Ladataan...
Mungolife

--- Eilen aloitettu postaus...

Terkkuja Tallinnan-laivalta! Tai siis Helsingin laivalta, vai mikä tää nyt onkaan. Nyt olisi matka kohti Helsinkiä, ja huomenna kotiin Kuopioon. Kesäloma on jotakuinkin lusittu, se meni tietenkin noin kolmessa sekunnissa, ja tuntuu, että sitä kesti vaan viikon. Koti on ihan pommi; Laura kävi kääntymässä miehensä kanssa siinä meidän pihalla, ja takapihallemme kasvattamamme nurmikko on villiintynyt aikamoiseksi viidakoksi! Sunnuntaina päässee heti ensimmäiselä ruohonleikkuupuuhiin :D En malta odottaa, että pääsen hieman esittelemään teille tuota kotiamme ja tekemiämme muutoksia, mutta siihen mennee vielä ihan hetki. Oon onnistunut tämän pari viikkoa olemaan aika hyvi lomafiiliksissä, mutta Maltalta palattuamme iski kyllä hirveä ahdistus. Lentomme laskeutui kahden aikaan ja pääsimme nukkumaan joskus aamukolmelta. Paitsi ettei nukuttanut. Yhtään. Päässä pyöri kaikki ne kesken olevat asiat ja pieni ahdistus johti totaaliseen unettomuuteen. No, kyllä se siitä. Sunnuntaina raadetaan muuttohommia vielä aamusta iltaan, mutta eiköhän tässä pikkuhiljaa saada kotia ihan kuntoon. Putkari onneksi ehti käydä meillä juuri ennen lähtöämme, että on meillä sentäs juoksevaa vettä. Olisi ihanaa vaan ottaa tuolle asunnon laitolle muutama päivä, mutta seuraava "vapaa" viikonloppu onkin syyskuun puolella. Helsingistäkään emme pysy kauaa poissa, sillä serkkuni menee naimisiin viikon päästä ja silloin pitäisi olla Helsingissä juontamassa häitä seremoniamestarina.

Ihanaa kyllä päästä kotiin, vaikka reissussa onkin ollut ihan mahtavaa! Myös tämä Viron reissumme oli tosi mukava kokemus, ja kirjoittelenkin siitäkin hetimmiten. Huomenna on edessä pitkä matka kotiin, jolloin pitäisi vihdoin päästä kuvien kimppuun ja postauksia tekemään :)

---- Ja kas näin, ollaankin jo autossa menossa kohti Kuopiota, kun eilen loppui akku laivalla kesken ja sitten illalla ei enää päässytkään koneen kimppuun.





Palasimme tosiaan eilen Suomeen ja vietimme illan perheeni kanssa. Äitini rakas ystävä on käymässä meillä, joten jutustelua jatkui pitkälle yöhön porukalla, eikä läppärille ollut asiaa. Aamupäivän vietin nuorimman siskoni kanssa asioilla pyörähtäessä ja pakatessa automme kotimatkaa varten. Matkan varrella pysähdyimme anoppilassa pitkälle lounaalle ja nyt olemme vihdoin menossa kotia kohti. Bare with me vielä vähän, kohta tämä postausvauhti palaa normaaliksi, nimittäin huomenna käymään viemässä viimeiset tavarat asunnolta toiselle, siivotaan vanha asunto ja luovutetaa avaimet. Työhön paluu tapahtuu maanantaina ja elämä melko lailla normalisoituu taas. Toki kotona on vielä paljon tekemistä ja laittamista, mutta ainakin tämä päättömänä juokseminen vihdoin loppuu. 

Malta teki ihan älyttömän hyvää, kun siellä ei tarvinnut viikkoon ajatella muuta, kuin minne menee tutustumaa kauniisin nähtävyyksiin ja mitä syö seuraavaksi. Oli kyllä tuollaisen remontti/muutto -puserruksen jälkeen ihan kuin lääkärin määräämää lepoa. Nyt on energiaakin ihan eri tavalla.


Yllättävää kyllä, Maltalla vietimme melko vähän aikaa Vallettassa. Kävimme parina päivänä Vallettassa, mutta itse viihdyimme niin hyvin muualla, ettei tuolla sitten niin paljon aikaa tullutkaan vietettyä. Kaunis kaupunki, jossa käytiin ihan maailman parhaassa pihvimestassa (kirjoittelen enemmän rafloista omassa postauksessa) ja pyörittiin kaupunkia ympäri. Yhtenä iltana pyörin Valletassa aika keleihin nähden lämpimässä vaatetuksessa, sillä vetäisin jalkaan rennot farkut ja kauluspaidan. Vaikka aurinkoisella kelillä suosinkin usein lyhyitä hameita tai shortseja, niin pitkän aurinkopäivän jälkeen teki hyvää peittää iho auringonsäteiltä. Sitä paitsi ilmavat ja rennot vaatteet eivät tee oloa nahkean kuumaksi, vaikka lämpötila olisi 30 paremmalla puolen. Valkoinen kauluspaita on aina loistava valinta, vaikka tämä omani on ihan ryttyinen näissä kuvissa. Ihan sama. Seurakseen se kaipasin punaisia huulia ja mahdollisimman vähäistä panostusta ahdistavan kuuman kelin vuoksi.

ZARA paita
GINA TRICOT farkut
CHANEL laukku
HANDMADE sandaalit (jostain Aussi-kirpparilta)
CELINE aurinkolasit

Mitäs tykkäätte asusta? Vieläkö olette siellä ja maltatte tätä mun superkiireistä kuukautta? :)

Ladataan...
Mungolife

Kotiin on palauduttu Maltalta, ja nyt olemme jo itse asiassa jo Viron puolella, pienellä sukulaisreissulla miehen kanssa. Nähtävästi tällä kertaa ei reissu mennyt päätymättä iltalehtien sivuille, mutta nyt ollaan mielestäni niin tärkeän asian äärellä, että ihan hyvä, jos otsikoita syntyy.

Syytön heittäkööt ensimmäisen kiven on mielestäni yksi parhaita sanontoja. En ole syytön, joten kiviä en voi heitellä, mutta voin myöntää omat virheeni ja syyllisyyteni ja sen jälkeen toivottavasti herättää keskustelua tai saada ehkä jonkun ihmisen ajattelemaan toisin. Olen ollut julkisesti esillä tällä blogilla jo viittä vaille kahdeksan vuotta. Olen kasvanut 19-vuotiaasta naisenalusta kohta 28-vuotiaaksi naiseksi. Tänä aikana olen laukonut varmasti yhden ihmiselämän verran typeriä juttuja, jotka toivon voivani ainakin osittain laittaa kasvukipujen piikkiin. Myönnän syyllistyneeni, ja vakuutan, että kulmani ovat monessa asiassa pyöristyneet, kuten kroppanikin.

Olen ennen syyllistynyt...

... muiden ihmisten kroppien pilkkaamiseen. Julkisesti, blogissakin. Kiitos niille lisääntyneille aivosoluille siitä, etten enää tee niin.

... määrittelemään ihmisiä ulkonäön perusteella.

... itseni ja muhkuroideni vihaamiseen, ajattelematta, miltä se tuntuu niistä, joilla on muhkuroita itseäni paljon enemmän. Tai miltä tuntuu, jos haluaisi hieman lisää lihaa luiden ympärille, eikä siinä vaan onnistu.

... liialliseen ulkonäkökeskeisyyteen.

Toivon todella, että olen kasvanut, viisastunut ja oppinut vuosien aikana jotakin.

Minusta tuntuu, että viime kuukausina ja oikeastaan varsinkin koko tämän nykyisen suhteeni ajan vatsanseutuni on kerännyt enemmän huomiota kuin mikään muu. En lähde toistelemaan itseäni raskausuteluiden suhteen, sillä niistä olen kirjoittanut tarpeeksi. Sitä paitsi paljon minua paremmin aiheesta juuri puhui Jennifer Aniston. Vaikka olen aina Team Angelina, niin Anistonin sanat raskausuteluista ja naisten kroppien arvioimisesta allekirjoitan sanasta sanaan. Naisen kroppa ei ole väline, jolla tuotetaan lapsia, ja 25 ikävuoden ylittäminen ei ole syy alkaa esittelemään raskausuteluita.

Myönnän...

... että tämän kuvan Instagramissa ja tämän postauksen pohjalla on saamani "onnea vauvasta" -kommentti, joka sai minut raivon valtaan.

... että näitä kuvia kuvatessa vatsani on "kiltisti". Näyttää ihan hoikaltakin. Olen kylläkin vetänyt alle just hirvittävän kokoisen Le Meridienin aamupalan, mutta se on sisältänyt pääasiassa hedelmiä, smoothieita ja kasviksia. Katellaan tällaiset bikinikuvat vaikkapa jonku burgerin tai pizzan jälkeen, niin voisi omaankin silmääni näyttää ihan kuudennelta odotuskuukaudelta.

... että vatsani turpoo tietyistä ruoista ja välillä on hormonaalisestikin päiviä, jolloin turvotus tuntuu yltävän korviin.

... että tyylini on muuttunut mukavuudenhaluisemmaksi. Käytän myös tiukkoja vaatteita, mutta viihdyn tällä hetkellä parhaiten löysissä vaatteissa.

... että en ole täysin tyytyväinen aina kroppaani. Jos saisin taikasauvaa näpäyttämällä kiinteyttä lisää, jenkkakahvoja pienemmäksi, reisiä ja vatsaa kiinteämmäksi sekä käsivarsia pienemmäksi, ottaisin nämä muutokset mielelläni. Muu olisi valehtelua.

MUTTA, mä olen ihan oikeasti ihan tyytyväinen! Ostan S/M-kokoisena usein L-kokoisia vaatteita, koska niissä on mukavempi olla, en piilottaakseni itseäni. Pidän parhaimpina valtteinani pyllyäni ja jalkojani, ja löysässä mekossa pitkät laihat jalkani korostuvat. Keskivartaloni on absurdin mallinen. Iso leveä lantio, jonka ympärille on kertynyt mukavasti burgerit ja juustot, kapea ja pieni vyötärö, ja selän pituus naurettavan lyhyt. Huono ryhti ja pieni alavatsan pömppis. Hassu näky aina välillä, mutta minulle niin tuttu. Niin turvallinen. Vatsa, joka joskus toivottavasti vielä kantaa vauvaa. Lantio, josta mulle on luvattu, että helpottaa synnyttämistä. (Tätä on mulle syötetty varmaan viistoista vuotta, mä oikeesti nostan aikamoisen reklamaation, jos mun synnyttäminen ei sitten joskus tapahdu about aivastamalla.) Välillä pömppistävä vatsa, joka on kuitenkin harvoin sekaisin ja joka kestää helposti tulisen ruoan, jota rakastan. Kroppa, joka ei ole allerginen juuri millekään. Joka on terve ja kantaa minut kaikkialle minne haluan. Kroppa, joka kestää laittamani kovankin paineen. Kroppa, joka on juuri sopiva juuri minulle.

Minä rakastan vartaloani. Kyllä, parantaisin tietysti joitakin kohtia, mutta siitäkin huolimatta rakastan kroppaani. Ei mieheni, perheeni tai ystävänikään ole täydellisiä, mutta rakastan heitä siitä huolimatta. Tai juuri siitä syystä. Koen epävarmuuksia kropastani ja välillä on päiviä kun suoraan sanottuna jopa inhoan tiettyjä piirteitä siinä. Ja siltikin, rakastan sitä. Haluan pitää siitä hyvää huolta, haluan pitää sen terveenä.

Vaikka rakastan kroppaani valtavasti, tai juurikin sen takia, minua surettaa ihan kamalasti kaikki shaming, mitä naisten kroppien ympärillä on. Olen itsekin siihen syyllistynyt. Haluan kuitenkin ajatella, etten syyllisty enää koskaan. Rakastan ystäviäni ja läheisiäni täysin riippumatta koosta. Miksi siis ikinä arvioisin toisia ihmisiä heidän kroppansa perusteella?

Haluaisin, että pikkusiskoni ja ehkä joskus tulevaisuudessa lapseni, saisivat kasvaa maailmassa, jossa jokainen kroppa on arvokas, kuten jokainen ihminenkin on. Toki haluan olla terve ja näyttää omaan silmääni hyvältä, mutta terveyden pitäisi mielestäni olla ainoa kulma vartalokeskusteluille.

Minulla ei riitä sormet eikä varpaatkaan enää laskemaan, montako kertaa minua on onniteltu vauvasta tai minun on epäilty olevan raskaana. Ja kun en kuukaudesta toiseen olekaan raskaana, niin tämähän tarkoittaa sitä, että olen lihonnut. Ensinnäkin, mitä sitten vaikka olisinkin? Herrajumala, mä olen vanhentunut tämän blogin aikana kahdeksan vuotta! Onnea heille, joiden kroppa ei ole muuttunut kahdeksassa vuodessa. Mulla vähän näkyy noi juustot ja burgerit. Ja mä siltikin aion tänäänkin syödä juustoa puutarhassa punaviiniä nautiskellen, koska mua ei kiinnosta kilinpersuksen vertaa, vaikka siitä nouseekin vielä yksi sentti mun lanteille.

Mieheni rakastaa vartaloani. Itse rakastan vartaloani. Ja siksi minua ei raavi yhtään, mitä joku tuntematon on siitä mieltä. Luotan vaa'an sijaan farkkujen vyötärönauhaan ja tuntemattomien ihmisen mielipiteen sijaan peilini, perheeni ja mieheni näkemykseen.

Miksi sitten koen tarpeelliseksi jälleen kirjoittaa aiheesta? Jos kerta nämä mielipiteet eivät raavi minua mitenkään? Koska asia silti ärsyttää minua. Ei sen takia, että joku ihminen pitää minua lihavana. Vaan sen takia, että tiedän, kuinka vaikeaa on rakastaa omaa kroppaansa. Ei ehkä omasta kokemuksestani, mutta tiedän silti. Ihminen on oma pahin vihollisensa, ja siihen ei tarvita lisäksi muita vihollisia. Maailmasta tulisi hieman parempi paikka, jos jokainen lopettaisi toisten body shamingin. Se ei tuota mitään hyvää, vaan päinvastoin surua ja ahdistusta, pahaa oloa.

Aivan turhaan. Sillä jokainen nainen ja jokainen kroppa on kaunis. Ruma on vain ihminen, joka haukkuu muita.

Olen normaalikokoinen. Olen pehmeä. Olen onnellinen. 

Maltalla näin mahtavan lainauksen, jonka haluan ulottaa kaikille ruutujen toiselle puolen. Myös hatereille.

I wish you twice as much what you wish me.

Pages