Voihan väsymys!

Mungolife

Eilen oli hurjan pitkä päivä, joka oli jatkumoa erittäin pitkälle viikolle. Pääsin keskiviikona nukkumaan vasta lähempänä 1 ja heräsin 4.20, sillä mun piti olla lentokentällä 5.30. Päästyäni Tukholmaan turvauduin jätti-isoon kahviin, mikä oli aamupäivän teema. Maailman paras keksintö on huonepalvelu, joka tuo kahvia huoneeseen. Vielä kun saisi samanlaisen palvelun kotiin :D Palasin kotiin vasta aamuyöllä yhden jälkeen, ja totesin väsyneenä sänkyyn tippuessani, että olin ollut melkein vuorokauden valveilla reilun kolmen tunnin yöunilla. Mielessäni käväisi joskus mieleeni jääneet uutiset siitä, miten hektisessä työssä olevat nuoret eurooppalaiset saavat nykyään sydänkohtauksia valvottuaan ja pitäen itseään väkisin hereillä tehdäkseen työtä ja luodakseen uraa. Minulla painoi jo tämä tavallista hieman vähemmillä yöunilla menty viikko ja sen kruunannut yksi huonosti nukuttu yö, aikainen herätys ja pitkä työpäivä. En osaisi kuvitellakaan, mitä pitkäaikainen väsymys tekisi minulle. Enkä ymmärrä, miten huonosti nukkuvien lasten vanhemmat selviävät.

Kun väsyttää, kaikki on paljon raskaampaa. Pieni kina läheisen kanssa, pukemista tai syömistä vastusteleva vauva tai vaikka mikä. Ihmiset ärsyttävät, kaikki ärsyttää. On mahdotonta päättää mitään pientä saati isoa, on vaikea keskittyä, turhauttaa ja kiukuttaa. Väsyneenä olen huonompi äiti, huonompi vaimo, huonompi kaikki. Ja kun väsymys on pitkäaikaista ja alkaa lipsahtamaan uupumuksen puolelle, kärjistyy kaikki. Ja se, mitä tilanteen paraneminen vaatii, on juuri sitä, mitä ei ole antaa. Kun on uupunut ei jaksa auttaa itseään pois uupumuksesta. Jämähtää vain siihen oravanpyörään ainoana tavoitteena selviytyminen. Ei tajua tai jaksa edes pyytää apua.

Jos olen jotain tässä lähes kolmenkymmenen vuoden aikana oppinut, on se itseni ja kroppani kuuntelu. Nuorena yhden viikon väsymys ei olisi tuntunut missään. Pari huonosti nukuttua yötä ei olisi ollut yhtään mitään. Itse asiassa, sitä kutsuttiin siihen aikaan viikonlopuksi. Nyt tahti on eri. Näen ja huomaan itsessäni väsymyksen heti. Pää painaa, ajatukset on synkkiä, kiukkuisia ja koko pää tuntuu räjähtävän hitaiden ajatusten pyörimisestä toisissaan solmussa. Silloin on aika ottaa aikalisä. Niin kuin tänään. Oli tarkoituksena käydä Danten putkituksen jälkitarkastuksessa, tulla kodin kautta ja suunnata Helsinkiin työasioissa. Päätin jo eilen yöllä, että tyhjentäisin kalenterin. Kävin siellä lääkärissä Danten ja äitini kanssa ja suuntasin siitä ex tempore lounaalle äitini kanssa. Danten päikkäreiden aikaan ei jostain syystä nukuttanut, mutta otin läppärin sänkyyn ja katsoin pari jaksoa Designated Survivoria. Jos olisin ollut tekemättä mitään, olisin miettinyt deadlineja, missattuja töitä ja kodin siivoomista. Nyt nollasin aivoni sukeltamalla hömppädraamaan. Ystäväni olisi ollut Tampereella käymässä, mutta en vaan yksinkertaisesti saanut itsestäni senkään vertaa sosiaalisuutta irti, että olisin saanut sovittua treffit. Sori N! Koomasin Netflixin kanssa, mieheni tuli töistä kotiin ja nähdessään mun väsymyksen, totesi hoitavansa Dn. Kaivoin itseni sängyn pohjalta parin tunnin päästä ja suuntasin pihalle potkimaan palloa poikien kanssa. En katsonut ympärilleni ja miettinyt kukkapenkkiä, voikukkien poistoa tai mitään muutakaan. Olin vaan, hengitin raitista ilmaa ja imin itseeni Danten kikatusta.

On opittava hidastamaan, kun väsymys on alkutekijöissään. On opittava siihen, että haluaa hidastaa. Ei vaan tee sitä olosuhteiden pakosta, vaan sen takia, että oma henkinen jaksaminen on avain aivan kaikkeen. Musta tuntuu, että tosi moni ihminen huolehtii nykyään fyysisestä kunnosta muttei henkisestä. On sairaslomalla flunssasta, muttei väsymyksestä. Jos flunssan jälkitautina on sydänlihaksentulehdus, niin eikö jatkuva väsymys ole vain askeleen päässä kunnon loppuunpalamisesta? Oon läheisten ja kollegoiden joukossa saanut todistaa parikin loppuunpalamista, eikä se ole kovin heppoista. Virukset tuntuu olevan perusteltu syy olla menemättä töihin tai jättää sosiaalisia menoja vastaan, mutta kuinka moni ymmärtää saman asian taustalla henkisen kipeenä olon, väsymyksen? Eikä välttämättä siis univelkaa ja fyysistä väsymystä, vaan henkistä. Oon usein katsonut vieressä rakkaiden tekemisiä ja pyytänyt pitämään huolta itsestään. Enkä ole aina osannut itsekään tehdä niin.

Onni on aviopuoliso, joka ymmärtää. Joka tulee ja sanoo ne taianomaisimmat sanat. "Kun Dante herää, me mennään puistoon, niin saat vaan olla ja levätä, nukkua jos haluat." Joka ei pahastu, vaikken nuku. Joka ei pahastu, vaikka selailen nollat taulussa Instagramia tai katselen tv-sarjaa. Joka tuo ison lasin vettä ja pöyhii tyynyn. Joka ymmärtää, että välillä on vaan väsynyt. Se ei ole heikkoutta, se ei ole huonoutta. Se ei ole edes sitä, että olisi väsynyt pitkästä vuorokaudesta tai kiireisestä viikosta. Se voi olla väsymystä siitä, miten paljon elämässä on tapahtunut vuoden aikana tai kuinka harvoin on aikaa vaan olla. Se voi olla väsymystä siitä, että aivot käy koko ajan kierroksilla. Se voi olla väsymystä yksinkertaisesti vaan pienen oman hetken tarpeena. Ja pari tuntia voi olla se asia, joka muuttaa väsymyksen hyväksi oloksi. Pari tuntia voi olla kaikki mitä tarvii. Sen jälkeen säntää pihalle, halipusuttelee lastaan ja jaksaa leikkiä ja telmiä. Vapauttaa puolison treeneihin ja hoitaa iloisesti lukien ja leikkien perheen pienintä.

Ei tarvitse kuumetta, ollakseen hellyyden, huolenpidon tai ihan vaan pienen hetken tarpeessa.

Jos lähipiirissänne on äitejä tai isiä, joilla on pieniä lapsia, tarjotkaa heille rohkeasti apua. Ei epäselvää "kerro jos voin jotenkin auttaa", koska sitä ei kuitenkaan kerrota. Vaan konkreettista "hei, mä voisin viedä X:n leikkipuistoon/HopLopiin/pihalle lauantaina, jos haluat nukkua vähän pidempään/käydä rauhassa lenkillä/hieronnassa/leffassa" tai mitä ikinä. "Kerro jos tarviit mitä vaan, voin tuoda". Sairastaessa ihanat ystävät laittavat tuollaista viestiä. Mutta kun sekin vaatii ihmiseltä jotakin. Se vaatii sen myöntämisen ja pyynnön. Sen, että on jollekin taakaksi. Siitä on helpompi kieltäytyä ja todeta pärjäävänsä. Toki se lämmittää mieltä, että joku haluaa auttaa.

Tarjoa tiettyä päivää, tarjoa aktiviteettia. Tai vie kotiovelle kanakeittoa tai paketin jäätelöä. Saa se kuulostamaan siltä, että oikeasti haluat viettää lapsen kanssa aikaa ja pärjäät varmasti. Tai että olit ohikulkumatkalla ja käväisit vaan. Että se toinen ihminen ei ole vaivaksi. Sillä kaikilla ei ole samanlaista tukiverkkoa tai ymmärtävää ja aidosti huolehtivaa kumppania. (En halua mitenkään pönkittää tällä, että mulla menisi jotenkin muka paremmin kuin monilla, vaan lähinnä ymmärrän, että verrattain mulla on todella helppoa.) Joku saattaa yrittää selviytyä arjen väsymyksestä itsekseen ilman keinoa hetkeksi hellittää. Tai muut tekijät vaikuttavat tilanteeseen. On hyvin helppo sanoa, että "hei, mä autan kyllä jos tarvii", mutta on niin helkkarin vaikea pyytää apua. Pyytää lapsenvahdiksi, kun itse haluaa nukkua. On helpompi kutsua kahville, hieman tehdä siinä pientä evästä ja viettää aikaa. Vaikka pää on väsynyt, eikä oikeastaan jaksaisi sitäkään. Mutta on vaikeaa oikeasti pyytää apua tilanteessa, jossa avuntarve ei ole kovin konkreettinen. Jos murran jalan, on helppo pyytää kaveria apuun siihen ja tähän. Jos väsyttää, tuntuu avuntarve epäonnistumiselta ja huonoudelta. Miksi kenenkään tarvitsisi auttaa minua, jos itse olen itseni väsyttänyt? Sitä paitsi itseään vertaa herkästi muihin, eikä koe, että on tarpeeksi väsynyt tai uupunut tai mitä ikinä. Ei muka voi olla väsynyt, kun kaikki on hyvin, lapsi nukkuu yönsä ja elämä on hunkydorya. Me naiset usein ollaan syyllistämisen mestareita ja erityisen hyviä me ollaan itsemme syyllistämisessä... "Itsepähän loit väsyttävän tilanteen, itsepähän saat korjatakin sen."

Avun pyytäminen on avainasiassa siinä, että väsymys ei vie voittoa. Moni ei vaan osaa sitä. Moni ei halua, pysty tai osaa myöntää, että pieni jeesi olisi paikallaan. Moni pelkää olevansa vaivaksi. Mutta kaverit ja tutut on sitä varten, että käydään kahvilla ja jutellaan niitä näitä. Ystävät on niitä, joilta saa ja voi pyytää. Tai ainakin niiden pitäisi olla.

Ja tiedättekö mitä? Pienten vanhempien lapsia väsyttää. Ihanien, iloisten ja helppojen vauvojen ja taaperoiden vanhempia väsyttää. Väsyttää se yhtäkkinen melun ja möykän kakofonia, entisen hiljaisuuden ja rauhallisuuden tilalla. Väsyttää se, että ei välttämättä juuri ikinä pääse heräämään ilman herätyskelloa (kapinetta tai muksua). Väsyttää se ajoittain uuvuttavakin todellisuus, jossa sinua tarvitaan koko ajan. Väsyttää kaikki muutokset mitä kroppa ja psyyke käyvät läpi, kun aina välillä vielä etsii itseään. Väsyttää viisi kertaa päivässä ruoanlaitto ja kaiken peseminen. Väsyttää se, että muksu heittää lusikan lattialle 34 kertaa yhden ruokailun aikana vaikka kuinka yrität kieltää. Väsyttää se, että AINA on tekemistä, eikä ne tekemällä lopu. Väsyttää vaan.

Apua tarjoava ystävä on kultaakin kalliimpi silloin. Ei se, joka tekee pyydettäessä jotakin vaan se, joka pyytämättä tarjoaa ja auttaa. Mä haluan yrittää aina olla se ystävä ja toivon, että mahdollisimman moni teistäkin pyrkii siihen.

Kommentit

Sanna (Ei varmistettu)

Voi, melkein rupesi itkettämään kun luin tätä. Esikoiseni täytti juuri vuoden ja rankinta on ollut se, ettei oikeastaan ole ketään jolta pyytää apua. Kaikilla on omat elämänsä ja kiirensä, enkä halua häiritä. Olen välillä ollut todella yksinäinen ja uupunut, mutta en oikein pysty sitä kenellekään myöntämään, kun pelkään etteivät ymmärrä. Edes miehelleni, joka kuitenkin on hyvä ja läsnäoloa isä. En ole ikinä osannut pyytää apua, olen ehkä sellainen pitää pärjätä-tyyppi. Salaa sitä vain kaipaisi, että joku tarjoaisi sitä apua. Nämä tilanteet on kyllä hankalia, enkä usko olevani yksin ongelman kanssa. :/ Hyvä kirjoitus siis jälleen kerran Anna, osui ja upposi!

Reetta (Ei varmistettu)

Word.

Avun pyytäminen ja (oikea) tarjoaminen on kyl liian harvinaista! Ite autan esim. siskonlasten kanssa kun pyydetään, mut harvemmin tosin tulee itse tarjottua tiettyä apua. Ja tää ois tärkeetä myös lapsettomille, stressaantuneille ja väsyneille tyypeille!

Zelda (Ei varmistettu)

Meitä asuu monta pienen lapsen yh ta yhdessä isossa omakotitalossa. Suosittelen kaikille, mutta erityisesti niille, joilla ei ole tukiverkkoja!

Mintsu (Ei varmistettu)

Kiitos Anna osuvasta ja upeasta tekstistä <3

Jii (Ei varmistettu)

Niin hyvin kirjotit tuostan avun tarjoamisesta! Valitettavasti ite on tajunnut sen vasta nyt, kun on oma lapsi kuinka kultaakin arvokkaampaa se voi olla, et joku jeesii vaikka se avun vastaanottaminen voi olla niin vaikeeta!

Nipsu (Ei varmistettu)

Toi on niin totta, että se apu tulisi tarjota juurikin muodossa "Valitse näistä päivistä, niin tuun hoitaan sun lapsia 2 tunniksi ja sä voit mennä vaikka syömään ja kirppikselle". Mulle tuli raskausaikana kauheesti näitä "Sano sit vaan, kun tarviit apua" ja "Me kyllä autetaan". Totuus on, että yksi kaveri on tullut oikeesti hoitamaan lapsia, muut on käyneet kahvittelemassa...Ja vauvavuotta kulunut jo yli 8 kk.

Matilda (Ei varmistettu)

Väsyykö miehesi samalla tavalla ja tarvitseeko hän omaa ”nollausaikaa” niin, että sinä menet joskus viikonloppuaamuna lapsen kanssa puistoon? Tuntuu, että enemmän puhutaan kotona olevien pienten lasten äitien väsymyksestä ja saa sen kuvan, että miehet pääsevät helpommalla, koska he käyvät ”vain töissä”. Lapsettomana, keski-ikää lähestyvänä naisena pidän itsepintaisesti kiinni 7-8h yöunista ja sillä on ainoastaan positiivisia vaikutuksia. Suosittelen, jos lapsesi antaa sinun nukkua. Ikkunan pesut ja viikkosiivoukset voit halutessasi ulkoistaa ammattilaisille.

Anna (Ei varmistettu)

Joo, ehdottomasti. Se on ihan molemminpuolista meillä :)
Palkattiin siivooja, mut tuntuu aina hirveen vaikeelta löytää aikaa hänen tulolleen, joten ei olla juuri vielä hyödynnetty asiaa :D

leena (Ei varmistettu)

Niin väsyttää ja just siks en hankkis lapsia.

Mmmm (Ei varmistettu)

Meillä vähän sama miehen kanssa. Meillä molemmilla menee keskittyminen töihin ja se loppuaika siihen, et selviit arjesta elossa :D niin siihen vielä lisäksi joku lapsi.. ei!

Lise (Ei varmistettu)

Itku tuli silmään! Hyvä kirjoitus, samoja asioita pyörinyt mielessä

Tiina (Ei varmistettu)

Lasten vauva-ajoilta muistan sen lamauttavan väsymyksen, mikä johtui jatkuvasta univajeesta. Olen lisäksi aina tarvinnut rauhaa ja hiljaisuutta, minkä vuoksi vauvan tarvitsevuus oli myös henkisesti raskasta. Ei sitä oikein osannut ennakoida.
Töihin palaamisen jälkeen sitä tajusi, että väsymyksestä huolimatta arjen pyörittäminen kotona ollessa oli helppoa: Tiski- tai pesukoneen ehti aina jossain välissä laittaa päälle, eikä siivoaminenkaan ollut iltaisin ja viikonloppuisin ongelma. Suunnittelua se toki vaati.
Kodin ulkopuolinen työ toi ihan uusia haasteita, eikä mahdollistanut joustoa arjen aikatuluihin. Siihen päälle hoitoon viemiset, työmatkat, kaupassa käynnit ja lasten harrastukset. Siinä tiesi mitä on kiire ja ruuhkavuodet. Hommaa ei helpottanut miehen lukuisat työmatkat ja turvaverkkojen puuttuminen.
Vaan selvisinpäs! Välillä tosin hammasta purren ja puhtaalla tahdonvoimalla. Nyt lasten aikuistuessa on aikaa ja mahdollisuus keskittyä itseen ja omiin tarpeisiin, sekä tukea lapsia aikuistumiseen liittyvissä asioissa.

Krista (Ei varmistettu)

Tämä tuli tarpeeseen. On todella vaikea myöntää oma väsyminen. Todellakin väsyttää loputon pyykkivuori, mutta tuntuu väärältä väsyä kun lapsi nukkuu yöt hyvin. Tuntuu, että vain tietyt syyt ovat oikeita väsymiseen. Tämä siis omalla kohdalla, jos ystävä kertoisi väsymyksestään, suhtautuisin paljon armollisemmin ja olenkin suhtautunut. Miksi itselle on vaikea olla armollinen, kärsivällinen ja ymmärtäväinen.

Laura (Ei varmistettu)

Kiitos Anna ajatusteni pukemisesta sanoiksi. Kyyneleet tuli silmiin tekstiäsi lukiessa. Olen 3,5kk pojan äiti. Poika on helppo, siitä huolimatta äiti on paljon väsynyt. Välillä aivan hukassa itsensä ja uuden tilanteen kanssa. Hukassa myös parisuhteen kanssa uudesta elämäntilanteesta johtuen. Kun tuntuu ettei omaa tai yhteistä aikaa ole. Kaiken tämän päälle läheisen vakava sairastuminen. Olen sitkeästi yrittänyt pärjätä yksin. Viime päivinä väsymys on kasvanut niin suureksi, että olen todennut etten jaksa ilman läheisten apua. Kirjoituksesi oli osuva, rohkea ja varmasti monen todellisuutta luvaava. Minulle se antoi luvan itkeä, hyväksyä ja rohkaistua. Kiitos.

Mari (Ei varmistettu)

En mä ainakaan huonosti nukkuvan esikoisen kanssa oikein selvinnytkään. olin ihan riekaleina vauvavuoden kun ei saanut nukkua kolmea tuntia enempää yössä, monessa pikkupätkässä. Meidät pelasti ensisijaisesti neuvolan kautta saatu apu kaupungin perhetyöstä. Perhetyöntekijä kävi kotona, opetti mua opettamaan lasta nukkumaan ja tsemppasi. Sen lisäksi saimme lastenhoitoapua, jolloin sai itse hetken levätä silloin tällöin. En osannut pyytää konkreettista apua kavereilta, ja toisaalta monilla heistä oli oman lapsensa kanssa ihan yhtä haastavaa. Nykyään, kun matkustan junassa taaperoni kanssa, ja näen vieressä äidin vauvan kanssa, niin tarjoan, että jos hän haluaa, niin voin pitää vauvaa sylissä hetken jos hän haluaa pienen lepotauon. Samaa teen myös esim. juhlissa. Mutta en silti paljon osaa enkä pysty tarjota apua perheeni ulkopuolelle, koska omat voimat on yhä kortilla...

Loving you, loving me

Tosi hyvä postaus, allekirjoitan itsekin joka sanan! Juuri itseasiassa (taas) painiskelen noiden samojen ongelmien kanssa. Äitinä sitä on jotenkin koko ajan veitsen terällä töiden ja kodin suhteen ja pari pientä vastoinkäymistä tai extramenoa kalenterissa tuntuu kaatavan koko korttitalon.
Tämän viikonlopun olen itsekin rentoutunut ja suunnitellut elämää uudestaan, pakko saada oravanpyörä kulkemaan vähän hitaammin - tämä hamsteri ei enää jaksa juosta niinkuin nuorempana :D
Rentoa ja aurinkoista kesää <3

Hanna (Ei varmistettu)

Hyvin kirjoitettu. Meillä myös suhteellisen helppo vauva ja muutenkin hyvin asiat. Silti välillä ärsyttää etenkin nyt kun vauva on muuttunut hyvin aktiiviseksi taaperoksi. Päivät hänen kanssaan kaksin ovat välillä todella pitkiä. Onneksi illalla mies auttaa todella hyvin. Itsekkin toivoisin, että läheiset tarjoaisivat konkreettista apua. Ja tulisivat hakemaan taaperon edes tunniksi johonkin. Minua ei lämmitä jos joku tulee käymään ja näennäisesti leikkii lapsen kanssa puoli tuntia.
En itsekkään kehtaa pyytää apua vaan toivon että minulle tarjotaan apua.

Heli (Ei varmistettu)

Mun henkireikä on ollut ettå eläkeläisäitini on tullut ekan vauvavuoden aikana puolen vuoden välein viikoksi leikkimään au pairia toiselta puolen Suomea. Nyt huomaan että väsymys on kertaantunut ja kasaantunut niin pahasti, että tihennämme näitä vierailuvälejä puolin ja toisin. Olen omalle äidilleni sanoinkuvaamattoman kiitollinen. Olen oppinut, että apua voi pyytää jo ennen kuin sitä kipeästi tarvitsee. En halua enää päästää itseäni niin syviin ja synkkiin vesiin, se on lastakin kohtaan väärin.

Emma (Ei varmistettu)

Hyvä sinä, jälleen! Asiasta on hyvin, hyvin tärkeää puhua. Väsymys on todellista, aiheutui se sitten ihan mistä tahansa. Myös lapseton ihminen väsyy, niin kyllä varmasti helpon lapsen vanhempikin. Tilanteen tunnistaminen ja myöntäminen on jo paljon, siitä on hyvä aloittaa. Ja tosiaan se, että hyväksyy tilanteen eikä pidä itseään huonompana. Me ollaan kaikki huikeita, mutta ihmisinä väsytään välillä. Toiset syvemmin ja toiset kevyemmin. Sitä tapahtuu, ja ulkopuolinen tuki on korvaamatonta. Sitä tukea ei kuitenkaan välttämättä oivalla antaa, mikäli toinen ei näytä uupumustaan. Vaikeata siis! Ehkä lisääntyvä avoimuus auttaa tämän ongelman kanssa. Toivotaan niin! Tsemppiä teille ja kaikille muillekin!

Lise (Ei varmistettu)

Sori vielä hupikommentti mutta tekstissä lukeva "pienten vanhempien lapsia väsyttää aina" saa tämän väsyneen äidin nauramaan

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.