Luksusvalitusta

Mungolife

Kaveri linkkasi Facebookiin Maaret Kallion kolumnin luksusvalittamisesta. Ensin nyökyttelin hiljaa ajatellen, että "just näin", mutta sitten alkoi nousta hieman vastakkaisia ajatuksia. Tai siis oikeassahan Maaret on, kuten usein muutenkin, viisas ja upea nainen kun on. Mutta, minua hieman aina ärsyttää ajatusmaailma, jossa verrataan hyvinvointiamme turhan kauas. Toki kehitysyhteistyömatkalla ollessa varmasti asia hyppää enemmän silmille, mutta lähtökohtaisesti en tykkää sellaisesta ajatusmaailmasta, jossa vedotaan kehitysmaiden huonompaan tilanteeseen. Sillä tavalla voisi nimittäin hyvin kieltää valittamisen ihan kokonaan, koska Afrikassa on aina nälänhätää ja Saudi-Arabiassa naisia kivitetään jne. jne. Eikä maailmasta ihan meidän elinaikana poistu ikävät olot, joten tavallaan ei voisi ikinä ajatella mitään, koska jossakin olisi huonommin. Toki kaikki yhtään älykkäät ihmiset ymmärtävät, että me elämme ihan uskomattomassa hyvinvointiyhteiskiunnassa ja tiedostavat, että monessa paikassa maailmaa asiat ovat todella huonosti. Suomalaiset ovat kokemukseni mukaan jopa erityisen tiedostavaa porukkaa. Vaikka olisi kuinka tiedostava, ei kuitenkaan kehitysmaan tilanne ole tarpeeksi samaistuttava meille. Se on niin kaukana meidän arjesta ja henkilökohtaisista murheista, että se ei sinänsä oikeastaan toimi antamaan perspektiiviä. Me olemme niin kultalusikka siellä itsessään syntyneitä ja kasvaneita verrattuna moneen maahan, että emme osaa edes asettua niihin kenkiin. Tai no osaamme varmasti kuvitella voivamme asettua, mutta yhteiskuntamme kulttuuri ja meidän elämämme kuitenkin muovaa kokemuksiamme niin paljon, että osaamme lähinnä sääliä ja yrittää käsittää.

En kuitenkaan ole eri mieltä siitä, että luksusvalitus on turhaa. Toisaalta mielestäni ongelmia ja murheita ei voi lokeroida. Kaikilla on omansa, ne on subjektiivisia ja empiirinen kokemukseni on, että ongelmien määrä on vakio. Murheet ja ongelmat ovat suoraan riippuvaisia omasta elämästä, ja siinä missä yhdelle murhe X on vähäpätöinen, voi se toiselle olla lamaannuttavan kamala. Toki Maaret mainitsee kolumnissaan lähinnä napinan todella turhista pikkujutuista, mutta silti, jokaista harmittaa vähän eri asiat. Kaikille olkoon oikeus siihen ja kaikkia harmittakoot omat juttunsa.

Itseäni huolestuttaa enemmänkin valituksen ja tyytymättömyyden kulttuuri Suomessa. Valitus on kuin suomalaista small talkia. Siinä missä monissa maissa small talk on teennäisen positiivista ja yksi negatiivinen lause aiheuttaa suunnattomasti hämmennystä, suomalainen small talk on lähes aina negatiivista. Säästä tai VRstä tai politiikasta tai jostain muusta napinaa, voivottelua ja harmittelua. Ihan totta, mä jopa ikävöin tätä valituksen kulttuuria asuessani Australiassa. Oli ihanaa, kun Suomessa ei tarvinnut feikata iloa. Samalla kuitenkin viime aikoina minusta on alkanut tuntumaan siltä, että Suomessa avointa onnellisuutta kavahdetaan ja masistelua ja valitusta sitten tsempataan ja nyökytellään. Välillä tuntuu, että valitusta jopa keksimällä keksitään, koska siinä saa helpommin juttua aikaiseksi. Omasta elämästä valitus on niin yleistä, että oman elämän hehkutus on jopa jotenkin outoa tai sitä pidetään vähintäänkin valheellisena.

Oon törmännyt tähän ajatukseen useasti. Me ei todellakaan olla tarpeeksi kosketuksissa niihin isoihin murheisiin, joita monissa kehitysmaissa on, mutta välillä tuntuu, että ei olla ihan kosketuksissa omaan elämäänkään. Mun mielestä ylipäätään vertaaminen muihin on aina vähän vaarallista, ja sitä usein harrastetaan. Siihen ja tähän verrattuna kaikki on huonommin. Bloggaajana on jotenkin niin tottunut siihen, että saa valitusta blogin ja somen epärealistisuudesta, että siihen on jo tottunut. Usein kyseenalaistetaan, että voiko kaikki tämä ihana, kiva kaunis ja mukava olla todellistakaan? Ehkä tämä valitus (pun intended) johtuu siitä, että on totuttu valitukseen, jota ei mun mielestä blogeissa ihan hirveästi muuten näe. Ei ainakaan omasta elämästä valitusta.

Yksi pieni virhe, johon tuo kolumni mielestäni kompastuu on se, että toisen elämää on mun mielestä vaan turhaa arvioida tämän FB-statusten, blogin tai minkään muunkaan perusteella. Oletus isompien murheiden puuttumisesta pienestä valittaessa voi mennä todella metsään. Ehkä pienestä valittaminen on vain suojelukeino, jolla pääsee purkamaan pahaa mieltä ilman, että kertoo liian henkilökohtaista? No, en tiedä. Ehkä se on vaan opittu tapakin, että sikäli kolumni voi olla ihan oikeassa.

Mietin usein, että vaikka vertailu on mielestäni hölmöä, olisi hyvä välillä kuitenkin vertailla omaa elämää. Ei varsinaisesti kehenkään toiseen, eikä ainakaan niin kuin useimmiten näkee. "Tuolla on kivempi talo, tuolla hienompi auto, tuo on kauniimpi, tuo on sitä ja tätä.." Usein katsotaan jotakin kadehdittavaa ja mietitään, että oma elämä ei olekaan tarpeeksi hyvää. Omaa elämää harvoin nähdään kokonaisen ihanana ja täydellisenä.

Kuka on oikeasti aina ajatellut, että oma kroppa on täydellinen, eikä muuttaisi siitä mitään? Jos joku on näin ajatellut, onnea hänelle. Omastani löydän aina jotakin pientä virhettä. Sitten mietin, kuinka moni olisi kiitollinen ja onnellinen tästä kropasta, ja tajuan, kuinka onnekas olenkaan. Ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, ei tarvitse miettiä Kamputseaa tai muutakaan kehitysmaata, vaan sen suhteellisuudentajun löytää ehkä välillä myös ihan täältä Suomesta.

Kuka ajattelee, että oma elämä on mahtava, eikä muuttaisi siitä mitään? No, aika harva varmasti ajattelee näin, sillä aina on jotain pientä, minkä voisi muuttaa. Mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että mä ainakin pidän omaa elämääni aika mahtavana. Silloin kun mietin jotakin sisustusasiaa tai pikkuremppaa, en anna sen vaivata tai aiheuttaa valitusta. Päinvastoin, muistutan aina itseäni, miten upea ja ihana koti meillä onkaan. Kun mietin jotakin työhön, parisuhteeseen tai ihmissuhteisiin liittyvää, muistutan aina siitä, miten upeasti minulla nämäkin kaikki osa-alueet ovat. Jopa silloin kun marisen mieheni epäromanttisuudesta, muistan aina kuinka huomaavainen, osaava, luotettava, osallistuva, rakastava ja ahkera kumppani hän on, ja kuinka upea isä hän on. Välillä tuntuu, että meillä on niin paljon, että emme osaa tarpeeksi arvostaa sitä, mitä on. Itsekin syyllistyn tähän, mutta otan aika usein aikaa pienille mielikuvaharjoitteluille. Suihkussa, nukkumaanmennessä, miten milloinkin. Jos olen ollut hieman ärsyyntynyt tai miettinyt jotakin, minkä haluaisin olevan paremmin, mietin paria eri juttua.

Mietin millainen olin nuorena, mistä haaveilin. Ei mitään lapsuuden unelmia vaan sellaisia realistisia asioita, joita kuvittelin kolmekymppiselle itselleni. Sitten mietin, olisinko tyytyväinen siihen mitä nyt on ja huomaan, että nykyisyys on upeampaa kuin olisin osannut kuvitellakaan. Välillä kun mietin, mitä haluaisin paremmaksi ja vellon jossakin vaikka päivän verran, käännän kelkkani hetkeksi ja jään pohtimaan, millainen on elämäni jonkun toisen silmin. Mistä joku voisi olla kateellinen elämässäni. Nopeasti tulee mieleen perhe ja läheiset välit syntymäperheeseeni. Kaikille se ei ole itsestäänselvyys. Terveys ja hyvä vointi. Työ, koti, parisuhde, omaisuus, tulevaisuuden mahdollisuudet. Niin moni asia on loppujen lopuksi sellaista, mikä olisi jollekin toiselle suuri unelma. Pahimpina päivinä kun jokin mustaa mielen, mietin, kenen kanssa vaihtaisin elämääni. Tai siis, kenen elämän minä haluaisin. Loppujen lopuksi en yleensä keksi ketään. Toki voisi ajatella haluavansa jonkun upporikkaan kaunottaren elämän, mutta en minä tiedä onko hän onnellinen, millainen perhe tai parisuhde hänellä on tai onko hän kenties onneton. En oikein osaa täysin kadehtia sitä, mistä en voi tietää varmaksi, ja tärkein asia, josta olen oppinut päästämään irti, on vain yhden osa-alueen kateus. Jos olen kateellinen jonkun yhdestä asiasta, se on turhaa, sillä elämä on monen asian summa. Voi olla, että jokin asia on kadehdittava, mutta moni todella epämieluisa. Jotenkin koen, että aina on tietynlainen tasapaino. Itse asiassa, olen usein ajatellut, että olen pelottavan onnellinen, että elämästäni puuttuu tasapaino huonon ja hyvän väliltä. Mutta ehkä kuitenkin elämässäni on tasapainoa, en vain kiinnitä siihen tarpeeksi huomiota, kun en anna negatiivisille asioille ajatuksissa kovin paljon sijaa.

Mielestäni valittaminen syntyy usein siitä, että keskitytään liian pieniin asioihin. En allekirjoita väittämää, että elämme niin upeaa ja rikasta elämää, että meillä ei ole oikein mistä valittaa. Sellainen "first world problems" vaivaa varmasti kaikkia länsimaita, mutta se ei tee murheistamme vähäpätöisiä. Se on yksi yhteiskuntamme etuja jopa. Meillä on mahdollisuus vähäpätöisiin ongelmiin, ja se on huikeaa. Niistä murheista valittaminen ja niille liian suuren tilan antaminen on kuitenkin todella lyhytkatseista ja typerää. Olen itsekin perfektionisti, mutta en anna pikkujuttujen pilata fiilistäni. Saatan tähdätä täydellisyyteen jossakin, mutta tuloksen ollessa muuta kuin täydellinen, kohautan olkiani ja totean, että nautitaan tästä nyt vaan näin. Tietyllä tapaa se on myös elämänasenteeni. Aina voisi mennä paremmin. Mä vaan haluan katsoa sitä metsää ja sen kokonaisvaltaista kauneutta, vaikka siellä olisikin pari rumaa puuta. Ne tuovat siihen kokonaisuuteen vain luonnetta. Jos jäisin tuijottamaan niitä, valittamaan niiden kuntoa ja rumuutta, jäisi ehkä se kaunis kokonaisuus huomaamatta tai alkaisi sekin näyttämään rumalta.

Tietyllä tapaa luksusvalitus on mielestäni jokaisen oma mittari. Onko optimisti vai pessimisti. Vaikka olen aina lukenut itseni pessimistiksi, elämäni suhteen taidan olla aika yltiöpositiivinen. Minä oikeasti rakastan juuri minun elämää, en vaihtaisi sitä kenenkään kanssa ja olen todella onnellinen siitä, mitä minulla on. Lisäksi koen, että luksusvalitus nyt vaan on yksi yhteiskuntamme piirteistä, nykyisen suomalaisen small talkin muoto, eikä mikään merkki tai osoitus mistään ylihyvästä elämäntilanteesta. Siinä missä ennen ei olla ehkä small talkattu ollenkaan, nyt se hoidetaan luksusvalituksen keinoin. Ehkä tämäkin asia muuttuu vuosien saatossa, mutta juuri nyt mielestäni luksusvalitus on meidän nöyrän ja onneaan piilottelevan (kel' onni on, se onnen kätkeköön) yhteiskunnan tapa jutustella, aloittaa keskustelua tai kertoa, että hei minäkin kuulun tähän ryhmään, jolle sähköjen katkeaminen tunniksi on suorastaan maailmaa romahduttavaa. Loppujen lopuksi luksusvalitus on inhimillistä. Minä olen ihminen, minä tunnen. Iloa ja ärsytystä. Minua voi ärsyttää niinkin pinnallinen asia kuin tietyn laukun loppuminen nettikaupan valikoimista. Saatan valittaa sitä miehelleni tai jopa blogissani kymmenille tuhansille. Ja se on totta kai turhaa luksusvalitusta. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö tiedosta, että maailmassa on suurempiakin murheita ja että minun murheeni ovat niihin verrattuna todella vähäpätöisiä. Jos kuitenkin aina ajattelemme muiden murheita ja kiellämme omat tunteemme, niin pinnalliset kuin ne ovatkin, onko siinäkään järkeä?

Miten te näette luksusvalituksen? Aiheuttaako se ärsytystä vai onko se ymmärrettävä ja perisuomalainen tapa kommunikoida?

Kommentit

Kata (Ei varmistettu)

Sulla on hirvittävän hyvä ajatuksen juoksu! Tai siis. Osaat pohtia asioita aika monelta eri kannalta ja tosi perinpohjaisesti. En haluais joutua sun kanssa väittelytilanteeseen! Hahah! Summa summarum: Mielenkiintoinen kirjoitus, hyvin tehty! #dailyoddcompliment

Janni (Ei varmistettu)

Ai että kun tykkään näistä sun mielipidekirjotuksista ja kannanotoista. Monesti puet sanoiksi niitä asioita, joita pallottelee mielessään. Kiitos siitä.

Monesti itsekkin huomaa vastaavansa tutun kuulumisten kyselyyn jonkun pieleen menneen asian viime päiviltä. " Joo ei tässä mitään, jäin autolla jumiin parkkikselle. Hirvee määrä tätä lunta ja kylmää" , kun voisi vastata " Hyvin menee oli rentouttava viikonloppu ja löysin uuden hyvän reseptin.". Koen myös sen olevan ehkä sellainen suomalainen tapa, joka tarttuu jo lapsuudessa. Kuuntelet monta vuotta vanhempiesi juttuja vaikkpa siellä kaupassa tuttuja kohdatessa ja näin ollen kasvat siihen itsekkin. Monesti kun olen ollut töissä julkisilla paikoilla, suomalaisten keskustelu on juuri tälläistä. Silti en koe sen olevan niin "vakavaa" vain tapa vaihtaa juttuja, ei "oikeaa" valittamista. Pitääpä ensi kerralla vastata positiiviseen sävyyn, kun joku kyselee kuulumisia :)

Savon (Ei varmistettu) http://deleted

Kaikki on suhteellista. Olen itse asunut parissa kehitysmaassa ja siellä ärsytti lähtökohtaisesti eri asiat kuin täällä. Mutta aina ihmistä joku välillä ärsyttää, se on luonnollista. Olen opetellut sen, että siirryn lempeästi negatiivisista ajatuksista neutraaleihin tai positiivisiin ja vältän ääneen valittamista. On itsellä parempi fiilis. :)

Minski (Ei varmistettu)

Totta joka sana! En jaksa edes kirjoittaa omaa mielipidettä koska siitä tulis tämän postauksen mittainen :D mutta samalla linjalla ollaan. MUTTA! Asiasta toiseen... koska tulee asua sun uuden chanelin kanssa :) täällä jo odotellaan :D

Sanni (Ei varmistettu)

Eihän se toimi niin, että ikinä ei saisi harmistua tai valittaa mistään, koska jollain toisella menee aina huonommin. Tuolla logiikalla ei voisi myöskään iloita mistään, koska aina jollain toisella menee kuitenkin paremmin :D

madde (Ei varmistettu)

Mielenkiintoinen kirjoitus :)

Muistan kun isäni kuoli niin mietin, että nyt lopputurha valittaminen, että elämässä on oikeitakin ongelmia ja vastoinkäymisiä. En muutamiin viikkoihin jaksanut muusta murehtiakaan, mutta kyllä se arkipäivän valitus pian jo tuli takaisin. Jälkeen ajatellen huomaan että olen iän ja kokemusteni myötä oppinut käsittelemään vaikempia vastoinkäymisiä, mutta arkipäiväisistä asioista ärsyyntyminen ja valittaminen on suht ennallaan.

Eveliina (Ei varmistettu)

Kiitos anna. Jaan jälleen ajatuksesi. En ymmärrä miks ihmiset yleensäkään arvostelee toisia niiden murheita, enkä varsinkaan sitä että muita ihmisiä syytellään siitä että toisilla on jossain muualla asiat huonosti. Sille kun ei voi mitään mihin syntyy, länsimaihin vaiko muualle. Ja on vähän epäreilua syyttää länsimaita automaattisesti siitä että muualla on asiat huonosti...

Sanna (Ei varmistettu)

Maaret Kallio on niin fiksu nainen ja näkee työssään niin vaikeita asioita, että tuskin hän nyt ihan kirjaimellisesti kielsi valittamasta mistään. Uskon, että kyseiseen kolumniin vaikuttaa vielä suuresti hänen kokemuksensa reissultaan, joka on taatusti avannut silmiä ja ajatuksia monelle uudelle tavalle ajatella itseään ja elämäänsä. Jokainen meistä voi kyllä pysähtyä joskus punnitsemaan puheitaan ja kirjoituksiaan, että onko asia oikeasti sen väärti että siitä kannattaa valittaa ja varsinkin "luksusvalittaa". Se on totta, että meillä jokaisella on henkilökohtainen raja sille, mikä tuntuu omassa elämässä olevan huonosti, mikä on itse kenellekin liikaa ja mitä murheita mukanaan kantaa. Oikeasti murheellisia kohtaloita löytyy läheltäkin. Syöpään sairastuneita läheisiä, vakavasti sairaita lapsia, onnettomuudessa menehtyneitä.. Näihin kun suhteuttaa esimerkiksi ne joka päiväiset valitukset säästä, niin silloin valittaminen on luksusta.
Hyviä kirjoituksia molemmilta, sekä Maaretilta että Anna, sinultakin. En itse elä millään tavoin aineellisen luksuksen ympäröimänä. Itseasiassa varmaan sen köyhyysrajan alapuolella, silti harvoin valitan asioistani ääneen. Elän kuitenkin onnellista elämää niiltä osin, mitä ei rahassa tai taloudellisesti mitata. Mutta sen verran on elämän realiteeti pysäyttäneet, että siihen luksusvalittamiseenkaan ei minulla ole varaa. Edes siihenkään. Tämä on varmaan syy miksi minulla toisinaan särähtää pahastakin korvaan ihmisten tapa puhua asioista. Se ainainen valittaminen. Kun voisi sen sijaan olla positiivinen ja kiitollinen. Murehtia sitten, kun sille on oikeasti aihetta.

JennL (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoitus sinulta! Olen vähän sitä mieltä, että kun on pyörinyt elämässä pohjamudissa tarpeeksi, saa elämäänsä perspektiiviä ja näkee myös ne harmaan sävyt.

susannamari4 (Ei varmistettu) http://www.rantapallo.fi/susasroundandabout

Juurikin näin!

Emma (Ei varmistettu)

Hyvää pohdintaa! Se on totta, että kukaan ulkopuolinen ei oikein voi arvioida toisen ärsytystä tai ongelmia, sillä ne todellakin tunnetaan hyvin yksilöllisesti. Ja ajattelen tylsempien hetkien olevan tärkeä osa elämää, ei parempia ehkä osaisi sitten yhtä lailla arvostaa. Kuitenkin uskon, että elämä on sen sävytteistä, kun sen laittaa olemaan. Jos keskittyy vahvasti negatiiviseen, se värittää yleistä olotilaa ja mielialaa, ja toisin päin. Näin ollen kannustan valituspuhetta toteutettavan vain murto-osan koko viestinnästä. Olen huomannut, kuinka paljon omaa mieltä ja ajattelua voi "huijata", esimerkiksi paremmalle tuulelle voi tosiaan tulla pelkällä tekohymyllä (joka helposti muuttuu aidoksi), ja valitettavasti toiseenkin suuntaan se toimii. Eli enemmän hyvään keskittymistä jokaisen mieleen! Pelkällä murehtimisella ei kuitenkaan mitään muuteta.

Wanda (Ei varmistettu)

Eihän Maaret kieltänyt ketään valittamasta, vaan hän toivoi vain, että ihmiset oppisivat enemmän kiitollisuutta. Hän kirjoitti nimenomaan näin:"JA SITTEN, yhtäkkiä, herännyt muistamaan, miten onnekas olen saadessani purra hammasta arkisten asioiden äärellä. Miten suurta etuoikeutta onkaan elämäntilanne, jossa harmit liittyvät vain kiristäviin kurahousuihin, liiallisiin sähköposteihin ja loputtomiin pyykkikasoihin. Kaikki voisi olla niin toisinkin. Suomessakin moni toivoisi voivansa narista pienistä asioista sen sijaan, että surut murjovat mielen kumaraan ja pakottavat elämän polvilleen."

Eräs tiedehenkilö totesi taannoin luennollaan (sarkastisesti), toivovansa Suomeen sotaa, jotta ihmiset saisivat taas hieman suhteellisuudentajua elämäänsä, koska nyt ihmiset valittavat asioista, joista oikeasti pitäisi olla kiitollisia. Kieltämättä olisi mielenkiintoista nähdä miten tämän maan ihmiset suhtautuisivat kun yhtenä aamuna ei olisi sähköä, lämmintä vettä, internettiä tai puhelinyhteyksiä. Siinäpä sitten valitettaisiin kun kaupasta ei saa tietynmerkkistä suolatoffeeta.

A- (Ei varmistettu)

Samaa mieltä! Puit ajatukseni sanoiksi. Itse paljon vaikeuksia elämässä kokeneena olen kiitollinen ihan tavallisesta elämästäni, perus työstäni ja pienestä kodistani. Asiat voi todellakin olla huonommin. Se pitää muistaa että Suomessa on tosiaan todellakin hyvin asiat, monissa naapurimaissa ei saisi vuositolkulla esim. sitä työttömyyskorvausta, josta nyt väännetään, se on etuoikeus. Ja on totta että Suomessakin on paljon köyhiä, joita meidän kaikkien hyvin toimeen tulevien pitäisi auttaa esim. lahjoittamalla tavaraa yms. Luonnonvarat hupenee ja maailmassa on liikaa ihmisiä, kaikkien pitäisi herätä siihen että ongelmat on yhteisiä ja jokainen voi tehdä jotain auttaakseen muita heikommassa asemassa olevia sekä säästämään luontoa, silloin tosiaan herää siihen miten hyvin itsellä on asiat. Ja kukaan ei tosiaan ole kieltänyt valittamasta, mutta voisi välillä miettiä onko jokainen asia valittamisen arvoinen, se kuluttaa älyttömästi energiaa ja myrkyttää ilmapiiriä.

Kiitollinen (Ei varmistettu)

Mä olin ennen luksusvalittaja, mutta henkilökohtaisesti pakolaisiin tutustuminen sai mut lopettamaan sen! :D Onneksi, useimmiten se sai vain itsellekin pahan mielen.

Miljoonat ihmiset haaveilee elämästä jota mä saan elää ja elämästä jonka mä saan täällä tarjota mun lapsille. Siksi he kokee pelottavan ja arvaamattoman lauttamatkan Välimeren yli pienissä paateissa HYVÄKSI vaihtoehdoksi, ja riskeeraa kaiken, oman sekä lastensa henget, koska heillä on unelma, että hekin saisi elää tällaista elämää, vailla pelkoa tapetuksi tulemisesta, väkivallasta, köyhyydestä, nälästä ja vainosta.

Mä olen joka päivä kiitollinen ihan kaikesta mitä mulla on! Siksi ei edes tee mieli valittaa :) mun elämässä ei ole mitään huonoa ja vaikeaa. Näen kaikki asiat positiivisesti. Ja toisaalta koitan koko ajan tulla toimeen vähemmällä ja suhteuttaa kärsimystä. Mä voin asua pienemmässä asunnossa, mulla on sentään katto pään päällä. Ylimääräiset rahat jota pienesti asumisesta säästyy, lahjoitan heille joilla ei ole edes sitä kattoa.

Jenni (Ei varmistettu) http://www.jennikatarina.com

Siis tämä!! Mua ärsyttää niin suunnattoman paljon se, että jos sulla on lähtökohtaisesti asiat hyvin, et saisi ikinä valittaa eikä sulla sais olla mitään murheita. Koska aina joku vetäsee sen Afrikan lapsi -kortin. Mää oon esimerkiksi tällä hetkellä hyvin väsynyt ja stressaantunut töistä mutta auta armias jos "valitan" asiasta (tai edes mainitsen), niin joku kommentoi että oisit iloinen sun hyväpalkkasesta työstä, kaikilla ei sellasta ole.

Aino (Ei varmistettu)

Todella hyvin kirjoitettu teksti! Samanlaisia olen pohtinut ja puit ne fiksusti sanoiksi! :) Saako kysyä mikä tuo ihana pinkki huulipuna kuvassa on?

minä vaan (Ei varmistettu)

Luin myös tuon Kallion kolumnin ja sattumalta huomasin tän sun blogipostauksen ja piti pitkästä aikaa kommentoida.

Mielestäni kaikkein suurin ongelma on, kun keskiluokkaiset suomalaiset alkavat syyllistämään huonompiosasia suomalaisia "turhasta valituksesta"; "matkustaisi nyt edes jonnekin ulkomaille niin saisi jotain perspektiiviä elämään" jne.

Ihminen, joka ei ole koskaan tippunut syvälle "hyvinvointivaltion" (heittomerkit siksi, että Suomea ei voi suoranaisesti kutsua koko kansan hyvinvointivaltioksi) rattaista ja näkee hyvinvointivaltion mm. mediakirjoitusten ja oman kokemuksen kautta, ei ole oikea henkilö arvioimaan hyvinvointivaltion toimivuutta ja syyllistämään ihmisiä.

Valitettavaa totuus on, että se "hyvinvointivaltio" toimii siihen asti kun olet tuottava (äitiyspäiväraha, opintoraha, lyhyt sairastaminen), mutta heti kun menet tietyn pisteen yli, lakkaa "hyvinvointivaltio" kohdalla olemasta.

Nyt ihmettelet, mitä horisen. Esimerkkinä se, että sairastut vakavasti. Sairausetuudet jätetään maksamatta. Tarvitsisit apua, apu evätään. Tarvitsisit erikoislääkärin, mutta lähetteitä ei oteta vastaan. Tarvitsisit hengenpelastavan lääkehoidon- se ei olekaan Kela-korvattava ja maksaisi 20 000 euroa kuussa. Saisit muun halvemman hoidon-Valvira antaa hoitavalle lääkärille varoituksen kokeellisesta hoidosta eikä kukaan enää uskalla hoitaa jne. Mitä teet, jos olet vakavasti sairas ja käytännössä 100 prosenttisesti toimintakyvytön- et saa lääkäriä, et hoitoa, et apua, et sairausetuuksia... jne. ? Eli et mitään mitä "hyvinvointivaltio" sinulle joskus perustuslaillisesti lupasi ja sinä uskoit kaiken valheen. Tässä vaiheessa haaveilee, että mitkä luksusoltavat onkaan fyysisesti terveellä ihmisellä pakolaisleirillä.

Kuulostaa varmasti uskomattomalle, mutta kun alat tutkia asiaa, löytyy vastaukset jo tilastoista.

Itse olen akateemisesti koulutettu, ulkomaillakin asunut, joka vielä kymmenen vuotta sitten sinisilmäisesti uskoi, että Suomessa autetaan hädänhetkellä.

Nyt ymmärrän jollain tasolla, mitä tarkoittaa kommunismi ja miksi se ei olekaan aina hyvä asia.

En tiedä, hyödyttikö tämä kommentti ketään. Toivon vain, että asioita ei tarkasteltaisiin niin musta-valkoisesti. Heikko-osaisilla on kyllä muutakin tekemistä kuin "turhasta valittaminen".

Hyvää kevättä ja onnea podcasteihin, kuulostaa kivalle!

P.s kommentissani puhun ihmisistä yleisellå tasolla, en sinusta

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.