Ladataan...
Mungolife

Seitsemän. Maaginen luku. Parisuhteiden seitsemäs vuosi on kuulemma aina vaikein ja seitsemännen vuoden aikana iskee todellinen kriisi. Toisaalta samaan aikaan sanotaan, että seitsemän vuotta kestänyt ystävyys kestää loppuelämän. Aika taikauskoista tää kaikki varmaan on, mutta jotenkin tuntuu siltä, että itsellä on seitsemän vuoden kriisi. Mungolifen kanssa. Kahden viikon päästä rakas ja ärsyttävä julkinen päiväkirja tulee kouluikään, ja koko tämä seitsemäs vuosi on suhteemme ollut vähän koetuksella. Välillä on ratsastettu aallonharjalla, ja vannottu ikuista rakkautta. Ja välillä haluaisi vaan sanoa kiitos hei, heittää koko paskan roskiin ja unohtaa, että se on koskaan edes ollut olemassa.

Viime aikoina on menty ehkä enenevässä määrin jälkimmäisessä. 

Bloggaaminen on muuttunut vuosien saatossa niin paljon. Tai ehkä mä oon muuttunut. En enää tiedä. Olen oikeastaan aika lailla pettynyt ihmisiin. Niin online kuin offline. Välillä haluaisi sulkea silmänsä ja varsinkin korvansa koko maailmalta. On niin paljon ihmisiä, jotka aiheuttaa vaan vastenmielisyyttä itsessä. Koko maailmasta on tullut jotenkin sekopäinen; suorituskeskeinen, moraaliton kaikkimullehetiminäminä-somen kiillottama kateellisten leikkikenttä. Jotenkin kun seuraa tätä touhua, niin toteaa vaan, ettei halua olla osa mitään tätä. Omasta elämästä on helppoa poistaa moraalittomat, ilkeät, pahansuovat, kateelliset ja muut ihmisroskat. Heitä ei tarvitse tiedostaa, heitä ei tarvitse kuunnella tai nähdä, heidät voi pyyhkiä pois olemasta. Valitettavasti samaa ei pysty tekemään blogissa. Tänne ei voi valita yleisöä. Kotiinsa tai elämäänsä voi päästää rajoitetusti ihmisiä. Voi ovella todeta, että et ole tervetullut, paineletko siitä vittuun kiitos. Blogissa se on mahdotonta. Tokihan tämän voisi laittaa salasanan alle, mutta ihan yhtä lailla ne ihanat lukijat ovat minulle kasvottomia. Mistä tietäisin kelle antaa salasanan?

Mä en halua elämääni mitään roskaa. Mitään turhaa negatiivisuutta. Siksi en tiedä loppuuko tämä suhde seitsemän vuoden kriisiin vai tuleeko tästä ikuinen ystävä.

En tiedä miksi olen antanut viime kuukausina tämän kaiken vaikuttaa itseeni. Olen jotenkin kyllästynyt itse kaikkiin kiiltokuvaelämiin Instagramissa, blogeihin, jotka on täydellisiä, ihmisiin, jotka on olevinaan.

Silti mä ymmärrän sen. Sen kiiltokuvamaisuuden. Sen täydellisyyden näyttämisen. Kuka helvetti haluaa saada litroittain paskaa niskaan, jos voi olla saamatta.

Kohta on mennyt seitsemän vuotta Mungo-Annana. Se on aikas iso osa tätä elämää. Blogi on mielestäni ollut paljon parempi alkuaikoina. Aidompi, kosketuspintaa riitti, ja kirjoitin siitä mistä ajattelin. Nyt ei vaan jaksa, vaikka haluaisikin. Ja nyt on oikeesti aiheet ja mielenkiinto loppu. Rajansa sillekin, kuinka paljon kiinnostaa kirjoitella denimin ominaisuuksista tai uusimmasta rakkauslaukusta. See all the fucks given fly away. Haluaisin kirjoittaa oikeita ajatuksia. Yhteiskunnasta, ilmiöistä, elämästä, suhteista, ystävistä, ajatuksista, kaikesta. Joku itsesuojeluvaisto mullakin sentään on.

Yksi suosikkiesimerkkejäni vuosien saatossa on eräs keskustelu josta sain tietää parisen vuotta sitten. Olin julkaissut kuvan itsestäni passin ja boarding passin kanssa. Taisi olla 6X paikka, tai joku sieltä aika edestä konetta. Muutama kommentoija keskustelussa reagoi asiaan "vittu mikä kermaperse, ei ees Hki-Lontoo väliä voi lentää tavallisten ihmisten luokassa vaan pitää mennä bisneksessä". Sitten joku avulias ihminen avusti vähän ja kertoi, että itse asiassa Finskillä on vaan 5 riviä siinä koneessa bisneksessä, muut economya ihan. Pari seuraavaa kommenttia olikin sitten "no mitä vittua, on olevinaan niin luksus elämä, eikä voi ees lentää bisneksessä".

MISSÄ vitussa mun olisi pitänyt lentää? Ruumassa? Jotta kaikki olisivat tyytyväisiä. Mä olen elänyt elämäni melko onnellisena sen takia, että olen aina tiedostanut, että kaikki eivät tule ikinä olemaan tyytyväisiä. Jotenkin se on vaan niin väsyttävää, että jatkuvasti hakemalla haetaan virheitä. Kaikesta mitä sanot, teet tai miltä näytät. Jos pukeudun mustaan, valkoisen fanit eivät tykkää. Jos pukeudun valkoiseen, mustasta pitävät ei siitä innostu. Harmaa ei sitten sovi yhtään kellekään. Ei voi voittaa. Bloggaajana ei vaan voi voittaa.

Sen sijaan, että ihmiset etsisivät luettavaa, joka sopii omaan makuun, yritetään jatkuvasti muuttaa bloggaaja omaan makuun sopivaksi. Mutta kun elämä menee niin, että kun yhteen suuntaan kumartaa, toiseen pyllistää. Ja mä oon päättäny, että en halua pyllistää kellekään, niin en myöskään kumarra minnekään päin.

Mä haluaisin vaan oikeesti saada olla minä, ja olla saamatta jatkuvia tuomioita vaan sen takia.

Oon niin lopen kyllästynyt siihen, että ihmisillä on ennakkoluuloja musta sen takia, mitä kirjoitin neljä vuotta sitten blogiini. Olen lopen kyllästynyt siihen, että on ihmisiä, jotka rakastavat minun vihaamistani. Jotka ovat addiktoituneet siihen. Joille minusta on tullut elämääkin suurempi hahmo. Mä olen niin lopen kyllästynyt siihen, että blogimaailmassa välillä kiusaajat rulaa. Mä haluaisin julkaista kuvia minusta mieheni kanssa. Että vuosia mukana seuranneet, hyvää aina toivoneet, lukijat voisivat nähdä minut onnellisena, voisivat jakaa sen kanssani. En sitä kuitenkaan tee, koska joku sekopäähullu on jo kaivanut miehestäni kaiken saatavilla olevan tiedon ja tietää minuakin paremmin tämän koulumenestyksen. Faktana esitellään vaikka mitä valheita miehestäni. Mieheni rikos on seurustella kanssani, ja näin ollen häntä on oikeutettua näin kohdella. Siskoni ovat syntyneet minulle 100 % verisukulaisiksi, ja niinpä on oikeutettua käydä keskustelua siskoistani, joista toinen on vielä alaikäinen, ja heitä arvostella.

Eihän sitä kukaan jaksa oikeasti. Ei pidemmän päälle.

Mä haluaisin vaan olla. Olla mun rakkaan kanssa, ja saada olla rauhassa hänen kanssaan. Olla hyvä sisko ja viettää tärkeetä aikaa mun siskojen kanssa. Olla hyvä ystävä ja viettää aikaa ystävieni kanssa. Ilman jatkuvaa arvostelua ja arvuutusta. On ihan vitun raskasta, kun käyt miehesi kanssa illallisella ja tantat arvostelevat sen jälkeen viikon oliko se mies nyt komea vai ei. Fuck do you care? Ei se ole teidän mies.

Emmä tiedä. Teki mieli vuodattaa, kun tätä asiaa on tullut vuodatettua ystäville lähiaikoina.

Haluaisin antaa itsestäni niin paljon enemmän tänne. Haluaisin jutella, kirjoittaa, pohtia, inspiroida. Huomaan yhä useamman jutun kohdalla, että en jaksa siitä mitään kirjoittaa. Teen ruokani väärin, seurustelen väärin, olen väärällä tavalla ystävä, lomailen väärin, teen työni väärin, olen kamala ihminen ja teen kaiken väärin. Jännä, etten ihan heti halua antaa tänne mitään, mistä voidaan taas repiä jotakin. Samalla tulee vaan sellanen olo, miksi jakaa yhtään mitään, jos ei voi antaa kaikkeaan. Miksi pitää viikosta toiseen blogia, jota pitää itsekin laaduttomana. Parempien aikojen toivossa? It's always darkest before the dawn? En oikeesti tiedä.

Rajanveto ei oo koskaan ennen ollu mulle näin vaikeeta. Nyt tuntuu lähes mahdottomalta löytää jostain se kaunis kultainen keskitie, jossa itse nauttii tästä kirjoittamisesta ja samalla pystyy pitämään oman elämänsä pois arvostelun liekeistä.

Musta on tullut katkera. En ymmärrä, mikseivät ihmiset vaan voi elää omaa elämäänsä ja antaa mun elää omaani. Meitä on moneen junaan, ja kenenkään ei tarvitse mennä päämäärään, jonne ei itse halua.

Musta on tullut vihainen. Kenen oikeudella? Millä jumalallisella paremmuudella ihmisillä on oikeus arvostella muita? Kuka on kertonut ja kenelle, että sä olet nyt parempi ihminen, sä saat arvostella muita?

Musta on tullut ahdistunut. En jaksa sekuntiakaan näitä ihmisiä, jotka osaavat löytää kaikesta pahaa ja elävät ilkeydestä.

Onko tämä maailma oikeesti näin läpimätä? Vai onko kyseessä vaan internetin likainen puoli; nimettömyyden tuoma rumuus? En tiedä.

Just nyt on aika lailla 50-50 jääkö tämä suhde seitsemänvuotiskriisin kariuttamaksi vai tuleeko tästä ikuinen ystävä. Katsotaan mitä 7.8. tuo mukanaan.

Päätin tänään, että sinä aamuna herätessäni ensimmäiset fiilikseni tätä blogia kohtaan ratkaisevat sen, mikä on tämän suhteen kohtalo.

Taitaa olla blogihistorian ensimmäinen kuvittamaton postaus, mutta ei heti tullut vastaan kuvia, jotka tähän sopisivat.

Ladataan...
Mungolife

CARRIE-TUKKA. Mä luulen, että jokainen mun ikäinen tyttö on edes jossain elämänsä vaiheessa haaveillut Carrie-tukasta. Pörröisestä ihanasta kiharapilvestä. Kaikille lienee tässä vaiheessa selvää, että suora tukka ei oo mun kuppi teetä.. Vaikka viime aikoina silmääni on miellyttänyt eniten isot laineet, välillä on mukava heittäytyä leikkisäksi överikiharan tukan kanssa. Paras asuste supersimppelin asun koristeeksi :)

Eilen tuntui jo sen verran kesältä, että lähdin asioille släbäreissä, hameessa ja T-paidassa. Vilautettuani pakaroitani arviolta koko Helsingille, päädyin kotiin vaihtamaan ryönäfarkut ja topin päälle, ennen ku suuntasin ihanan Nooran kanssa parantamaan maailmaa piknikin muodossa. Mä tykkään valtavasti noista hameista, mutta valitettavasti niitä voi pitää Suomessa ehkä kerran vuodessa. Jos lämpöasteet riittää siihen, ettei palele heti kun vilauttaa sääriään hetkeksi, niin tuulee sitten niin, että Marilynkin on kateellinen.



Mutta arvatkaapa mitä? Voinkin pyhästi luvata teille, että ensi viikolla hellettä riittää? Ja kuka teki musta Pekka Poudan? No ihan vaan se tieto, että meitsi lähtee lauantaina viikoks lomalle, mikä tarkottaa sitä, että koko Suomeen tulee varmaan sellaset +27 kelit. Olkaapa hyvät. Epäitsekkäästi ihan vaan teitä varten päätin lähteä :D No ei, mut aina kun mä kesällä lähen jonnekin, täällä on loistavat kelit. Mikäs siinä, kyllä siellä Kroatiassakin näyttäisi olevan about 30 astetta lämpöstä :D Ei helkkari, just tarkastin ja siellä näyttäs olevan 35-38 astetta. Ehkä jopa liian lämmin.

Vähän taas ollaan tehty elämästä turhan jännittävää itsellemme. Palaamme perjantaina myöhään illalla, lauantaina on mun valmistujaisjuhlat, ja maanantaina kotiimme roudataan "muutama" hassu muuttolaatikko. Ne sitten pitäisi viikossa pakkailla kasaan ja 8. päivä muuttaa kaikki tavarat Kuopioon. Kiitti muuten Savon Sanomille semislaagista, kun sain tietää, että meikäläisen muutto sinne ylitti lehden uutiskynnyksen.. No mikäs siinä, savolaiset lukijani ovat olleet aivan ihania, ja tarjouksia opastuksesta ja kahvihetkistä on tullut jo vaikka millä mitalla. Ihania lukijoita mulla!! ♥ Lupaan ehdottomasti järjestää jonku sortin lukijamiitingin jahka olemme kotiutuneet.

Tää tuleva muutto on täysin laiskistanu mut tässä, ja tää meidän asunto on niin pommi, että ydinsotakin näyttää rinnalla kesyltä. No perhana! Haluan ottaa kaiken irti ystävien näkemisestä ja tuolla on vielä jotain kamoja purkamatta juhannuksen jäljiltä. Vaikee motivoida itseään siivoomaan, kun parin viikon päästä kaikki pitää kummiskin pakata. Mä oon niiiiin kypsä tähän jatkuvaan pakkailuun. Tykkääks joku pakata? Voisin tarjota pakkauspalvelusta vastapalvelukseks ruokaa ja huonoa seuraa :D Multa kysy eräs herra tänään, että muutammeko pysyvästi sinne Kuopioon.. Huomasin ajattelevani, että mielellään kiitos :D Kunhan ei tarttis enää koskaan pakata!


Kiharoista kysellään aina, niin kerron nyt jo, että nää on tehty Remingtonin kiharruspuikolla. Näiden mahtava juttu on siinä, että skidisti likainenkin tukka näyttää siedettävältä ja nää pysyy tukassa kolme päivää iisisti.

Nyt ajattelin viedä mun Carrie-tukan ja itseni Vivven synttärijuhlintoihin, ja huomenna pyhitän koko päivän siivoukselle ja blogille. Okei, lupasin tehdä mamalle välipalaa ja creme bruleeta kun se tulee käymään, niin haluutteko te creme brulee -ohjetta blogiin? Voisin vaikka sellaisen yrittää huomenna repäistä kasaan :)

Mitäs tykkäätte tukasta ja asusta? :)

Pages