Ladataan...
Mungolife

Hellurei! Heinäkuun viimeisiä viedään, ja meillä alkaa olla kesälomat pikkuhiljaa paketissa. Vielä ensi viikolla seikkaillaan kerran Suomen rajojen ulkopuolelle, tällä kertaa tosin niinkin lähelle kuin etelänaapuriin. Sitten koittaa paluu töihin miehellä ja mulla taas täysipäiväiseen bloggaamiseen :) Huomenna ei tämän takia tule mielipidemaanantai-postausta, sillä lomalta paluun myötä haluan kirjoitella hieman muistakin aiheista.

Bloggaaminen on siitä erikoinen duuni, että se on aika sellaista monipuolista ja kaikenkattavaa, joten siitä irroittautuminen ei ole aina helppoa. Varsinkin kun lomalla on paljon kuvamateriaalia ja ajatuksia, joista haluaa päivitellä. Mutta, olen onnellinen, että vihdoin kymmenen vuoden bloggaamisen kohdalla osaan oikeasti täysin 100 % pyhittää lomani ja vapaani perheelle ja läheisilleni. En avannut läppäriä kuin yhtenä päivänä Italiassa ja silloinkin lyhyesti. Keskityin perheeseen ja ystäviin. Lentokoneessa Danten nukkuessa en käsitellyt kuvia tai luonnostellut postausta, vaan luin kirjaa. On jotenkin äärimmäisen puhdistavaa vuosien jälkeen vihdoin osata sulkea tämä osa elämästäni pois. Varsinkin reissatessa on tärkeää olla hetkessä läsnä, eikä miettiä työjuttuja.

Palasimme tosiaan Italiata toissailtana tai oikeammin yöllä, ja eilinen meni Porvoossa juhlien ystäviemme häitä. Tänään palailimme Vantaalle Danten päikkäriaikaan ja pikkumiehen tempoessa kolmen tunnin päikkäreitä äiti ja isikin otti vähän takaisin eilistä yön pikkutunneille viihtymistä koko perheen päikkäreiden muodossa. Äsken palasimme keilaamasta siskoni ja miehen kanssa (rökitin ne ihan kunnolla, haa!) ja nyt ajateltiin laittaa Dante unille ja katsoa (uudelleen) koko poppoolla ensimmäisen Mamma Mia -leffan.

Tällaista tää mun loma on ollut. Ihanan tavallista. Tai no toki tähän on mahtunut pari ulkomaanreissua, mutta sellaista kiireetöntä olemista, rentoutumista ja järjetöntä hikoilua :D Melkeen jo kaipaan vähän viileämpiä ilmoja.

Mutta, älkääs huoliko, täällä ollaan edelleen! :) Paljon on tallentunut kameraan materiaalia loman ajalta, paljon iloisia muistoja ja postausideoita kirjattuna ylös ja uutta iloa bloggaamiseen myös ihan näillä näppäimillä tapahtuvan blogimuuton myötä. Huomenna palaan ihan fyysisestikin lomilta palavereihin ja asiakastapaamisiin. Vähän haikein mielin, sillä pidemmän loman jälkeen tällainen paluu arkeen on aina niin hankalaa. Varsinkin kun on 378 sähköpostia oottamassa. Ja kirjanpito. Ja yksi iso projekti. Ähh, mä meen hakee mansikoita jääkaapista ja lallattelen Abbaa. Huomenna ehtii :)

Onko teillä ollut ihana heinäkuu? Kuka muu on ollut autuaan lomalla ja mitään tekemättä? :) 

Ladataan...
Mungolife

Oon saanut viime aikoina välillä aika mielenkiintoisia kommentteja liittyen bloggaajan vastuisiin. Milloin mitä yritetään ylettää bloggaajan vastuulle, välillä vähän arbsurdejakin asioita. Tää on kuitenkin jäänyt mietityttämään mua, koska koen toki bloggaajana olevani vastuussa tietyistä asioista. En kuitenkaan ole vastuun perään huutelijoiden kanssa ihan samalla kartalla siitä, mistä pitäisi olla vastuussa ja mistä ei.

Tässä viimeisimpänä eräät lukijani peräänkuuluttivat vastuutani tähän mun ferritiinipostaukseen liittyen. Yksi lukija sälytti harteilleni sen, että moni saattaa nyt turhaan mennä lääkäriin kun on “diagnoosishoppailut” blogistani vastauksen omaan väsymykseensä. Hänen kommentistaan oli luettavissa, että siitäkin huolimatta, että mun verikoe osoitti selkeän raudanpuutteen ferritiiniarvoissa, minun ei pitäisi “shoppailla” itselleni diagnoosia vaan luottaa lääkäreihin. Joista siis kaksi on todennut selkeästi asiasta mitään tietämättä, että ei ole ongelmaa, vaikka varmaan kaikki hematologit ja asiaa enemmän tutkineet asiantuntijat ovat samaa mieltä siitä, että alle 30 ferritiiniarvo on huolestuttavankin matala. Ja ennen kaikkea, en saisi antaa tällaista esimerkkiä lukijoilleni, jotka nyt kuvittelevat omaan “normaaliin väsymykseensä” olevan vastauksena tämä kyseisenlainen raudanpuute.

Toinen lukija taas yletti vastuulleni sen, että tällaisella väärininformoidulla ja huonosti selitetyllä postauksellani luon enemmän kiilaa lääkäriyhteisöön, jossa muutenkin tällä hetkellä keskustellaan asiasta kiivaasti ja ihmiset yrittävät saada hoitoa asiaan, jonka moni lääkäri vaan teilaa sellaiseksi, jota ikään kuin ei olisi olemassa. Että koska minä olen maallikko, en saisi kirjoittaa kokemuksistani, ettei lukijani juokse nyt lääkäreille ja osaltaan vielä lisää ongelmia tilanteeseen, jossa lääkärit leimaavat tätä “muotisairaudeksi”.

(Asian vierestä, vihaan tota ajatusta “muotisairaudesta”. Kuulin sanaa ihan tarpeeksi Danten silent refluksin kohdalla. Lapseni itki kipujaan ja kärsi refluksista, joka ei edes näkynyt päällepäin. Silloin hoettiin koliikkia ja “lapset nyt vaan itkee” -lausetta, vaikka todellisuudessa pojalla oli liian tiukka kielijänne ja yhdellä 2 minuuttia kestäneellä toimenpiteellä loppui kaikki itkut kuin seinään ja lapsi on kasvanut terveenä ja hyvinvoivana siitä asti. Yksi lääkäri olisi vaan syöttänyt alumiinilla terästettyä Gavisconia ja käyttänyt pystyasentoa, neuvolalääkäri vaan totesi, että lapsi ei nuku öitään, jos on refluksia, ja löi koko diagnoosin pois mahdollisuuksista kokonaan. Onneksi peräänantamaton luonteeni vei meidät asiantuntijan vastaanotolle ja kahdessa päivässä mentiin joka ruokailua seuranneesta kovasta itkusta itkuttomaan arkeen. Omalla kohdallani tiedän kokemuksesta, että rautavarastojen nostaminen tulee nostamaan mun elämänlaatua taas ihan järkyttävän paljon. Joten todellakin ärsyttää tällainen “muotisairaus”-termillä asioiden vähättely, kun kipeisiin ja uuvuttaviin asioihin on helppoja ja yksinkertaisia ratkaisuja.)

Kerronpa vielä sellaisen hauskan kommentin tuosta reilun vuoden takaa. Eräs lukija kommentoi, että hänen esiteini-ikäiset tyttärensä haluavat raskaaksi, koska mun raskauskuvat oli niin kivoja ja koska kirjoitin välilihan rasvauksesta ja se kuulosti heistä kivalta. Hän todellakin piti minua vastuussa siitä, että hänen tyttärensä haluavat raskaaksi nuorena. 

Bloggaajat ovat syyllisiä milloin mihinkin. Liian laiha ajaa anoreksiaan, liian lihava epäterveellisiin elämäntapoihin, shoppaileva huonoihin kulutustottumuksiin, auton ratista snäppäävä liikennettä vaarantaviin kuskeihin ja mitä vielä.

Mä koen kyllä, että bloggaajalla on tietty vastuu siitä, mitä kirjoittaa ja mitä julkaisee. Mutta olen jyrkästi eri mieltä näistä asioista.

Mun mielestä jokaisella blogin lukijalla pitäisi olla yksi vastuu. Medialukutaito. Luetun ymmärtäminen ja asian suhteuttaminen kokonaisuuteen.

Blogi on yhden ihmisen mielipidekanava, ja se pitää sellaisena ottaa. Jos joku ravintola on bloggaajan mielestä huikea, mahtava ja paras, on se vain hänen mielipiteensä. Jos lukija menee sinne bloggaajan suosituksesta ja kaikki menee persiilleen, ei se ole sen bloggaajan, vaan sen ravintolan vika. Jos katsotte vaikka TripAdvisorin suosituksia, niin siellä on aina satoja suosituksia. Bloggaajan postaus pitää suhteuttaa tähän kaikessa postaamisessa. Se on yksi mielipide satojen ja tuhansien joukossa. Se voi inspiroida tai luoda tarpeen, se voi kiinnostaa ja se voi aiheuttaa ostopäätöksen. Mutta niitä samoja mielipiteitä on satoja ja tuhansia, ja bloggaaja ei ole yksin vastuussa mistään lukijan tekemästä päätöksestä.

Otetaan vaikka esimerkiksi tämä case ferritiini. Miksi kirjoitin postauksen? Koska tämä ongelma on oikeasti hyvin yleinen, ilman, että ihmiset edes tajuavat sitä. Jos ei ole koskaan ollut tuossa tilanteessa, ei tule edes ajatelleeksi asiaa. Mutta kun tällainen suosittu bloggaaja kirjoittaa siitä, joku ehkä rupeaa yhdistelemään asioita ja ajattelee, että tämä voi koskea myös häntä. 

Tarkoittaako tämä sitä, että hänen PITÄÄ rynnätä lääkärin vastaanotolle? Ei. Tämä tarkoittaa sitä, että tämä lukija lukee asiasta, selvittää asiaa, keskustelee ehkä lähipiirinsä kanssa tai lukee muiden kokemuksia asiasta. Silloin hän saa kattavan ja monipuolisen näkemyksen asiaan. Jos vielä sen jälkeen hän haluaa mennä lääkärille, hän on hyvä ja menee. Ja jos hänen arvonsa ovatkin kunnossa, niin bloggaaja ei ole vastuussa siitä, että hän meni lääkärille “turhaan”.

Mä koen blogit inspiraation lähteiksi. Niin asujen kuin vaikka terveydenhoidon. Ne inspiroivat, sytyttävät kipinän johonkin ajatukseen, toimintaan tai tekemiseen ja asettavat jonkun idean toisen ihmisen päähän. On sen vastaanottajan vastuulla ymmärtää tuo viesti oikein, laittaa se oikeisiin mittasuhteisiin, miettiä itselleen sopivia toimintatapoja asiassa ja lähteä toimimaan sen mukaan, mikä hänelle on oikein. Me tarjoamme siemenen erilaisten ideoiden kylvämiseksi, mutta jokainen lukija päättää itse mitä kylvää.

Ja jos lukija on nuori, lapsi peräti vielä? No silloin se vastuu on vanhemmilla. Ensinnäkin, vanhemmilla on vastuu seurata sitä, mitä nuori puuhailee netissä. Jos hän siis lukee tällaisen edesvastuuttoman ääliön blogia, niin vanhemman tehtävä on tarpeen vaatiessa kieltää se. Vanhemman vastuulla on pitää keskusteluyhteys yllä ja selittää ja käydä asioita läpi nuoren kanssa, että nuori osaa laittaa asiat kontekstiin. Lapselle ja nuorelle on opetettava mediakriittisyyttä ja medialukutaitoa, jotta hän osaa luovia internetin ihmeellisessä maailmassa. Mun blogissa ei ole ikärajaa, mutta lähtökohtaisesti kirjoitan aikuisille ihmisille. Ikärajallisuutta sivusto ei tarvitse, koska täällä ei ole mitään sellaista sisältöä, joka vaatisi ikärajaa, mutta jokaisen vanhemman omalla vastuulla on pohtia, mikä sopii ja ei sovi heidän kasvatukseen ja lapsen tai nuoren viihteeksi.

Tärkeää on myös tässä asiassa muistaa se, että bloggaaja ei ole valtakunnallinen media tai toimittaja, joilla on erilaiset omat vastuunsa. Bloggaaja ylläpitää omaa henkilökohtaista kanavaa, jonka seuraaminen on vapaaehtoista. Bloggaaja kertoo subjektiivisesti omaa näkemystään asioista, ilmiöistä, tuotteista ja elämästä. Blogi on kuitenkin yhä edelleen omalla tavallaan bloggaajan julkinen päiväkirja. Bloggaajalla ei tarvitse olla sen tarkempia lähteitä omille sanomisilleen kuin omat kokemukset ja omat fiilikset. Toki jos esittää jotakin faktatietoa jostakin tärkeästä asiasta, olisi hyvä viitata johonkin tieteelliseen lähteeseen, mutta omasta historiasta, elämästä ja nykytilasta kerrottaessa, bloggaajan ainoa lähde voi olla hänen oma fiiliksensä.

Mutta missä sitten mielestäni kulkee bloggaajan vastuu?

Mä koen vastuuni hyvin monipuolisesti, mutta loppujen lopuksi melko simppelisti. Mä kirjoitan itsenäni ja itselleni rehellisenä. Se on mun vastuu. Mun on voitava seistä sanojeni takana ja tarjota lukijoilleni luotettavaa kertomusta itsestäni, elämästäni ja ajatuksistani. Jotta seuraajani osaavat laittaa neuvoni, suositukseni ja höpötykseni oikeaan kontekstiin, on minun oltava mahdollisimman aito ja rehellinen omasta tekemisestäni. Erityistä huomiota kiinnitän vastuuseeni kaupallisten yhteistöiden osalta. Suosittelen tuotteita, jotka on mun mielestä oikeasti hyviä ja jätän pois sellaiset, jotka eivät mielestäni ole hyviä. Yritän tutustua mahdollisimman tarkkaan yrityksen periaatteisiin ja toimintamalleihin ja yrityksen etiikkaan. Mulla on mun mielestä vastuu seistä oikeasti mainostamieni tuotteiden takana, mutta mä en ole vastuussa siitä, jos joku tekee virhehankintoja tai vaikkapa shoppailee yli omien varojen.

Koen myös tärkeäksi tuoda esille mahdollisimman “hyviä” asioita, tai niitä, jotka koen hyviksi arvoiksi. Jos kirjoitan viinistä, pyrin korostamaan sitä, että alkoholia tulisi käyttää maltilla. En kirjoittaisi uhkapelaamisesta tai nettikasinoista tai mistään vastaavasta. En ole tuollaisesta yhtään kiinnostunutkaan, mutta vaikka olisin. Jos tupakoisin, en ottaisi kuvia tupakan kanssa.

Koen vastuuta siitä, miten usein ja minkä tasoista sisältöä tuotan. Haluan hyviä kuvia, minulle ominaista tekstiä (joku kokee sen huonoksi, joku hyväksi) ja paneutumista siihen sisällöntuottamiseen, ei vasemmalla kädellä hutaistua sisältöä. Koen vastuuta siitä, että lukijani voivat luottaa mielipiteeseeni ja yhteistyökumppanini rehellisyyteen ja yhteistyömme mukaiseen toimintaan. Koen vastuuta olla reilu myös blogikollegoitani kohtaan ja toimia mahdollisimman solidaarisesti.

Mielipiteistäni en kyllä koe suurtakaan vastuuta. Ne ovat minun henkilökohtaisia mielipiteitä, minun ajatuksiani ja minun toiveitani. Minun tapani tulkita maailmaa. Jokaisen omalla vastuulla on miettiä, miten se sopii omaan elämään. Vaikka olisin jollekin idoli, ei mun lailliset mielipiteet, jotka eivät loukkaa kenenkään oikeuksia, ole sellaisia, joita mun pitäisi sensuroida, koska joku saattaa omaksua ajatusmaailmani tuon ihailun kautta.

Bloggajana koen kyllä, että olen roolimalli ja inspiraatio joillekin ihmisille. Se saa välillä ajattelemaan, millainen roolimalli haluan olla? Mitkä asiat ovat mielestäni sellaisia, joissa haluan inspiroida? Esimerkiksi tässä ferritiiniasiassa haluan antaa inspiraation selvittää, jos on omituisia oireita ja olla myös proaktiivinen asioissa. Vaikka joku sanoisikin jotakin, mikä on ristiriidassa omien tuntemuksien kanssa, voi olla paikallaan kyseenalaistaa (myös auktoriteettia ja asiantuntijaakin) ja hakea toinen mielipide. Tutkia itse ja etsiä vastauksia. Luottaa vaistoonsa. Ja vaikka se olisi hedelmätöntä, niin sekään ei olisi vaarallista. Enhän kehoita ihmisiä hyppäämään kalliokielekkeeltä, sillä perusteella, että voihan olla, että ehkä he voivat lentää.

Ja vaikka ehdottaisinkin jotakin hullua, jokaisella pitäisi olla oma vastaanottajan vastuunsa. 

Miten te näette tämän asian?

Pages