Ladataan...
Mungolife

Huomenna keskiyön paukkuessa 2015 on virallisesti puolessavälin. On ollut elämäni vuosi jo nyt. Sekä hyvässä että pahassa. Ajattelin viime vuonna jo, että on ollut iso vuosi. Tapahtumarikas, vaikea ja ihana. Kesäkuun lopun häämötellessä, tää mennyt puoli vuotta tuntuu kaksin verroin rankemmalta ja ihanammalta. Puoleen vuoteen on mahtunut muutto takaisin Suomeen, tieto siitä, että seuraava muutto on pian edessä, elämäni pahin eksistentialismikriisi valmistumisen muodossa, lopputyö, yliopiston loppukokeet ja henkilökohtaisen elämän huiput ja aallonpohjat. Mielettömin kuvittelemani työ jäi ihan vähän näppieni ulottumattomiin tietyn osaamisalueen tuntemattomuuden takia, ja perheenkin kanssa on kuljettu ylä- ja alamäkiä. On ollut niin paljon kaikkea uuden vuoden vaihtumisen jälkeen, että hirvittää ja heikottaa itseänikin miettiä, millainen tämä 2015 on ollut.

Olen tietoisesti jättänyt vähemmälle henkilökohtaisten asioiden käsittelyn blogissa, ja samalla valitettavasti vieraantunut tästä itsekin. Tuntuu niin vaikealta jakaa mitään, kun vihaajat pyörittelee jutuista skandaaleja ja vastaantulijat kadulla tietää elämästäni niin paljon. Tuntuu vieläpä melkein vaikeammalta kirjoittaa lässytystä jostain pinkistä rannekorusta kun on maannut pari päivää sängyssä keräten voimia siihen, että saa itsestään irti edes lounaan valmistamisen. On niin äärettömän vaikeaa löytää se keskitie, jossa saa jaettua itsestään hyväksikäyttämättä itseään samalla.

Mitä tänne siis kuuluu? Noin niinku oikeesti. Rehellisesti? Todella ristiriitaista. Kevät on ollut raskas. Jotenkin reilu kaksi vuotta meni hyvinkin pienillä vaurioilla, kun pyöritti työarkea ja koulua. Kun otin vihdoin kuukauden blogin ja töiden suhteen kevyemmin tehdäkseni lopputyöni, palaaminen tänne ei olekaan mennyt ihan helposti. Asiaa ja inspiraatiota riittäisi, mutta joku lukko on. Läppäri makaa avaamattomana, ja asukuviakin on kertynyt kameraan varmaan paritkymmenet. Aurinko houkuttelee ulos, pois virtuaalimaailmasta. Ehkä meillä on Mungolifen kanssa seitsenvuotis-kriisi. Parisuhteemme on tullut murrosvaiheeseen. Eikö se seitsemän vuotta ole se maaginen luku sitoutumisissa? Ehkä se pätee myös oman sielunsa vuodattamiseen tuhansille tuntemattomille.

Koulu imi mun energiat loppuun perusteellisesti, eikä ne ole vielä täysin palautuneet, vaikka arvosana on selvillä, viitta roikkuu henkarilla ja valmistujaispäivä on kalenterissa ympyröitynä.

Valmistumiskriisistä puhutaan jatkuvasti. Olen aina miettinyt, mitä kriisin aihetta on siinä, että saa vihdoin koulunsa päätettyä. Iloitkaa ihmiset perhana! Ei mikään ihme, että valmistumista pidetään yhtenä elämän suurimpina kriisihetkinä. Itse ainakin olen ollut ilmiön uhrina. Olen tietoisesti yrittänyt olla stressaamatta. Jatkuvasti päähäni on hiipinyt ajatus tulevaisuudesta. Olen kohta 27-vuotias, päätoimiselta työltäni bloggaaja. Pitäisi olla oikea työ, oikea uratulevaisuus, oikea joku suunta elämälle. Miten saan oman alani töitä tulevasta asuinkaupungistani, mitä teen nyt kun taustalla on kallis ja hieno koulutus, ja edessä... mitä?

Ei ole parisuhdekaan mennyt tänä keväänä ihan niitä ruusuisimpia polkuja. Tiedossa on ollut alusta asti, että miehen työt vievät hänet eri puolelle Suomea jossakin välissä. Olen käynyt sisäistä kamppailua koko kevään. Elämäni mies vai uramahdollisuudet pk-seudulla? Kotikaupunki ja sen ystävät vai arki oman elämäni tärkeimmän ihmisen kanssa? Missä on tulevaisuus, Helsingissä, Kuopiossa, Jyväskylässä vai peräti ulkomailla? Epätietoisuus on jyllännyt koko ajan päällimmäisenä ja samalla epävarmuus. Heittäydynkö tyhjän päälle pienehkössä kaupungissa, jossa en tunne ketään? Mitä jos eroamme joskus? Jäänkö täysin tyhjän päälle? Onko rotsi auki uuteen heittäytyminen romantiikkaa vai raivostuttavaa typeryyttä? Harkitsemiseni ja epävarmuuteni on tuonut oman ikävähkön isämakunsa suhteeseen. Olen punninnut miesraukan jokaisen teon ja sanan jättiläiskokoisen suurennuslasin läpi ja miettinyt jokaisen olohuoneen matolle aamulla kiireessä jääneen sukan takia, että onko tämä se suhde, jonka takia repäisen itseni muualle. Omia pieniä ja suureja demonejaan vastaan taistelevalla miehelläkään ei ole ollut sen helpompi kevät. Eikä sitä ole helpottanut, että kotona on ollut hermoheikko, sekopäisyyteen asti stressaava nainen, joka ei tiedä mistään mitään ja on mielialoiltaan vaihtelevampi kuin PMS-houreissa oleva Tourette-syndroomainen ADHD. Ihania hetkiä on ollut. Vaikeita hetkiä on ollut. Todella vaikeita hetkiä on ollut. Olemme tehneet molemmat virheitä ja ottaneet harha-askelia. Kaikkien niiden jälkeen tunnemme toisemme paremmin ja molemmat ovat toivottavasti saaneet päänsä ja tärkeysjärjestyksensä selvitettyä. Ainakin ison määrän varmuutta on tullut.

Kolme päivää sitten selvisi, että tuleva kotikaupunki miehelle on Kuopio. Ja niin se on mullekin. Huomenna on lähetettävä ihanalle vuokraemännälle irtisanoutuminen tästä asunnosta ja lähiaikoina on suunnattava käymään metsästämässä tulevaa kotia aivan eri puolelta Suomea. Toivottavasti savolaiset on mukavaa sakkia. Australian Gold Coastin, Lontoon ja Helsingin kautta elokuun puolessavälissä voin ilmoittaa viralliseksi osoitteekseni Kuopion, jossa onkin seuraavat elämäni haasteet ja seikkailut tiedossa.

Olen ollut jotenkin hukassa vähän kaiken kanssa. Epävarmuus tulevien työkuvioiden ja asuinpaikkakunnan puolesta on johtanut siihen, että kaikki langat on olleet ehkä käsissä, mutta jumalattomassa sotkussa. Olen ollut aika väsynyt.

Olen lukenut paljon kirjallisuutta kaikkeen tähän liittyen, puhunut lukemattomia tunteja ystävien kanssa, punninnut, miettinyt ja harkinnut. Loppujen lopuksi, uskon vahvasti, että ihminen katuu vain menetettyjä mahdollisuuksia, ei kokeiltuja polkuja. Live for now, forget forever. For now, mikään kaupunki tai mikään työmahdollisuus ei ole minulle yhtä arvokasta kuin herätä joka aamu hänen kainalostaan. After all, elämän tarkoitus on onnellisuus ja rakkaus. Ainakin mulle. Veikkaan, että Kuopion saaristomaisemilla on sitä tarjolla mulle nyt enemmän kuin Helsingin mukulakivikaduilla. Ikävän tullessa kotiin pääsee alle viidelläkympillä.

Nämä puolitoista kuukautta tulevat olemaan (väliaikaisten) heippojen heittämistä Helsingille. Kesä, mikä ihana tekosyy. Mansikoita espalla, PR-tilaisuuksia Helsingin terasseilla, Suomenlinnan piknikkejä ja Porvoon päiväretkiä. Ystävien kanssa viinilasien kilistelyä Mattolaiturin varjojen alla auringossa paistatellen, Helsingin edustalla veneillen Skifferin pizzoja ahmien, tanssintäyteisiä iltoja Kappelissa ja kesäseikkailuja auringonsäteiden alla. Luulen, että nämä pitkät hyvästelyt Helsingille auringossa ja läheisten ympäröimänä tulee olemaan ikimuistoiset. Toivottavasti.

En voi harmilla muistella valintaani jakaa elämäni Lontoon ja Helsingin väliltä. Olen rampannut Helsingissä niin ahkeraan, etten juuri saanut elämää rakennettua adoptoituun kotikaupunkiini. Ystävät ja rakkaat Helsingissä olivat ja ovat edelleen liian tärkeitä. En ollut valmis tippumaan tästä sosiaalisesta verkosta, joka on minulle kuin pelastusrengas ollut nämä vuodet. Nyt lento lyhenee, ja junallakin pääsee "kotiin", mutta haluan siitäkin huolimatta rakentaa sen uuden elämän ainakin tällä hetkellä Kuopioon. Olen liian kuiviin rutistettu viime vuosien jäljiltä. Olen väsynyt ja juureton. Vaikka Kuopiossa tuskin tulemme asumaan loppuelämäämme, haluaisin kotiutua sinne. Edes vähän.  En ole katunut sekuntiakaan sitä, etten juurtunut Lontooseen. En nähnyt siellä itseäni missään vaiheessa pidemmällä tähtäimellä. En nähnyt itseäni siellä, vaan muualla. Se joku muu löytyikin viime kesän festareilta seitsemäntoista promillen humalassa kun joku poika oli niin komea, ettei näköpiiriini edes mahtunut mitään tai ketään muuta. Home is where your heart is.

Toivotaan, että seuraava puoli vuotta on seesteisempi. Haluaisin urheilla enemmän, juosta saaristomaisemissa, opetella uusia ruokalajeja ja keittiötaikuruutta. Haluaisin kirjoittaa sen kirjan, joka on ollut luonnoksissa. Haluaisin löytää taas päivittäisen rutiinin ja ilon tälle sivulle. Haluaisin löytää aikaa ja mielenrauhaa istua ja tuijottaa tyhjyyteen. Tyhjentää ajatukseni ja kuunnella omaa hengitystä. Nauttia hiljaisuudesta, pitää päiviä ilman puhelinta ja lukea hölmöjä, hauskoja ja jännittäviä kirjoja. Löytää uusia bändejä ja maata sunnuntaiaamuisin sängyssä hereillä unelmoiden. Ihmetellä sadepisaroita ikkunassa ja juosta nauraen nurtsilla paljain jaloin auringon paistaessa.

Just nyt haluan syödä suomalaisia mansikoita, kuunnella Biffy Clyroa ja maata kiireettömänä pörrömatolla kotiverkkareissa. Ehkä lähteä katsomaan laskevaa aurinkoa lyhyelle kävelylle. Ehkä vaan tehdä herkullista illallista.

Unelmoida tulevaisuudesta, pelkäämättä menneisyyttä, murehtimatta kaikkea tapahtunutta ja tapahtuvaa. Olla.

Ladataan...
Mungolife

*Yhteistyössä Huawei Suomen kanssa*

Toisiksi viimeistä viedään tässä Huawein kilpailussa, jossa olen mukana. Joka viikko tosiaan arvotaan Huawein upea P8 -puhelin, joka on itselläni tätä nykyä puhelimena, ja joka on mielestäni kyllä markkinoiden paras puhelin, varsinkin jos arvioidaan puhelimen kameraominaisuuksia.

Tällä viikolla aihe on todella lähellä sydäntäni, sillä sekä Suomen talvessa ja kesässä valoasiat ovat suurimpia päänvaivoja bloggaajalle. Keskikesän auringossa keskellä päivää kuvaaminen on todella vaikeeta. Taustat joko ylivalottuu tai on pimeitä, kasvoille tulee hirveät varjot, värit ei näy selkeästi jne. Varjossa taas ei aina ole kiva tausta tms. Vähän saa aina taistella. Talvella vuorostaan aurinkoa ei vaan riitä. Vaikka keskipäivän aurinko kesällä onkin painajainen kuvaamiseen, niin kesä tarjoaa myös mielettömät kuvausmahdollisuudet. Pitkään jatkuva valoisa, mutta auringoton aika on täydellinen aika kuvaamiseen. Puolipilvinen keli keskellä päivää luo myös kauniit valot kuvaamiselle.

Keväällä ja syksyllä taas pääsee paljon kokeilemaan sitä kuuluisaa kultaisen hetken metsästämistä. Laskeutuessaan auringon saa välillä tallennettua taustalle todella kauniina. En ole itse vielä tätä jaloa taitoa oppinut, mutta yritystä on ollut. Sen takia tämän viikon kuvaan valitsinkin kultaisen valon taustalle.

Veikon vinkki kuuluu:
"Keskipäivän kirkas valo voi polttaa kuvan puhki, hakeudu siis varjoon. Toisaalta illanistujaisten kuvat voivat jäädä usein liian tummiksi. Uusimmilla puhelimilla valotusta pystyy hallitsemaan. Missä kuvassasi on mielestäsi onnistunut valotus?"

Huawei-tiimin P8-vinkki:
“Uudessa P8-puhelimessa on loistavat hämäräkuvaustoiminnot puhelimen ensiluokkaisten etu- ja takakameran sekä kuvausohjelmistojen ansiosta. Oletko kokeillut millaisia yökuvia saat Valomaalaus-toiminnolla, joka mahdollistaa valotuksen säätämisen manuaalisesti?”

Meikäläisen vinkki:
Auringon laskiessa, yritä saada kuvaan auringon kultaiset säteet taustalta ja kuvaan kauniin lämpimän tunnelman ja taustavalon. Oppiminen vaatii paljon valosäätöjä, mutta toimii myös puhelimella, nimittäin P8:ssa voit säätää kuvan ottohetkellä valoitusta sopivasti.

Muistakaa tägätä oma kuvanne Instagramissa hashtagein makeitvisual ja huaweisuomi, niin osallistutte arvontaan! :) Lisää tietoa ja ohjeita täältä.

Pages