Bloggaamisen yksinäisyydestä

Mungolife

Meidän loma alkaa olla päätöksessään, mutta musta tuntuu, että jos Jenni meidät huolii tänne, niin tullaan käymään tästä lähtien Ras al Khaimahissa aika usein. Ollut täydellinen loma, kun on oikeesti vaan lomailtu, lööbailtu ja itse asiassa tehty töitä. On niiiiin haikea olo lähteä sunnuntaina kohti kotia, ettei sanat melkein riitä. Jennin kanssa on ollut ihanaa höpistä, tutustua uuteen paikkaan ja ihan vaan olla. Ja tiedättekö mitä? On ollut ihanaa tehdä jonkun kanssa yhdessä blogihommia. Sen lisäksi, että on ihan eri asia kun kameran toisella puolella on valokuvaaja kuin vaikkapa vakiokuvaajani, eli mieheni. Bloggaaja tai ylipäätään joku, joka käsittelee kuvia ja tuottaa sisältöä päivittäin, näkee kaiken niin eri tavalla, että yhdessä tekeminen on aivan eri tavalla jouhevaa, nopeaa ja tehokasta, ja ennen kaikkea laadukasta.

Suoraan sanottuna kuvakulmat, tarkat kuvat ja kuvaamisen silmä on kuitenkin hyvin toisarvoinen asia. Seura, sitä mä oon kaivannut. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että bloggaaminen on ajoittain hieman yksinäistä. Tai siis, se voisi olla seurallista. Voisi olla bloggaajakavereita, joiden kanssa sopia treffejä ja tehdä yhdessä kaikkea. Kuvata ja käydä eri paikoissa. Tai voisi itsekseenkin pyörähdellä milloin missä pressitilaisuuksissa ja minglailla menemään. Mutta. Asuinpaikasta johtuen ei joku symbioosiystävyys toisen bloggaajan kanssa tunnu mitenkään elämääni sopivalta suhteelta. Eikä se ole muutenkaan minun päätettävissäni. "Minäpä tästä nyt hankin itselleni symbioosiystävän ja ollaan kuin paita ja peppu". Ei se ihan mee niin. Mä en oo myöskään yhtään kissanristiäistyyppiä. Ennen suhasin vaikka missä ja miten usein, mutta nykyään mua ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta. En jaksa tälläytyä ja mennä syömään macaronseja ja juomaan smoothieshotteja. Okei, toi oli tosi alentavasti sanottu. Todellisuudessa PR-talot ja yritykset panostaa tosi paljon tapahtumiin ja ne on nykyään tosi monipuolisia. En kuitenkaan käytä n. 98 % kutsuista. Ne on aina keskellä viikkoa Helsingissä, yleensä joskus aamulla klo 8-9 aikaan tai muuten hieman epäsopivaan aikaan. Ei sinne tule lähdettyä Lempäälästä pyörähtämään, sillä niin mielekkäinä pidän harvoja tapahtumia. Toki pidän valtaosasta kollegoitani ja viihtyisin varmasti hyvin monessakin tapahtumassa, mutta se ei nyt ihan hirveästi vaan ole minua.

Eikä se kissanristiäisten ja tapahtumien tarjoama seura ole varsinaisesti sitä, mitä tarkoitan. Sellainen arkinen työkaveruus olisi mun mielestä ihanaa. Ymmärrän täysin, miksi monet bloggaajat ovat päätyneet yhteisiin toimistotiloihin. Olemme ajoittain lomamme aikana istuneet Jennin kanssa sohvalla omien läppäreiden kanssa puuhailemassa omia juttujamme. "Hei kato tää", "ootko muuten kuullut tästä", "ai että toi ois kiva/siisti/upea/yms". Välillä tulee kommentoitua jotain, oppii uutta, löytää uuden fontin, oppii uudesta applikaatiosta ja koko ajan tekee omaa juttuaan, mutta samalla kuitenkin tavallaan yhdessä. Vaikka istuttais tunti hiljaa omia läppäreitä naputtaen, toisen läsnäolo on hirveän arvokas asia. Ja päiviin mahtuu paljon mielipiteitä ja ajatuksia meidän työstä ja kaikesta siihen liittyvästä. Toki jaan paljon mieheni kanssa ja puhumme paljon kaikesta. Muun muuassa myös töistämme. Mutta se on eri asia, hän kun on ihan eri alalla, eikä täysin voi koskaan ymmärtää minua ja ajatuksiani tässä asiassa. Ei ainakaan samalla tavalla kuin kollega.

On ehkä vaikea kuvitella kun katsoo kuinka paljon bloggaajat pyörii gaaloissa ja häppeninkeissä, että ajoittain tää työ voi olla vähän yksinäistä. Varsinkin kun sitä tekee kotoa Helsingin ulkopuolelta, eikä ole sellainen social butterfly, joka viihtyy tapahtumissa ja kissanristiäisissä. Toki meillä on Facebookissa oma ryhmämme, me pidämme aika paljon yhteyttä netissä ja usein nähdäänkin siellä sun täällä. Mutta nyt viikon "yhdessä" työskennellessä tuntuisi vaan niin ihanalta, kun sen arkisen työnteon voisi jakaa. Voin kuvitella, että moni avotoimistossa tms. työpaikassa työskentelevä ajattelee, että olisi ihana tehdä rauhassa yksin töitä. On se varmasti joillekin sellainen asia, jota kaipaa. Mutta kun on työskennellyt niin pitkään kuin minä yksin, ajoittain tuntuu hieman yksinäiseltä.

Olen jo ennenkin maininnut siitä, kuinka en tutustu hirveän helposti ihmisiin, enkä ainakaan lähenny kovin helposti. Mä en todellakaan ole sellainen minglaaja. Toki oon ihan puhelias ja välillä suupalttikin, mutta en lämpene ihmisille helposti. Mua ahdistaisi ajatuskin jonkun semitutun kanssa toimiston jakamisesta tai yhdessä töiden tekemisestä. Tykkään siitä valinnanvapaudesta ja itsenäisyydestä, jonka yksin yrittäminen minulle suo, mutta en kieltäytyisi läheisen ystävän kanssa työskentelemisestä. Kun asuimme Merin kanssa Ausseissa, oli meidän symbioosi aika totaalinen ja siihen kuului niin yhdessä bailaaminen kuin yhdessä työskenteleminenkin. Jaoimme kaiken affilinkeistä krapulavinkkeihin. Oli työkaveri. Sama oli Lontoossa Annikan ja Jennin kanssa. Vaikka Annikalla olikin toinen päivätyö, oli hän kuitenkin myös bloggaaja ja oli kämppiksen ja ystävän lisäksi myös kollega.

Tämä viikko Jennin luona muistutti siitä, miten kivaa läheinen yhdessäolo voi olla. Kuinka paljon se antaa ja ruokkii myös tätä omaa bloggaamista. Saa uusia ideoita ja inspiroituu monesta aiheesta. Voi auttaa ja saada apua, ihan konkreettista. Ideoita, kuvausapua ja kaikkea mahdollista.

Juuri nyt elämässäni on asioiden tärkeysjärjestys sellainen, että sen kärkisijalla on Dante. Toki tämä tulee olemaan elämäni tärkeysjärjestys varmasti tästä iäisyyteen, mutta se korostuu juuri tässä hetkessä sillä, että Dante ei ole päivähoidossa, vaan on kotona kanssani. Ja niinpä mun päivät pitää järjestää sen mukaan, että saan olla hänen kanssaan mahdollisimman paljon ja viettää näin ollen rauhallista elämää kotona. Tämän postauksen tarkoitus ei siis ole pohtia, miten ratkaista tämä "yksinäisyyden ongelma". Nimittäin yksin töiden tekeminen ei varsinaisesti ole mikään ongelma. Se on rikkaus tässä elämäntilanteessa, jossa pystyn saumattomasti yhdistämään kotiäitiyden ja yrittäjyyden. Mutta vaikka se rikkaus onkin, tuntuu se ajoittain yksinäiseltä.

Tällainen reissu ystävän luokse tuntuukin ihan uskomattoman voimaannuttavalta. Sen lisäksi, että pääsee viettämään laatuaikaa ystävinä, saa ihan hirveästi inspiraatiota, iloa ja hyvää mieltä työstään. Pääsee jakamaan ja yhdessä purkamaan ja miettimään. Saa uutta iloa tekemiseen. Ja tällainen viikko vaan muistuttaa siitä, kuinka onnekas on kun on päässyt tutustumaan elämässään niin upeisiin ihmisiin, kuin mitä ystäväpiirini sisältää. Voi suunnitella yhteisiä reissuja tai tulevia reissuja toistensa luokse ja jaksaa niillä ne pahimmat yksinäisyyden aallot, jotka saattavat iskeä. Ja se on oikeasti hyvä potku persauksille mitä tulee yhteydenpitoon. Musta tuntuu, että viime vuodet oon koko ajan heikentynyt yhteydenpidossa ja usein se tuntuu jäävän jotenkin taka-alalle. Melkeinpä voisi syyttää vaan ja ainoastaan omaa nihkeyttä ja saamattomuutta ajoittaisesta yksinäisyyden tunteesta, mutta toisaalta, ehkä se on vain hyvästä. Kun potee välillä yksinäisyyttä, osaa arvostaa seuraa ihan eri tavalla. Ja tässä tapauksessa se ehkä tarkoittaa yhtä tai kahta aurinkolomaa, kun on aina erinomainen syy karata kotoa viettämään työviikkoa ystävän ja kollegan kanssa ♥

Kommentit

arkeniestetiikkaa

Hei Anna! Mä tavallaan voin samastua sinuun tuossa yksinäisyyden tunteessa. Olen huomannut, että perheellisenä väistämättä sosiaaliset suhteet vähenevät.EI mitenkään tietoisesti mutta perhe vie vain entistä enemmän aikaa ja lisäksi ei tule suhattua enää yksinään niin paljon eri menoissa kuin ennen. Tavallaan ne kaikki ovat omia valintoja ja nauttii tälläisestäkin arjesta, mutta ajoittain tulee fiilis että voi kun voisi vain extempore lähteä jonnekin ja viettää enemmän aikaa kavereiden kanssa :)

Sinttu (Ei varmistettu)

Hyvin kirjoitettu bloggaamisen yksinäisyydestä, ystävyydestä ja työstä. Ihania rantakuvia, tulee matkakuume katsellessa, aurinkoista kevättä! :)

M (Ei varmistettu)

Olipas hyvä ja ihanan rehellinen postaus!
Ja hauska kuulla bloggaajien kertovan myös ettei tuommoinen kissanristiäisissä ramppaaminen kiinnostakaan kaikkia - olen itse usein kanssa miettinyt, että mikäli olisin bloggaaja, ei olisi mun pala kakkua. Itse seuraan useita blogeja ja välillä huvittaa kun joka blogissa vilahtaa samat kuvat samoilta kinkreiltä, joilla on taas ollut ihan überruokaa ja kaikkee muuta mahdollista.
Ei siinä, en väitä etteikö noilla viihtyisi, mutta ainakaan itseni kaltaiselle lukijoille niistä välittyy hieman epäaito tunnelma - itse kun tykkään lukea ihan aidosta, oikeasta elämästä ja sen tapahtumista, enkä siitä kuinka on taas vedetty sitä kerrassaan ihanaa super brunssia kolmannen kerran samalla viikolla jonkun järjestäjän toimesta 100 muun bloggaajakollegan kanssa.

Katja (Ei varmistettu)

Apua miten upeat sun hiukset on! Onko kaikki oikeesti omaa tukkaa? Nyt kaikki vinkit kehiin, täällä on synnytyksen jälkeinen karsea kaljuuntuminen käynnissä :D

Saranda
Tyhjä ajatus

Mulla kesti hetki tajuta että kuka Jenni - kunnes jäätävä nostalgiavyöry valtasi mielen ja tajusin että oon lukenut teidän blogeja Lontoossa asumisesta saakka! Ihania inspiroivia naisia olette molemmat ja voin vain kuvitella miten tuollainen viikko läheisen ystävän ja kolleegan kanssa voimaannuttaa. :)

Toisaalta, keksin jatkuvassa blogisymbioosissakin olemisessa huonon puolen: välillä tuntuu että bloggaajat jotka viettävät paljon aikaa yhdessä, muuttuvat todella homogeenisiksi ja tyylit ja postaukset alkavat muistuttamaan ihan liikaa toisiaan. Sun blogi taas on ainutlaatuinen (okei kaikki ovat ainutlaatuisia mutta ehkä tiedät mitä tarkoitan!) ja eroaa positiivisesti muista blogeista ei-valtavirtapostauksilla. :)

Ihanaa viikonloppua ja kevättä Anna, ja jatka samalla tyylillä!

www.tyhjaajatus.com

Ansku (Ei varmistettu)

Miten joku voikaan näyttää noin upealta uimapuvussa?! Oot todella kaunis.

Nou

Aivan ihana uikkari!! Mistä olet sen ostanut? :) Ja kyllä, hiukset ovat myös upeat!

Jonnz (Ei varmistettu)

Mukava postaus! Samaa mieltä erään kommentoijan kesken, olet ainutlaatuinen ja osasyy siihen on se, että teet töitä yksin. Suomen blogiskene on kaventunut hurjaa vauhtia, kun bloggaajat juoksevat ottamassa samat kuvat samoilta kinkereiltä ja avotoimistossa jaetaan kokemukset ja kuvauskohteet = ihan sama postaus kymmenellä bloggaajalla. Että selvästi tälläkin asialla puolensa! Kollegat tietenkin auttaa ja voi inspiroida, toivottavasti pääset yksinäisyyskokemuksista yli ja löydät taas just sun oman tien. Toivon perheellenne ihanaa kevättä!

Jepsu (Ei varmistettu)

Upeita kuvia, oot kyl ihan mielettömän upea! Ja toi uikkariki - waaau!

Savon (Ei varmistettu) http://deleted

Upea valo näissä kuvissa!

Sini (Ei varmistettu)

Komppaan muita, upea sinä ja ihana toi uikkari!

Jedi (Ei varmistettu)

Moi! Kiva, että teillä on ollut mukava reissu! Mua kiinnostaisi tietää, että onko sulla ajatuksia liittyen tähän postaukseen, johon monet blogaajat (erity. matkablogaajat) ovat viime päivinä ottaneet kantaa? :) Olisi tosi kiinnostava kuulla myös sun näkemyksiä asiasta, ootko pohtinut sitä yms.!

http://www.lily.fi/blogit/tickle-your-fancy/kun-matkustaminen-ei-tunnu-enaa-niin-vapauttavalta-ajatuksia

Emma Korhonen (Ei varmistettu)

Upeita kuvia!! Ja hyviä ajatuksia. Ymmärrän täysin tuon yksinäisyyden tunteen. Opiskelen tällä hetkellä ja nämä Suomen yliopistomuutokset eivät ole suurinta huutoa minulle, nimittäin opiskelemme yhä enenevässä määrin yksin luentoja netistä katsellen ja kirjoja omin päin pläräillen. On toki vapauttavaa, kun voi aikatauluttaa suuren osan itselle sopiviin kuvioihin, mutta kyllä sitä toisten samassa asemassa olevien seuraa kaipaa. Siitä saa valtavasti voimaa kaikkeen tekemiseen. Siispä nykyopiskelu omalla kohdallani tarkoittaa, että täytyy nähdä kovasti vaivaa, jotta saa järjestettyä yhteisiä, ylimääräisiä opiskeluhetkiä toisten kanssa. Ei aina ole helppoa sekään. Tsemppiä sulle ja toivotaan, että vielä sopiva bloggaajakollega löytyy!

Anni (Ei varmistettu)

Moi! Ootko ollut yhteydessä/tunnetko Magicpoks-Marin? Hänhän voisi olla sulle hyvä lähibloggaajakollega Tampereelta, jos tutustuisitte, ellette jo tunnekin. :)

Merja (Ei varmistettu)

Joo, heitänpä taas lusikkani soppaan. Joku täällä kirjoittikin, kuinka bloggaajat muuttuu toistensa klooneiksi, joku luuli jopa kaksosiksi, kun samanlaisissa kuteissa lähtivät reissuun. Samat jutut, samat kinkerit, onneksi eroat joukosta eduksesi, niin blogisi sisällön suhteen kuin muutenkin.

Maria (Ei varmistettu)

Tärkeä kirjoitus, kiitos siitä. Henk.koht vielä enemmän haluan kiittää siitä, kuinka ylväästi kannat upean, aikuisen naisen kroppasi ja näytät tervettä, kaivattua esimerkkiä niille monille, jotka ovat aivopesty kuvitelmaan 18-vuotiaan vartalonmallin tavoiteltavuudesta kolmi-,neli- ja vielä viisikymppisenäkin.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.