Ladataan...
Mungolife

Multa on välillä kyselty, miten blogini enää sopii Rantapalloon, kun en reissaa niin paljoa, vaan elän kotielämää "pellon reunalla". Niin, reissaammehan me silti aika paljon, mutta kieltämättä hyvin paljon vähemmän kuin mitä ennen. Niinpä olen itsekin miettinyt Mungolifen sopimista Rantapalloon, sillä blogin aihepiiri vaihtelee niin paljon, eikä keskity matkustamiseen juurikaan.

Samaan aikaan on tuntunut haikealta lähteä Rantapallosta muualle. Olen ollut varmaan Suomen blogihistorian pisimpään samassa “portaalissa”, yhteistyössä saman tahon kanssa. Syksyllä olisi kahdeksan vuotta yhteistyötämme Rantapallon kanssa. Aloitin Rantapallolla 22-vuotiaana nuorena, jolla oli seikkailunhalua ja intoa, muttei minkäänlaista suunnitelmaa. Nyt olen lähes 30-vuotias äiti ja vaimo, joka viettää kotitaloelämää Lempäälässä. En voisi olla onnellisempi elämäni nykytilasta, mutta on kyllä myönnettävä, että se on hiemaan vieraannuttanut minua Rantapallosta. Vaikka rakastan edelleen matkustamista ja tulemme varmasti lähiaikoinakin reissaamaan aika paljon, en enää koe, että blogillani on hirveästi annettavaa matkailupuolella.

Kuten ehkä huomasitte, tuolla yllä käytin termiä “olisi”. Sen vuoksi, että yhteistyömme Rantapallon kanssa tulee päätökseen elokuun alussa. Päätös oli mulle tavallaan tosi vaikea, koska kuten olen vuosien aikana kirjoittanut, mulla ei ole muuta kuin positiivisia fiiliksiä Rantapalloa kohtaan ja pelkkää kunnioitusta mun Rantapallon “perhettä” kohtaan. Onneksi (tai valitettavasti) tärkeimmät henkilöt menneiden vuosien Rantapallon perheestäni ovat siirtyneet itsekin muualle, mikä teki päätöksestä siedettävän.

Samalla kun harmittaa tämä Rantapallolta lähteminen, odotan innolla uusia tuulia. Olen tehnyt kuukausia kestävää pohdintaa ja kilpailuttanut erilaisia mahdollisuuksia tulevaisuuteen ja tein vihdoin taannoin päätöksen blogini tulevaisuuden suhteen. Vielä hetken jatkan Rantapallolla ja elokuun alussa blogini 10-vuotissyntymäpäivänä avaan uuden sivun blogilleni. On jotenkin ihan kiva aloittaa jotakin uutta kun vuosikymmen bloggaamista tulee täyteen, ja odotan innolla uuden blogiyhteisön tarjoamia mahdollisuuksia ja haasteita.

Oon samalla miettinyt blogien tulevaisuutta muutenkin. Lähinnä tätä kahtiajakoa Mungolifen ja Mungobabyn välille. Kuten alunperinkin uumoilin ja sanoin, Danten kasvaessa haluan entistä tiukemmin pitää kiinni hänen yksityisyydestään ja persoonastaan. Joten päivittäinen päivittäminen hänestä tuntuu vieraalta. Ja jottei Mungobaby jää täysin tuote- ja tapahtumaorientoituneeksi blogiksi, tulee se kokemaan täyden muutoksen elokuun alusta. Blogi tulee jatkossa keskittymään enemmän nimenomaan perhe-elämään, eikä niinkään pelkästään arkeen. Tulen kirjoittamaan perhe-elämään liittyen ajatuksia sekä mielipiteitä ilmiöistä ja omista ajatuksista ja kokemuksista. Meillä on haaveissa joskus lisätä vielä perheemme lapsilukua ja silloin todennäköisesti vauvajuttujakin tulee taas enemmän, mutta juuri nyt minulla on into tehdä nimenomaan perheorientoitunutta juttua, toki niin että siellä on lapseen liittyvää pohdintaa niin leluista kuin paikoista, mutta enemmän minun ajatukset edellä, ei D:n kasvot tai persoona. Blogin nimi tulee muuttumaan ja myös toinen blogi muuttaa muualle elokuussa.

Samaan aikaan todella nostalgisen surullinen mutta myös innostuneen odottava fiilis. Nautin nyt vielä reilun kuukauden ajan tästä tutun turvallisesta Rantapallon ympäristöstä ja blogi jatkuu tietenkin samanlaisena kuin nytkin sen aikaa. Halusin kuitenkin itse kertoa teille tästä jo tässä vaiheessa, sillä blogini muuttaminen ei ole mitenkään salaisuus. En halunnut asialle mitään turhaa spekulaatiota tai salailua, vaan nyt kun tulevaisuuden suunnitelmat ovat itselleni selvät, haluan ne jakaa teidänkin kanssa. Tiedän, että monille seuraajille blogien muutot ovat hyvin vähäpätöinen juttu, eikä sillä ole mitään väliä, mutta ymmärtänette, että lähes 8 vuoden jälkeen minulle tämä on todella tärkeä ja iso asia.

Elokuussa Mungolife ja Mungobaby siis uudistuvat aika rajulla kädellä ja elokuu tulee muutenkin olemaan aikamoinen juhlakuukausi mun kolmekymppisten ja Mungolifen kymmenvuotisuuden puolesta. Tämä sopii siihen siis oikein hyvin :)

Kiitos jo tässä vaiheessa hirmuisesti koko Rantapallon väelle ja Rantapallolle siitä, että se on ollut ihana ja turvallinen blogikoti lähes kahdeksan vuoden ajan!

Psst! Ollaan juuri perhelomalla ja blogi päivittyy vähän tavallista hitaammin, älkää ihmetelkö!

Ladataan...
Mungolife

Kuva

Pitäisi varmaan laittaa jokaisen Mielipidemaanantain postaukseen heti alkuun disclaimer, jossa korostan sitä, että nämä ovat vain minun näkemyksiäni, jotka sopivat minun arvomaailmaani, minun mielipiteeseeni siitä, millainen on minun elämäni ja miltä minä haluan näyttää tai mikä esteettisesti minua viehättää yms. Jos siis ei blogin lukijalle vielä ole selvää se, että blogi pyörii vahvasti blogia pyörittävän henkilön, eli bloggaajan ympärillä. Asia, jonka minun mielestäni pitäisi olla selkeä kaikille. Näiden postausten tarkoituksena ei ole olla kaikenkattavia oikeita virallisia suosituksia tai absoluuttisia totuuksia siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä kaunista tai mikä rumaa. Näiden tarkoitus on vaan ja ainoastaan raottaa minun ajatuksia ja maailmaa. 

Oli vähän hiljainen viikko blogin puolella, kun pidettiin juhannusloma, enkä käynytkään koneella. Joten tässä ei mielipidepostausten välissä ole kuin pari postausta, mutta ei se haittaa. Tästä on kuitenkin ihan hyvä lähteä postaukseen kauneusleikkauksista ja erilaisista toimenpiteistä, jota moni toivoi. Mä haluan heti alkuun korostaa, että jokainen saa tehdä kropallaan aivan mitä haluaa ja jokainen saa kokea itsensä kauniiksi juuri sellaisena kuin haluaa. Ja että tämä postaus koskee hyvin pitkälti pinnallisia toimentpiteitä, ei korjaavaa kirurgiaa, jolla esim. korjataan sairauden jälkiä tai palovammoja yms. 

Mä itse lasken erilaiset kauneusoperaatiot kahteen kategoriaan. Toinen on niin sanottu arkinen kevyt muokkaaminen. Siihen sisältyy tatuoinnit ja microbladingit, hiusvärit, hampaidenvalkaisut, ripsi- ja hiuspidennykset tai -tuuhennokset, rakennekynnet ja itseruskettavat. Toinen on mun mielestä hieman rajumpi muokkaaminen, joka sisältää erilaiset pistoshoidot, huulten täytöt, kropan muokkaamiset korsetein ja leikkauksin, rasvaimut ja silikonit.

Jos katotaan parinkymmentä vuotta taaksepäin, niin jo silarit oli aika lailla harvinaisuus suomalaisella perustallaajalla. Puhumattakaan mistään muusta. Nykypäivänä ei pelkästään silikonirinnat vaan moni muu asia on ihan arkipäivää. Välillä tuntuu, että esim. ripsienpidennykset on jo sellainen "normi" ja ne löytyy vähän joka toiselta. Hiuksia värjätään ja pidennetään / tuuhennetaan ihan jatkuvasti ja moni muukin tuon kevyen muokkaamisen kategoriasta on todella yleistä. Niistä on melkeenpä tullut yleisin tapa, ja meikkamaton, omassa tukanvärissään viihtyvä lisäkkeetön nainen on jo melkein poikkeus. Näiden kevyiden operaatioiden rinnalle on enenevissä määrin (vai olenko vaan alkanut huomaamaan niitä myöhemmin?) alkanut tulemaan erilaisia rajumpia toimenpiteitä.

On tosi vaikeaa selittää omaa suhtautumista tähän kaikkeen, vaikka se on selkeää omassa mielessäni. Meikki-contouring on ihan eri asia kuin poski-implantit, vaikka tavoitteena on sama asia. Toinen on minusta normaalia arkea, toinen on minusta vähän HC. Mulla ei sinänsä oo mitään esteettistä plastiikkakirurgiaa vastaan, mutta usein se sotii omaa kauneusihannettani vastaan. Mut mun kauneusihanne ei ookaan mikään jumalan tosi. Mä tykkään isoista ripsistä ja luonnollisista rinnoista. Joku tykkää luonnollisista ripsistä ja isoista rinnoista. Molemmat ihan yhtä valideja.

Mä en itse osaa kuvitella itselleni mitään tuon rajumman kategorian toimenpiteistä. Paristakin syystä. Ensinnäkin, mä pelkään niitä ajatuksena. En osaisi kuvitellakaan, että mulla olisi jotain tatuointiainetta kummempaa ihoni alla. Silikonirinnat ajatuksena tuntuu musta hirveän pelottavalta. Joku siinä ihon alle jonkin vieraan esineen tai aineen laittamisessa pelottaa hurjasti. En siis näe itselleni minkäänlaisia implantteja tai kohotuksia. En mesolankoja, en silikonia, en mitään muuta. Sama pätee kaiken maailman pistoksiin. Toinen syy on paljon pinnallisempi ja subjektiivisempi. Minä en pidä niistä lopputuloksista. Mun esteettinen mieltymys on astetta luonnollisempaan lookiin. Tää on tavallaan aika jännä mun sanomana, sillä mä en todellakaan oo luonnollinen Elovena lookiltani. Mutta se kaikki kevyt muuttaminen on väliaikaista. Meikki, pidennykset yms. Ne on sellaisia asioita, jotka saa samalla sekunnilla pois halutessaan. Vähän öljyä ripsiin ja on omat vaan jäljellä. Vähän meikinpoistoainetta, ja meikit on poissa. Hiustuuhennoksetkin lähtee parissa minuutissa. Hampaidenvalkaisu on mun mielestä itse asiassa sinänsä väärässä joukossa tässä, koska sen koen jotenkin enemmän oma-aiheuttamien vahinkojen korjaamiseksi. Punaviini ja kahvi värjää, hampaidenvalkaisu on kuin superpesu leegoille, jotka on omalla elämäntyylillään tummentanut. Kaiken kaikkiaan nuo kevyemmän tason muutokset on sellaisia, jotka saa itse poistettua helposti, ja jotka eivät loppujen lopuksi muuta sitä omaa ulkonäköä ihan niin paljoa.

Kuva

Mut sitten ne hurjemmat muutokset? Mä en välitä niistä ja mua vähän huolestuttaa ne yleisellä tasolla. Toki tätä huolta varmasti värittää oma esteettinen mieltymykseni, joten se ei ole kovin puolueeton saatika edes oikeutettu. Oon vaan vähän kauhulla seurannut kehitystä ja musta tuntuu, että siinä missä kymmenen vuotta sitten ripsipidennykset oli todellinen "wow" -juttu, nykyisin erilaiset pistokset, suurennetut huulet ja isommat operaatiot on arkipäivää. Parikymppiset ottaa botoxia ja muokatut huulet ovat äärimmäisen arkisia.

Nää on musta sellaisia juttuja, missä on kaksi tapaa. "Kevyt luonnollinen kohotus" tai "all in" -meininki. Joku käy laittamassa huulipistoksen koska huulet on epäsymmetriset (joskin mun silmään epäsymmetria on todella kaunista). Joku käy laittamassa silikonit, koska rinnat on erikokoiset. En ehkä tavallaan osaa ite ymmärtää, koska mulla on pienehköt epäsymmetriset huulet ja rinnatkin erikokoiset. Ei oo koskaan häirinnyt, enkä osaisi kuvitella, että haluaisin asiaa muuttaa. Mutta niin. Mä en itselleni osaisi kuvitella edes tuollaista kevyttä luonnollista kohotusta tuosta hieman rajumpien muutosten kategoriasta. Kuppikokoa isommat rinnat tai ihan pieni kohotus ylähuuleen. Ei oo mun juttu. Vielä vähemmän mun juttu on aika usein nykyään näkyvät ratkaisut, joista näkee paljaalla harjaantumattomalla silmällä, että pistelty tai leikelty on. Eikä siinä mitään, se ei ole väärin, jokainen tekee miten itse haluaa.

Se mikä aiheuttaa tässä vähän huolta, on se miten nuorena lähdetään tekemään aika isojakin muokkauksia kroppaan. Kuka muu on nyppiny teini-ikäisenä kulmakarvat järkyttävän malliseksi? Meitsi ainaski. Sellaiset superohuet siittiökulmakarvat? Ringing any bells? Mä tiedän, että yhä kolmekymppisenä se vaikuttaa mun kulmakarvoihin. Ne ei vaan enää koskaan palautuneet täysin. Mä en todellakaan tiennyt vaikka 15-vuotiaana, miltä mä haluan näyttää 30-vuotiaana. Mä en itse asiassa näin 29-vuotiaana tiedä, miltä mä haluan näyttää 35-vuotiaana. Herrajumala mä en tiedä tänään, miltä mä haluan näyttää huomenna. Välillä ihastelen androgyyniä lookia, missä on litteähkö rintakehä kaunis rento pellavapusero peittonaan ja pisamaiset kasvot ilman meikkiä. Välillä taas ihastelen kitaranmallista naista, jonka maaginen suhde on varmaankin 90-65-90 ja joka on kurveissaan älytttömän feminiininen. Siinäpä sitten ollaan, valintojen äärellä. Se on myös yksi syy, miksen näe itselläni ikinä muutokseen tarpeita tai haluja. En osaisi sitoutua tiettyyn toimenpiteeseen, koska en tiedä olisiko se look mielestäni kovin pitkään mielekäs.

Ja ennen kaikkea pelkään rajumpien toimenpiteiden potentaalisia riskejä ja seurauksia terveydelle.

Onkin hurjaa nähdä, miten näyttelijät, julkkikset ja someidolit on aika rajustikin käsiteltyjä ja kuinka monelle erilaiset toimenpiteet on joko arkea tai vähintäänkin toivearkea. Nuoret ihmiset tekevät ratkaisuja, jotka voivat vaikuttaa loppuelämän. Varsinkaan kun emme tiedä, miten kaikki muuttuu vuosien aikana. Onko vanhana Jocelyn Wildenstein vai Jane Fonda. Jälkimmäinen siis mielestäni esimerkki onnistuneista toimenpiteistä. Toki jokainen varmasti näkee, ettei 80-vuotiaana kukaan näytä tuolta ilman pientä ja vähän isompaakin apua, mutta hän ei ole koskaan näyttänyt muoviselta tai kumiselta. Ja tähänhän moni ehkä ajattelee, että se muovinen ja kuminen on juuri se look, jota joku saattaa tavoitella. Ei siinä mitään. Tavoittelin minäkin niitä siittiökulmakarvoja silloin nuorena. Se onkin se asia mikä mua pelottaa. Kun enemmän ja enemmän tehdään vähän rajumpiakin toimenpiteitä, niin voiko joku oikeasti sanoa, että varmasti haluaa vielä vaikka kymmenen vuoden päästä sitä samaa? Ja kun ei ole ihan hirveästi kokemuksia ja tietoa siitä, miten erilaiset myrkyt ja implantit käyttäytyvät kehossa ja millaisia tuhoja ne potentiaalisesti saavat aikaiseksi. Kyllä se luonnonpuuvillakin käyttäytyy hieman eri tavalla kuin akryyli ja vanhenee aivan eri tavalla. En tiedä voiko tästä vetää mutkia ihan näin suoraksi, mutta kai sitä samaa ajatusmaailmaa mulla jonkin verran on tässä.

Kuva

Mun mielestä huolestuttavinta on kuitenkin yhteiskunnallinen ajatusmaailma tässä ympärillä. Minäkin olen tässä postauksessa korostanut sata kertaa, että kaikki saa tehdä mitä haluaa, etten loukkaisi ketään. Ja on toki hienoa, että ollaan avoimin mielin ja sallitaan kaikille kaikki, mikä ei ole laitonta tai muita loukkaavaa. Mutta sen sijaan, että liputettaisiin onnistuneen avomielisyyden puolesta, olisiko paikallaan hetken verran ajatella sitä, miksi niin moni kokee tarpeelliseksi tehdä rajuja ja radikaaleja muutoksia ulkonäköön. Ulkonäköpaineet? Joo. Tyytymättömyys omaan ulkonäköön? Joo. Ulkonäkökeskeinen maailma? Joo. Oon usein miettinyt sitä, miten ulkonäkövetoista elämä on. Välillä mietin kaiken keskellä, kuinka moni on tyytyväinen itseensä ilman ulkopuolelta tulevaa vahvistusta siitä, että on viehättävä tai elää viehättävää elämää.

Musta tuntuu että yhä yleistyvä trendi itsensä muuttamisen suhteen on osittain somen aiheuttamaa ja osittain sen takia, että nykyisellään nuori ihminen voi verrattain huonommin. Some tuo kotisohvallemme isommat rinnat, muhkeammat huulet ja paksummat hiukset. Ei pysty olemaan vertaamatta itseään ja samalla kokemaan pientä huonommuutta. On ehkä helppo ajatella, että oma elämä muuttuu jonkin toimenpiteen seurauksena. Muhkeammat huulet / isommat rinnat / mitä ikinä varmistavat, että mies rakastaa eikä petä ja jätä. Kukaan ei tietenkään ajattele ihan näin yksioikoisesti, mutta voi olla, että särkyneen sydämen kanssa arkeaan taaplaava saattaa jossakin syvällä sisimmissään näin ajatella. Tuntuu, että usein ulkonäön korjaaminen on jonkin muun korjaamista.

Ja tiedostan toki, että syitä erilaisille esteettisille toimenpiteille on yhtä paljon kuin niitä tekeviä ihmisiä. Lokeroiminen on tyhmää, mutta silti vähän pohdin tätä yhteyttä. Vaikka olen kuullut paljon erilaisia syitä ja näkökulmia siihen, miksi omaa ulkonäköä muutellaan rajullakin otteella, en silti voi olla ajattelematta, että kaiken takana on tietynlainen epävarmuus. Tietynlainen tarve vertailla itseään muihin ja kokea riittämättömyyttä. Tietyllä tapaa haluaisi muuttaa elämässään jotakin epätoimivaa tietämättä miten sen muuttaisi, niinpä sitä lähtee muuttamaan tavoin, jotka tuntuvat helpolta ja keinoin, jotka on saavutettavissa.

En voi olla ajattelematta, että jos jokainen tuntisi olonsa riittäväksi, hyväksi ja rakastetuksi sellaisena kuin jo valmiiksi on JA hänellä olisi paljon mielekästä puuhaa ja harrastelua, ei koettaisi samalla tavalla tarvetta muuttaa itseään hirveästi. Ja mietin, mitä tämä esteettisten toimenpiteiden villitys tekee pitkällä tähtäimellä? Varsinkin kun yhteiskunnassa niin avoimesti tuetaan ja kehutaan radikaalejakin valintoja ja ajoittain tulee jopa sellainen kuva, että on hyvä olla erilainen, on hyvä pyrkiä täysin erilaiseen lookiin. Tuleeko jossakin vaiheessa jopa painetta siihen? Jos joka toisella on ripsienpidennykset, tuleeko joillekin painetta hankkia sellaiset myös? Kun väkisin hieman vertaa itseään muihin?

Onko tulevaisuutemme vähän kuin Hunger Gamesien Capitol? Ajattelin jo aikanaan niiden kirjojen ja leffojen parissa, että siinä on kärjistetty nykymaailman kauneuskirurgia-into. Capitolilaisethan alkoivat näyttää jo sangen erikoiselta verrattuna Districtien ihmisiin. Onko siinä ajatuksessa jotakin perää? Kymmenen vuotta sitten ripsienpidennykset, nyt mesolangat, faceliftit nuorena ja poski-ilmplantit sekä megahuulet. Onko kahdenkymmenen vuoden päästä totaalinen kropanmuokkaus esteettisellä kirurgialla tavallista ja "normaalia"?

Ja jos onkin, ei siinä kai mitään väärää ole. Mä vaan ehkä kuitenkin pysyn districtiläisen näköisenä jatkossakin.

Mites te ajattelette asiasta?

Pages