Ladataan...
musta Äiti

Yksi maailman vaikeimmista asioista on sanoa ääneen, että nyt ei jaksa. Avun hakeminen on vieläkin vaikeampaa. Olisin tarvinnut apua jo raskausaikana, mutta ymmärsin avata suuni vasta näin myöhään. Sain Miehen soittamaan perheneuvottelukeskukseen, kun itse en olisi siihen pystynyt. Ensimmäinen tapaaminen Sedän luona meni itkiessä. Hanat aukesivat siinä vaiheessa, kun hän kysyi meiltä, miksi olemme siellä. En pysynyt sanomaan mitään, itkin vain. 

Toinen iso askel mulle oli vihdoin sanoa neuvolassa sama asia: en jaksa, tarvitsen apua. Omaan terkkariin mulla ei ole luottamuksellisia välejä, joten marssin neuvolaan muina aikoina ja itkin jollekin tuntemattomalle tädille tarvitsevani apua uupumukseen. Pelkästään kulissien murtuminen auttoi paljon, mutta tuliko sitä apua sitten?

Paras hyöty tähän mennessä on ollut perhe-/pariterapiassa käyminen. Kuten mainitsin, perhetyö käynnistettiin jälleen, mikä lopulta tarkoitti kahta kahden tunnin piipahdusta, ja molemmilla kerroilla perhetyöntekijä oli eri. Siitä olisi ollut hyötyä, kun Lapsi oli vauva, enkä nukkunut yhtään. Nyt siitä ei ollut mitään apua.

Mun piti aloittaa yksilöterapiassakin, mutta se jäi ensimetreille. Ensimmäisellä kerralla Lapsi vain huusi, joten juttelusta ei tullut mitään. Toisella kerralla kävi lopullisesti selväksi, etten sen naisen palveluita tarvitse. Hän oli erikoistunut nuorisopsykiatriaan, joten olin aivan väärää kohderyhmää ja se näkyi räikeästi. Toivoa en ole silti menettänyt, sillä edessä on käynti synnytyksenjälkeiseen masennukseen erikoistuneessa yksikössä. Toivottavasti sieltä saan tarvitsemani avun, sillä pariterapia, niin paljon kuin siitä apua on ollutkin, ei pelkästään riitä.

Kovasti mä myös mietin pitäisikö tästä tilanteesta puhua lähipiirille. Tuntemattomalle vaitiolovelvolliselle on vielä helppo mennä itkemään, mutta muille ei. Olen lopen kyllästynyt vastaamaan mitä kuuluu kyselyihin ihan hyvää, joten nykyään turhautuneena vastaan rehellisemmin. Kuinka rehellinen voin silti olla? Ihmiset vaivaantuvat ja menevät lukkoon, kun niille sanoo, ettei nyt menekään ihan hyvin. Sitten sitä taas on kaunistelemassa asioita ja pian puheenaihe vaihtuu. Pelkään silmittömästi tämän antamaa leimaa, joten mielummin mä olen hiljaa ja vastaan ihan hyvää.

Perheenjäsenet ovat kaikesta huolimatta alkaneet nähdä, ettei kaikki ole kunnossa. Mummani oli se, joka kysyi jaksanko mä. Kukaan muu ei ollut ennen kysynyt. Joulun aikaan äitini kertoi huolestaan jaksamistani kohtaan. Omaa perhettäni oikeastaan kiinnostaa, muut esittävät, etteivät huomaa mitään. 

Raskausaikana olin psyykkisesti todella huonossa kunnossa. Jälkikäteen mua on suorastaan huvittanut, että neuvolassa oli siihen aikaan meneillään jokin mielenterveyskampanja. Silti multa aina vain kysyttiin mitä kuuluu ja vastasin siihen ihan hyvää. Mulla ei ollut baby bluesia, mutta jo ensimmäisen kuukauden neuvolaan kävellessäni, itkuisena rattaita työntäen, mietin sanovani, etten jaksa. Silti siihen mitä kuuluu oli taas liian helppoa vastata ihan hyvää, ja jo huomio oli vauvan painokäyrissä.

Lopulta uskottelin itselleni, että mun itse kuuluu hoitaa mun omat asiat. Ketä muka kiinnostaa yksi äiti tuhansien muiden joukossa. Niin kuin mun asiat olisi jotenkin erikoisella tavalla. Monella muulla on asiat paljon huonommin. En kai mä nyt oikeasti edes ole niin väsynyt. Mun on pärjättävä itse. Niin mä itselleni hoin kuukausi toisensa jälkeen, vaikka oikeasti en edes pärjännyt. Tai näennäisesti pärjäsin, mutta nyt näen minkä hinnan siitä joudun maksamaan. 

En edelleenkään ole varma ovatko mun ja meidän asiat niin huonosti, että meillä on oikeus käyttää yhteiskunnan varoja ja tukitoimia. Kun istahdan psykiatrin eteen tai juttelen perheenjäsenelle, alan heti kaunistelemaan. Kyllähän sitä nyt raskasta on ollut, mutta ja mutta. Sitten kotona taas saatan olla romahduksen partaalla. Itken ja mietin kuinka Lapsella ja Miehellä olisi asiat paljon paremmin ilma mua. Siihen mitä kuuluu on vain liian helppo vastata ihan hyvää.

Share
Ladataan...

Ladataan...
musta Äiti

Ensin ajattelin, että mitä järkeä tehdä jotain uuden vuoden lupauksia, kun tämä vuosi ei mitenkään voisi mennä huonommin kuin edellinen. Mutta voisihan se. Viime vuonna on tapahtunut paljon hyvää. Mulla on ollut paljon onnellisia hetkiä. Parempia aikoja on ollut varmasti enemmän kuin huonoja, vaikka siltä ei läheskään aina tunnu.

Yksi huono päivä riittää peittämään allensa kymmenen hyvää. Syksy on ollut todella raskas, enkä aina enää muista, että paljon hyvääkin mun elämässä on. Siinähän se yksi masennuksen oireista tuli; vaikeus iloita, vaikeus nähdä asioista valoisaa puolta.

En voi luvata, että paranen. Mutta mä yritän ainakin. Lupaan siis puhua. Puhua, puhua, puhua. Sen mä nimittäin olen nyt oppinut, että mikään ei muutu, ellei avaa suutansa. Ellei sano, että musta tuntuu pahalta. Se on sanottava ääneen, vaikka se onkin niin vaikeaa.

Share
Ladataan...

Ladataan...
musta Äiti

Arki lähestyy vääjäämättä ja ahdistaa. Joulu meni lopulta mukavasti, omalla painollaan. Tajusin kuitenkin, että arki alkaa pian toden teolla. Palaan takaisin koulun penkille ja Lapsi menee hoitoon. Ja Mies on taas poissa, töissä. En halua. Haluan olla edelleen kotona! Vaikka kahdestaan Lapsen kanssa kotona oleminen ahdistaa, vielä kamalammalta tuntuu tämä.

Olemme vanhempieni luona kylässä. Suunnittelin jo, että jään tänne ikiajoiksi. Mies saa lähteä, mutta mä jään tänne Lapsen kanssa. En kaipaa takaisin kotiin. En halua niitä velvollisuuksia.

Ahdistaa. Milloin asiat muuttuvat paremmiksi? Vituttaa Miehen naama, vituttaa mun elämä. En mä halua, elää näin.

Share
Ladataan...

Pages