntenut. Olen niin eri ihminen nyt kun silloin kohta kymmenen vuotta sitten. Suoraan sanottuna lähes mikään ei ole säilynyt ennallaan. Kuitenkin jotkin asiat ovat. Perheeni ja muutama ystävä. Yksi heistä itse asiassa tuli spontaanisti käymään täällä. Kun mietin näitä Lempäälässä otettuja asukuvia, muistin tänään jostakin syystä ne ensimmäisen Koivukylän kuvat ja muistin kuinka istuimme pelaamassa pokeria HOAS-kämppäni ruokapöydän äärellä. Myös tietty ajatusmaailma on pysynyt. On toki kypsynyt ja vahvistunut, muuttunutkin paikoitellen, mutta tietyllä tapaa se ydin on pysynyt. Ja sitten tämä blogi.

Jotenkin tänään kun katsoin näitä kuvia, häkellyin kuinka paljon olen muuttunut. En vain kuvissa, vaan ylipäätään. Oli jotenkin oikeasti valtaisan vahva fiilis tajuta, että tässä on kohta menty kymmenen vuotta tätä. Kolmasosa mun elämästä. Tiedättekö kun jokin kuva tai hetki voi laukaista jonkun vanhan muiston? Jotenkin näitä kuvia katsomalla jokin mielikuva, jokin muisto Mungolifen alkuvaiheesta rävähti auki todella vahvasti. En minä osaa tätä nostalgiahämmennystäni edes selittää. Jotenkin ajatuksena tämä konkretia, tämä kymmenen vuotta "paperilla", blogissa, nähtävissäni, on todella overwhelming. Paremman suomenkielisen sanan puutteessa. Kymmenen vuotta on pitkä aika ja se näkyy. Niin kasvoissa kuin eletyssä elämässä. Mun viimeiseen kymmeneen vuoteen tuntuu mahtuvan enemmän kuin olisin kuvitellut elämässäni tapahtuvan. Ehkä. En tiedä, en muista mitä elämältäni kuvittelin.

Tiedättekö mitä mä näin näitä kuvia katsoessani? Mä näin aikuisen naisen ja äidin. (Jos päässänne alkoi soimaan Paula Koivuniemi, olkaapa hyvät. Korvamadot on niin perseestä.) Kuulostaa ehkä paatokselliselta, mutta antakaas kun selitän. Mä oon aina jotenkin kokenut olevani nuorempi/kokemattomampi kuin mitä minun kuuluisi olla. Jotenkin muistan kun olin yläasteella ja katsoin Wanhoja. Ja mietin miten ihmeellisen vanhoja ja "isoja", aikuisia ne wanhoja tanssineet oli. Sitten kun oli oma vuoroni olla Wanha, koin itseni jotenkin niin pieneksi. En minä ollut niin iso, aikuinen ja vanha kuin mitä ne Wanhat nuorudessani olivat. Monta kertaa elämässäni on ollut sellainen hetki, että olen ollut tietyssä tilanteessa, tietyssä asemassa, ja miettinyt, että hetkinen, mä olen aivan liian kokematon / uusi / nuori / mitäikinä. Äitiys on ollut niistä vahvin. Mä en välillä ihan tajua ja ymmärrä, että kyllä, minä olen äiti. Minä olen se ihminen, joka jonkun pienen ihmisen mielestä tietää kaiken ja osaa kaiken. Minä olen se aikuinen, joka järjestää harrastuksiin menoa, miettii toisen ruokailua ja kasvatusta. Mä muistan äidit sellaisina kuin muistan heidät nuoruudessani ja lapsuudessani. He olivat loputtoman viisaita ja tiesivät kaiken, he osasivat, he olivat aikuisia ja kauniita ja tyylikkäitä. Ja minä olin niin pieni, mitätön ja kokematon heidän rinnallaan. Ja nyt minä ole äiti. Minä. Apua. Jotenkin näen itseni usein edelleen huolettomana nuorena tyttönä, ja jotenkin identiteettini ei vielä aina sisäistä, että jep, mä oon kohta kolmekymppinen nainen, joka on jonkun äiti.

Muistan kun aloitin lentopallon ja harrastelijajoukkueessani oli 30-vuotias nainen. Hän oli niiiiiiiin vanha. Teini-ikäisen Annan mielestä ainakin. Muistan, että pidin sitä jopa hassuna, että siellä hän harrasti meidän nuorempien kanssa. Ja pidin häntä niin tätinä. Lentopallojoukkueessani on yksi kanssani samanikäinen ja loput huomattavasti nuorempia, kymmenen vuotta nuorempia. Ja heidän puhuessa ylioppilaskirjoituksista ja koeviikoista, joudun käyttämään henkistä pöluhuiskua, että saan kaivettua ne muistot vielä esille. Treeneissä ja peleissä koen olevani yksi porukasta. Kuitenkin samalla tajuan, että mä olen se 30-vuotias nainen. Niiiiiin vanha täti. Mä olen sitä nyt jollekin.

Tiedättekö mitä tarkoitan? Onko tuttua kellekään? Kun aloittaa uudessa työssä, jossa on isommat velvollisuudet ja vaikeammat tehtävät. Uudella kouluasteella. Kun on ykskaks kummitäti, äiti, miettii auton vaihtamista ja sijoitusrahastoja. Välillä tulee sellainen lapsekas olo, että hetkinen.

Jotenkin yleensä mun on vaikea muistaa, että olen aikuinen, että olen äiti, että olen oikeasti kohta kolmekymppinen ruuhkavuosien alkua elävä kotiäiti. Jotenkin se vaan unohtuu. En tiedä, ehkä sekin, että olen ollut Mungo-Anna kohta kymmenen vuotta sekoittaa identiteettiäni. Samaa vuodesta toiseen, ikään kuin mikään ei muutu. Asukuviin on tullut milloin sormusta milloin isoa raskausvatsaa, mutta tässä sitä ollaan. Edelleen saman äärellä. Tänään katsoin näitä kuvia ja jotenkin se kaikki tulvahti kasvoilleni. Mikä alkoi kivalla nuoren aikuisen harrastuksella kymmenen vuotta sitten, on ykskaks aikuisen naisen työ ja tärkeä osa arkea. Onko tässä enää mitään järkeä? Silloin 19-vuotiaana ei paljoa tullut mietittyä mihin itsensä laittaa. Nyt tajuaa olevansa kolmekymppinen ihminen, joka on avannut virtuaalisen oven tuhansille.

Itsekin välillä mietin, että pitäisikö mun tehdä jotakin "järkevää"? Tiedättekö, jos mietin, millaisia ajatuksia mulla oli 19-vuotiaana ja mietin miten näin mielessäni kolmekymppiset. Kyllä mä varmaan näin mielessäni jakkupukuiset tärkeät naishenkilöt jossain toimistotöissä tekemässä jotain tärkeitä päätöksiä ja viettäen työpäivänsä vakavien ja tärkeiden asioiden parissa. Se oli musta jotenkin tavoiteltavaa. Ja tässä mä edelleen olen. Kohta kolmekymppisenä seison ulkona poseeraamassa kameralle ja kertomassa mun vaatteista. Verrattuna kuvitelmiini, olen ihan erilainen kuin kuvitelmieni kolmekymppiset naiset. En itse asiassa edes kuvittele itseäni minkäänlaisena nelikymppisenä. En jotenkin saa edes pientä kuvitelmaa päähäni. Ehkä nämä kymmenen vuotta ovat opettaneet sen, ettei kannata kuvitella, että voi suunnitella jotain elämässä.

Mutta en koe, että olisin valinnut väärin tai ajautunut huonoon paikkaan. Ei kaiken tarvitse olla vakavaa ja tärkeää. Ei kaiken tarvitse mennä niin kuin yhteiskunta opettaa meidät ajattelemaan tavoitteeksi ja ennen kaikkea hyväksi tavoitteeksi. Ei meidän kaikkien tarvitse olla niin vakavalla tavalla tärkeitä. Haluan ajatella, että minäkin olen tärkeä. Vaikka mä seison paukkupakkasella poseeraamassa pörröisessä vaaleanpunaisessa takissa, olen silti aikuinen nainen, äiti ja yrittäjä ja ennen kaikkea tärkeä ihminen. Perheelleni, läheisilleni ja varmasti monille seuraajillenikin. Moni teistä on kasvanut mukanani. Jos en mitään vakavasti otettavaa ja tärkeää ole saavuttanut elämässäni, olen sentään saavuttanut sen, että olen kulkenut omaa polkuani ja mennyt sinne, mikä on kiinnostanut. Ja päässyt perille jonnekin, missä mun on tosi hyvä olla. Missä mulla on rauha ja missä mulla on seesteinen olo.

Nimittäin näissä kuvissa ei silmille hypännyt mitenkään ulkonäössä vanhuus. Ei hypännyt ne rypyt tai olemuksessa näkyvät kilsat. Jokin katseessani näissä kuvissa sai koko tämän ajatusryöpyn aikaiseksi. Jokin katseessani on todella rauhallista, kuten mun olo nykyään muutenkin.

Kohta uskomattomat kymmenen vuotta tätä takana. Saa nähdä, miten tämä tästä jatkuu, innolla ja mielenkiinnolla odotan.

H&M takki
DELICATELOVE poncho
STUART WEITZMAN saappaat
CHANEL laukku
NO LABEL kashmirhame Kiinasta
CHANEL rintaneula

Näin asuun liittyvänä sidenotena (ootteko huomanneet, että mun asupostaukset eivät enää pahemmin liity niihin asuihin? :D), todettakoot, että harmaan ja vaaleanpunaisen yhdistelmä edelleen miellyttää ja tässä taas yksi esimerkki siitä. Samalla on sanottava, että olis vaan pitänyt hankkia ne pari raskausaikaista vaatetta, sillä yhdistän moniin mun raskaana käyttämiin vaatteisiin edelleen sen mahan mielessäni. Esim. tämän ponchon esittelin joskus vuosi sitten ison mahan kanssa ja silmäni oikein hakevat kuvissa sitä mahaa. No, ei se mitään. Tää on ihana poncho myös ilman mahaa, täytyy totutella. Takki sai ihastelua osakseen IG:ssä, mutta valitettavasti joudun toteamaan, että se on "vanha".  Se on viime talven H&M:n valikoimista. Täydellisen värinen vaaleanpunainen ja mulle niin mieluinen pörröinen matsku ja oversized malli.

Mitäs te tykkäätte tästä asusta? :) 

Kommentit

Eve (Ei varmistettu)

Olet markkinoinnin ammattilainen, vaikuttaja sekä yrittäjä. Siinä on monelle esimerkkiä, mitä 30-vuotiaana on elämässä saavuttanut.

Rimpsu (Ei varmistettu)

No siinä sitä on saavutusta, että on bloggari. Ei nyt pidä liioitella,

heidikaroliiina
Heidi K

Uskon itse, että jokainen kantaa koko elämän sitä "pikkutyttöä" mukanaan, tai niin ne 80-vuotiaatkin sanovat, että se on vain keho ja ulkokuori joka vanhenee, mutta mieli ei. Ja niinhän sen tuntee jo näin parikymppisenä, että miten vieläkin se 10 vuotias tyttönen on siellä sisälläni uuden edessä ja tulevaisuutta pohtien kuinka ne nelikymppiset on niin kokeneita ja "oikeasti aikuisia". Onko sitä kuitenkaan koskaan lopulta itselleen "oikeasti aikuinen"?

ps. Aivan ihanat nuo hiukset, todella kaunis väri ja sopii sinulle niin hyvin! :)

Marine (Ei varmistettu)

Asu on aivan ihana ja hiukset tosi kauniit. Itse täytän loppuvuodesta 30 ja välillä olen kriiseillyt että olenko saavuttanut tähän mennessä tarpeeksi. Nuorempana minulla oli kaksi haavetta, poikaystävä ja shetlanninlammaskoira. Ei ollut urahaaveita eikä suuntaa mihin sillä saralla lähteä. Tänä päivänä minulla on aviomies, kaksi koiraa ja meillä on ihana omakotitalo. Paljon enemmän kuin nuorena osasin kuvitella. Silti minua välillä kaivelee työasiat, en ole hienossa ammatissa, teen ihan perusduunia. Mutta kun se ei ole koskaan ollut se intohimo mihin olen panostanut täysillä. Tällä hetkellä tyydyn tähän ja ehkä sekin asia joskus selkenee mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Seuraava haaveemme on perheenlisäys. Ihanaa kevättä sinulle ja perheellesi.

Kata (Ei varmistettu)

Mä niin fiilaan sua. Ollaan samanikäisiä ja oon lukenu sun blogia sieltä HOASin ajoista lähtien. Viime vuonna itsekin esikoisen saanut ja naimisiin mennyt ja kun neuvolan lapuissa kysytään vanhempien tietoja niin kirjoitan siihen omien vanhempieni tiedot. Ei mene tajuntaan ei. :D

MariK (Ei varmistettu)

Awwww, mä niin tiedän tuon tunteen. Muistan, kun olin 18-vuotias ja samalla tanssitunnilla kävi 31-vuotias nainen ja se oli meidän muiden mielestä siis v a n h a .
Täytän lokakuussa maagiset 30 ja se tuntuu jotenkin rajapyykiltä, mutta jos jotakin voisin sille 18-vuotiaalle itselleni sanoa niin rauhoitteilisin, että ei kannata liikaa stressata, 30-vuotiaanakin on vielä nuori ja kaikkea ehtii. Muistan kun 25-vuotiaana kaverit alkoivat vakiintua ja joku jo sai lapsenkin, tuli hirveä stressi ja paniikki, kun itse ei ollut samassa tilanteessa.
Gradua tehdessä olin niin kireenä ja ylirasittunut kaikesta paineista, jotka tajusin lopulta tulevan ulkopuolelta. Otin puolen vuoden "vapaan" ja lakkasin stressaamasta, tää on mun elämä, ei muut sitä määritä. Mutta se piti ihan vartavasten itelle takoa. Melkoisia paineita opiskelijoille kyllä luodaan, kun pitäisi osata kaikkea, olla kiinnostunut, olla täydellinen multitalentti moniosaaja.
Noh, jäin nyt jorisemaan, kun postauksesi kirvoitti näitä tuntemuksia. Mutta juu, ottaisin tuon pochon vaikka heti :)

A (Ei varmistettu)

Hei, kiitti vinkistä designerwishbag- sivuihin. Kotiutin sieltä pikkuisen hopeisen Chanelin kokoelmiini.

Mariaa (Ei varmistettu)

Mä en edes muista omia haaveitani, en ole koskaan edes haaveillut oikein mistään. Sen kyllä muistan, että halusin asua omakotitalossa 40-vuotiaana, olla hienon auton omistaja ja sitten olis medium-kokoinen koira.

Aloin seurustella uudestaan 2013 vuonna ja siitä vuotta myöhemmin poikaystävä (nykyinen kihlattu<3) voitti asuntokilpailussa omistusasunnon helsingin keskustasta ja mun sunnitelmat meni vähän uusiks, kun ymmärsinkin, etten omakotitaloa haluakaan enää.
(oon asunu 21-vuotta omakotitalossa ja en tykänny koskaan laittaa pihaa kuntoon, haravoida tai ylipäätään huoltaa sitä asuinaluetta - koska näen parempaa tekemistä aina, joten parasta kun ulkopuolinen taho hoitaa kaiken - ja nyt vielä ilmaiseksi!)

Nykyään kuitenkin 25-vuotiaana haaveilen siitä, että saadaan asua tässä asunnossa niiiiiiiin kauan kun mahdollista, meidän lemmikit elää niin kauan kun vaan suinkin pystyvät ja sitten 15-vuoden päästä ollaan molemmat sellaisella uralla, mikä tekee onnelliseksi.

30-vuotiaana toivon olevani töissä hyvässä työpaikassa ja yhtä onnellinen, kuin nyt<3

V (Ei varmistettu)

Ois kiva nähdä joku kuvapostaus missä olisi kuvia sun blogin ekalta/alkuvuosilta ja voisit itse kommentoida että mitä mieltä nykyään oot niistä asuista :) Tämmönen TB-style postaus. Hirmu hauska lukea niitä sellaisten henkilöiden blogeista, joita on jo pidemmän aikaa seurannut!

Annika (Ei varmistettu)

Samaa toivon minäkin. Mielenkiintoista olisi myös kuvapari ensimmäisistä asukuvista ja viimeisimmistä. Miten kamera/kuvakulmat/olemus ym ovat muuttuneet. Asukuvat ovat olleet kuitenkin suuri osa blogiasi aina :) Jäin myös miettimään, että raskausajan asukuville olisi mahtavaa saada oma kategoria, josta niitä voisi helpommin selailla.

M (Ei varmistettu)

Mullakin tuli tää idea mieleen, kun luin tätä postausta! Olis kyllä tosi mielenkiintoinen ja olis ihana saada pieni katsaus niihin vanhoihin postauksiin, joita ei täältä enää löydy :)

arkeniestetiikkaa

Todella osuva postaus jälleen. Olen nimittäin ajatellut, että olenko ainut kun ajattelee asioista noin. Vaikka vuosia tulee koko ajan lisää, niin musta tuntuu etten vieläkään ole tarpeaksi kypsä enkä tiedä tarpeeksi asioita ja miten osaan kasvattaa lapseni jne jne. Välillä palaan maan pinnalle kun juttelen äitini kanssa, joka esimerkiksi tietää yllättäen monista asioista (ehkä ei häntä kiinnostavia asioita) paljon vähemmän kuin minä. Silloin ymmärrän, että ihmisiä tässä kaikki ollaan ja koskaan ei ole tarpeeksi kypsä ja valmis. Koko elämä on yhtä kehittymistä, uuden oppimista, virheistä oppimista, valintoja, unelmien ja haaveiden saavuttamista jne.

Jenni (Ei varmistettu)

Ikä on toden totta kummallinen asia. Itse täytän tänä vuonna 40 ja olo on kuin kevätvarsalla :D Itse asiassa monet mun ikäiset näyttävät omasta mielestäni paljon vanhemmilta kuin mitä omaan silmääni näytän, sisältä ihminen kun on ikuisesti nuori eikä rapistuva ulkokuori sitä muuta. En voi käsittää, että keski-ikä kolkuttelee ovella, vastahan tässä elämässä on päästy vauhtiin! Välillä kun vaikka seisoskelen bussipysäkillä parikymppisten vieressä miellän itseni ihan samaan sarjaan kuin he - kunnes tajuan etteivät he kiinnitä muhun mitään huomiota haha. Mutta elämässä on parasta se, että jokainen vaihe on aina se paras. En vaihtaisi tätä kerättyä kokemusta ja viisautta mihinkään. Blogisi on rautaa, jatka samaan malliin!

Nina (Ei varmistettu)

Ihan mielettömiä kuvia susta, oot niin kaunis aikuinen nainen! Huhhuh!

Henriikka (Ei varmistettu)

Hyvin tuttuja ajatuksia! Varsinkin työelämässä huomaan, että olen aina se junnu, koska olen joutunut vaihtamaan opena määräaikaisesta sijaisuudesta toiseen. Tällä viikolla taas seuraavaa työpaikkaa etsiessä tajusin, että voisin hakea apulaisrehtorin paikkoja. Se jotenkin kolahti, siis minä, rehtorihommissa? Työkokemusta on jo kertynyt ja pätevyyskin löytyy taskusta.. silti tuntuu hurjalta, enkä tiedä haluanko sitä vastuuta, mutta ajatuksena jotenkin valtava! Sun blogin rinnalla kasvaneena, kolmeakymppiä koputellen, myös minä välillä katson sun kuvia ja mietin, että siinä on jo aikuinen nainen. Ja peilistä silti katsoo usein se junnu. Ja toisina päivinä sitä on ja kokee olevansa niin vanha ja toisina taas aivan nuori vielä. Jänniä ajatuksia!

Emma (Ei varmistettu)

Sinä ja mungolife olette tärkeitä minulle! Suuresti hyvää mieltä, ajateltavaa, viihdettä ja ulkomailla asuessani turvaa ja tuttuutta olet päiviini tuonut, suuri kiitos siitä Ihan totta, tyhmää arvottaa elämäänsä valmiiden tai toisten asettamien normien mukaan, hyvä vain jos uskalletaan kulkea omannäköisiä polkuja. You rock!

S (Ei varmistettu)

Samoja juttuja pohditaan täälläkin 26-vuotiaana. Tuohon liittyen, että pitäisikö tehdä jotain ”järkevää” - hoksasin itse juuri vähän aikaa sitten, ettei ehkä aina tarvitsekaan olla niin järkevä ja rakentaa elämää cv:tä varten. Olen aina ollut kunnianhimoinen ja tähdännyt upeaan uraan, jota arvostetaan. On tuntunut ettei tätä millään voi yhdistää mihinkään intohimoon tai etten voisi rakentaa uraa pinnallisten asioiden päälle, koska nämä urasuunnitelmat eivät tunnu yhtä kunnianhimoisilta kuin muut ”vakavasti otettavat” urapolut. Mutta tekeekö se vakavasti otettava kympin urasuunnitelma sut onnelliseksi? Alan ehkä pikkuhiljaa tajuamaan, että voin olla kunnianhimoinen myös aloilla, jotka tuntuu enemmän omalta. Uskon että jokainen kunnianhimoinen ihminen voi rakentaa itselleen hyvän uran ja olla työssään hyvä, mutta ollaan loistavia vaan siinä mille meidän sydän oikeesti sykkii.

Sara (Ei varmistettu)

Todella hyvä ja mielenkiintoinen postaus! Noita asioita tulee monesti itsekin mietittyä ja etenkin sitä, miten paljon olen niistä rankoista lapsuuden rankasti runtelemista vuosista kasvanut. Ja siitä kipeästä ja hauraasta nuoruudesta. Mietin kuinka itsevarmaksi olen lopulta tullut eikä muiden mielipiteet merkitse enää mitään. Minä olen minä.

Toisaalta olen ehdottoman ylpeä itsestäni tuon kasvamisen suhteen. Välillä kuitenkin tuntuu juuri tuolta kuten sanoit "enhän minä voi olla äiti, kun juuri muutama vuosi sitten katsoin äitejä kaiholla, että ovatpas ne aikuisia ja niin viisaita, en minä voi ikinä olla noin viisas?!". Upeita tunteita ja upeita kasvutarinoita. Uusia kasvutarinoita saa seurata omien lasten kautta, ja sekös on upeinta :)
Asusta on pakko sanoa, että pukeudut vaan niin mielettömän kauniisti ja kadehdin suuresti taitoasi yhdistää erityylisiä asuja tai asusteita keskenään! Olen saanut jo liki kahdeksan vuoden ajalta inspiraatiota tästä blogista. Kasvuasi on ollut mahtavaa seurata :) Postauksen kuvat ovat niin järjettömän kauniita sinusta. Hehkut kilpaa tuon valon kanssa! Pakko myös kysyä, mitä tuotteita meikkipohjaasi kuuluu? Ihosi näyttää niin kauniilta, sitäkin hieman kadehtien aina ihmettelen... :D Kiitos blogista ja näistä vuosista, Anna! <3

Ava (Ei varmistettu)

Oot vaan niin upea. Sun tyylitaju on ihan mieletön ja jotenkin kiteytyy näissä kuvissa. Wow. :)

Mervi (Ei varmistettu)

Olipa hyvä ja ajankohtainen teksti. Tässä pienen ikäkriisin velloessa olen joutunut miettimään näitä asioita paljon. Nuorempana sitä luuli, että tähän 27-v ikään mennessä olisi jo perhe, omistusasunto, ura nousussa ja kaikki muuten mallillaan. Sairastuminen ja muutama muu ikävä tapahtuma on kuitenkin jarruttanut tätä ja pakottanut mut arvottamaan itseni muuten kuin saavutusten kautta. Jotenkin vaikea ollut hyväksyä se, että ei elämää voi pakottaa tiettyyn suuntaan, vaan tietyt asiat vaan tapahtuu. Koen myös, että asiat etenee sitten, kun niihin on valmis. :) Kyllä sitä miettii monesti itsekin, että sympaattisen naivi ajatusmaailma oli kyllä vielä joskus 18-v. Jotenkin sitä pelottomuutta ja tietynlaista avoimuutta kaipaa silti. :) Tässä ei nyt tainnu olla mitään järkeä, mutta kiitos ajatuksia herättävistä teksteistä. Ps.tuo tukka on ihana!!

Heidi (Ei varmistettu) http://talossa1928.blogspot.fi/

Mun äiti täyttää 50 vuotta, ja minä samana päivänä 30 vuotta.
Kerroin huolistani äidille, että kun tunnen olevani virkeydeltäni vielä parikymppinen, järkevyydeltäni kolmekymppinen. Hän totesi, että sä tulet aina tuntemaan ittes parikymppiseksi tyttöseksi, vaikka olisit viiskymmentä.

Parikymppisenä sitä katteli kolmekymppisiä, kuinka AIKUISIA he ovatkaan. Meinasin, että varmaan tulee hirvee kolmenkympinkriisi.
Nyt kolmekymppisenä äitinä, uraa uurtavana työntekijänä, koiran omistajana, puolisona ja omaa taloa makselevana miettii, en haluaisi olla missään muualla, minkään muunlaisena. Just nyt on hyvä. Tässä ja tänään. Fiksumpana, kuin parikymppisenä. Rauhallisempana, kuin parikymppisenä. Mutta silti elämä niin edessä, että sitä odottaa innolla, mitä se tuo tullessaan.

Jenny (Ei varmistettu)

Ihanan samaistuttava teksti! Olen lukenut blogiasi jo monta vuotta ja itsellä kans kolmekymppiä lähenee. Tuntuu absurdilta että minut nimitettiin keittiömestariksi vaikka vastahan valmistuin 5v sitten koulusta ja tunnen itseni ihan noviisiksi ja tietämättömäksi :D Niinpä se elämä vaan yllättää!

Reetta (Ei varmistettu)

Oot paljon enemmän kun joku, joka poseeraa pakkasessa ja kertoo vaatteista. Oot nainen, jota oon seurannut 12-vuotiaasta saakka ja kenen blogia lukiessa olen itse kasvanut naiseksi. Oot opettanut elämästä, oman paikan etsimisestä ja periksiantamattomuudesta. :)

Sade (Ei varmistettu)

Ihana asu! Ja tiedän tosi hyvin mitä tarkoitat, mulla on ihan samanlainen olo omasta iästä. Oon 23, mutta esim työhaastattelussa tuntuu aina siltä, että se haastattelija on aikuinen ja mä joku pikkutyttö :D en vaan tunne itseäni oikeaksi aikuiseksi, mikä on toisaalta aika ihanaa. Toivottavasti pystyn säilyttämään tietynlaisen "lapsellisuuden" koko elämän ajan.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.