Ladataan...

Julistin viimeksi, että ei enää analysointia, pelkkää kaunista sisustusta, mutta en sittenkään malta lopettaa! Kulttuurierojen analysointia siis, ja oman paikkani miettimistä täällä etelässä.

Tein muuten "suuren" päätöksen ja lähdin Instagramista - järkyttävää, että puolen vuoden käyttö voi saada aikaan riippuvuuden lähes keski-ikäisessä, kriittisessä ihmisessä... Nykymaailma!

Eli siis huumorista ja suorapuheisuudesta. Ne ovat viime päivinä tulleet mieleen, kun hekotin suomalais-englantilaiselle blogille ja kun kiehuin vakiotarjoilijani sanoista. Höysteenä muuten kuvia ihanasta turkoosista ovesta Paseo de Gràcia -kadun lopussa, joka on yksi suosikkini tämän kaupungin ovista.

Olen monissa asioissa enemmän eteläinen kuin suomalainen, koskien muun muassa aika- ja työkäsitystä, tunteellisuutta, keskusteluja, pitkiä lounaita ja kahvihetkiä terasseilla. Mutta aina välillä tulee tunne, että "Miten edes kuvittelin voivani olla vähän kuin yksi näistä etelän ihmisistä - koskaan?!?".

Olen aina pitänyt itseironisesta ja sekopäisestä huumorista, ja tarvitsen joskus hillitöntä naurua. Kun joku on hauskaa, nauran kovaa, mutta en ole mikään jatkuva hymy-ilopilleri. Ilmeeni taitaa usein olla se niin kutsuttu "resting bitch face", suomalaiseen tapaan.

Täällä jos et näytä hymyä, saat helposti "kaikki ok?" -kysymyksiä. Rakastan tätä iloisuutta, mutta välillä kaipaan pohjoisen huumoria. Huumori on täällä sellaista "hei, mä oon iloinen ja vouhkaan ja huudan!". Tuleepa mieleen se kuuluisa joulun kakkaaja-patsas. Sarkasmista ihmiset voivat hämmentyä ja pettyä, ainakin huolestua - "Onko kaikki ok, ai etkö tykkää??". Olen kuitenkin onnekas siinä mielessä, että eräs paikallinen ystäväni on oikea pedantti kriitikko, joka ymmärtää negatiivista huumoriani erittäin hyvin.

Suorapuheisuudesta sen verran, että juuri tänään jäin miettimään, että "Mitäköhän tuo oikeastaan sanoi?", kun lähdin vakiokahvilastani epävarmana siitä, mitä tarjoilija minulle oli kommunikoinut.

Olen käynyt kyseisessä kahvilassa päivittäin kuluttamassa rahaa avokätisesti, syönyt ja juonut, ja usein olen tehnyt töitä pitkään. Olen varmistanut, että en istuskele kauaa tilaamatta jotain, sillä onhan se minulle suomalaisena tärkeää, että olen reilu. Paikassa on "koneet sivupöydällä" -sääntö, josta joustetaan tilanteen mukaan. Eli varsinaisissa pöydissä voidaan juoda 1,60 euron kahvikuppia kaksi tuntia, ja koneen kanssa ei periaatteessa saa pöytää, vaikka tilailisi jatkuvasti, mutta tästä kyllä usein joustetaan. Ja kenellekään ei koskaan sanota suoraan "Voisitko lähteä, kun olet juonut sitä 1,60 euron kahvia kaksi tuntia, ja olisi jonoa ovella aterioimaan?".

Nämä ovat näitä asioita, joita etelässä ei sanota suoraan. Säännöt eivät ole mustavalkoisia ja niitä ei sanota päin naamaa. Nyt menin kyseiseen kuppilaan perjantaina ILMAN konetta syömään, ja ruokapöytien ollessa täysiä sanoin jääväni sivupöytään odottamaan. Tarjoilija kommentoi tyyliin "Minulla on vain vähän pöytiä... Teen pöytien kanssa töitä koko illan, mutta kahdeksasta alkaen on tilaa varmasti sivupöydässä!"

No, kuten näissä hämmentävissä ulkomaan tilanteissa joskus menee, en sanonut "Voisitko selventää?", vaan "OK, tulen sitten kahdeksan jälkeen!", miettien samalla "No en kyllä tule enää koskaan...!!! Kieltäytyikö tuo antamasta minulle pöytää? Eihän minulla ole konetta! Enkö siis saa tulla syömään ennen kahdeksaa, ja joudun sivupöytään? Joka päivä? Näinkö päivittäinen asiakas palkitaan?!?".

Tilanne osui "etelä on erilainen kuin minä" -hermooni, ja aiheutti pienen shokin. Teki mieli huutaa, että "Mikset sanonut jo aiemmin, että on joku ongelma, SUORAAN? Mitkä ne säännöt ovat?". Jäi epäselväksi, oliko kyse tietokoneesta, olinko kenties istuskellut paikassa liikaa, vai oliko syynä yksinoloni (kuten Sinkkuelämää-kohtauksessa: "Singles at the counter...!!!"). Tykkään etelän kaunistelusta ja kiemurtelusta, mutta toisaalta se on niin jotain muuta kuin minä itse.

Voisin kysyä asiaa, mutta luulen, ettei se selkiyttäisi yhtään mitään. Vastaus olisi jotakin tyyliin: "Bueno... Depende.". Suoraanhan sitä ei sanottaisi, asiakkaalle. "Sanokaa suoraan, aikaahan tässä menee hukkaan, kun näitä miettii!", hermostuu suomalainen puoleni, ja eteläinen minä taas tuhahtaa, "Ihan sama - jos ei kielletä, niin istun missä istun".

Entisen vuokratoimistoni sihteeri oli oikea epäsuoruuden ja tekohymyn mestari - sinne meno aiheutti jo etukäteen stressiä, kun tiesin saavani nolla vilpitöntä sanaa. Aina kauniilla tekohymyllä höystettynä, tietysti!

Eli toisin sanoen vielä on yli kahdeksan vuoden jälkeen selviä suomalaisia piirteitä, jotka kenties ovat läsnä jäädäkseen. Luulen, että aina tulee olemaan hetkiä, jolloin en vaan syty small talk -naureskelusta ja epäsuoruudesta. Sen verran suomalaisena varmasti säilyn. Mutta siksi juuri muun muassa täällä viihdyn, että sitä kepeää iloa ja ystävällisyyttä (useimmiten aitoa) on niin paljon.

Share

Ladataan...

Tammikuu on Barcelonassa (ja muissa "rantakohteissa") se hiljainen kuukausi, ja minulle se sopii. Samat kahvilat ja kadut ja puut, ja enemmän t i l a a. Vähemmän ihmisiä, mutta sama seurallisuus ja eläväisyys, pienemmässä mittakaavassa vain. Pystyy hengittämään helpommin ja haluaa liikkua enemmän ulkona.

Pidän siis etelän talvesta, vaikka kevät on aina sitä parasta, ihaninta aikaa. Kaupungissa tapahtuu talvella paljon vähemmän, mutta en ole pitkiin aikoihin kaivannut mitään meininkejä, joten perusmeno on nykyisin vain plussaa. On kuin pienemmässäkin kaupungissa asuisi. Olen tullut tässä vuosien kuluessa todella allergiseksi baareille ja muulle biletykselle (asun siis baarialueella), joten viihdyn oikein hyvin, kun sitä on vähemmän.

Tässä nyt muutamia kuvia viime vuodelta Eixamplesta, jonka lävitse kävelen lähes päivittäin. Se ei koskaan lakkaa olemasta yhtä ihmeellinen ja mahtava. Tuhat pientä kohtaa, jotka voisi ikuistaa, joka päivä, joka reitillä. Eixample on minulle kenties se erityisin asia Barcelonassa. Tykkään nykyisestä asuinalueestanikin, sen kylämäisyydestä, enkä haluaisi asua Eixamplessa, mutta se on kuitenkin jotain aivan uniikkia, niin hienoa, niin kaunista ja loistavaa.

Kun joskus sanotaan, että jokin asia "makes your heart sing", niin Eixamplessa minusta tuntuu tältä aina, etenkin, jos aurinko paistaa. Mutta myös iltaisin, kun koristeellisten jättiovien muodot piirtyvät kontrasteina valaistuja käytäviä vasten. Vaikka liikenne nykyisin city-mummona jo ahdistaakin paljon. Mutta silti, lähes aina.

Ajattelin nyt alkaa tehdä kahta juttua viikottain, sisustuksesta ja etelän asioista. Samoin ajattelin tästä lähtien tehdä kaiken spontaanisti, hetkessä, ja niillä kuvilla, jotka samana päivänä otan. Se sopii minulle, en ole mikään etukäteen suunniteltujen blogijuttujen kirjoittaja. Hetkellisiä välähdyksiä, ohimenevää. Kaupunkikuvat etenkin on kiva ottaa matkalla jonnekin, saada ne sattumalta, kun en oikein tykkää mistään täydellisten kuvien metsästyksestä, ellei sitten ole kyseessä se sisustus.

Mutta laitan tässä ensi viikolla sisustuksesta enemmän, työdeadlinen mentyä ohitse. Ja tässä sitä kuitenkin kirjoitetaan blogiin, tietysti! Ajattelin alkaa ostaa sisustuslehtiä (täällä saa pienoisversioita espanjankielisistä sisustuslehdistä alle 2 eurolla) ja väsätä leiketaulua koti-inspiraatioistani ja -haaveistani. Viimeksi homma tyssäsi ankeaan ilmoitustauluun... Ikeassa taisi olla kivoja magneettitauluja.

Share

Ladataan...

Ajattelin olla jatkossa blogissani sisustuslinjalla, eli tehdä kauniita hyvän mielen juttuja. Ilman sen suurempaa analysointia tai kritiikkiä mistään, koska... Eikö sitä ole jo elämässä ympärillä ja omassa päässä riittävästi?

Lisäksi havahduin siihen, että vaikka tykkään kirjoittaa vapaasti, en ole mikään toimittajatyyppi, joka jaksaisi ja haluaisi hioa tekstejä. Enemmän vain kirjoitan sen, minkä satun kirjoittamaan, ja kuvat kertovat sitten enemmän kuin sanat. Ja joka tapauksessa suurin "kutsumukseni" työmielessä on se kauneuden luonti maailmaan muodossa tai toisessa, joten sillä linjalla nyt jatkossa. Odotettavissa siis enemmän sisustusta (ja siinä ohessa ainakin Instassa myös tämän kaupungin romantiikkaa).

Itselleni on luontevaa kuvata sisustusjutut "oikealla" eli arvokkaalla kameralla, eli siis toisin sanoen kaunistellusti, ja kaupunkihetket taas maailman surkeimmalla puhelimellani, joka lähinnä vie tunnelmasta pois, mutta hieman karut ja epäselvät kuvat sopivat kaupungin ohimeneviin hetkiin, rosoisen suurkaupungin ilmapiirin aistimiseen. Sisustuskuvissa taas tykkään, että joka ikinen lanka ja nappi näkyy korostetusti ja kaikki on romanttisen täydellistä, unenomaista.

Tässä nyt muutamia juttuja, joita olen lisännyt kotiin viime viikkoina, pieniä, mutta ah niin merkittäviä! Eli impulssiostoksena hankittu lamppu, johon yksinkertaisesti ihastuin - menin liikkeeseen muuta lamppua varten, ja päädyin ostamaan paljon kalliimman pelkän ulkonäön vuoksi. Se siitä järkiostelusta sillä kertaa.

Mutta kyllä kannatti! Kuten kuvista näkyy, lamppu on aivan ihana. Vintage-henkinen ja sopii loistavasti juuri karuun valaisimeen. Kokeilin sen laittamista kattoon, mutta lopulta se jäi olohuoneen jalkalamppuun (Ikeasta, tarkemmin ottaen löytönurkasta - en tiedä, onko niissä ostoksissa loppupeleissä jälkeä, kun säästät vitosen raahatessasi jo valmiiksi kärsineitä tavaroita bussien lattioilla...). En kadu ostostani, vaikka se ei ollut järkevä, eli jäin vaille niitä kattolamppuja, jotka piti ostaa.

Kattoripustimesta, joka alla näkyy, muuten sen verran, että en tajunnut ennen asentamista, että se ei peitä kunnolla katon reikää, ja olin tietysti ostanut niitä liudan koko asuntoon. Eivätkä ne olekaan niin kivan näköiset kuin kuvittelin, mutta tehty on... Vaikka kuvassa ei näykään, johdot törröttävät joka ikisessä huoneessa nyt mukavasti keskeltä kattoa. (En voi kutsua sähkömiestä ihan heti, sillä edellisvisiitti maksoi maltaita...).

Sitten se toinen ostos, eli hammasharja. Olin jo pitkään halunnut kaunista hammasharjaa, ja sellaisiahan on (en tiedä miksi) aivan mahdoton löytää mistään normaalista kaupasta. Kaikissa on muovimuhkuroita erilaisissa neon- ja muissa kirkkaissa väreissä, ja vuoristomaisia teknisen näköisiä virityksiä. Miksi supermarketin käyttöesineitä ei voisi vain jättää yksinkertaisiksi valkoisiksi pötkylöiksi näiden sijaan?

No, kai en sitten ole oikeaa kohderyhmää, ja joudun tästäkin lähtien shoppailemaan hammasharjani ja muut vastaavat rajoittuneiden ja visuaalisesti herkkien ihmisten kaupassa. No, onneksi sellainen on! Nimittäin Muji, josta saa KAIKKEA yksinkertaistettuna ja silmää ärsyttämättömänä. Japanilaiset, nuo nolla-ärsytyksen ja minimalismin ihmiset.

Sain sieltä lopulta valkoisen pötkylän, eli sellaisen, jota hainkin, ja jossa ei ole mitään teknologisen näköistä eikä muhkuraista, ja toimii paremmin kuin yksikään hammasharjani koskaan. Loistava! Hinta alle vitosen.

Alla on ensin kokeilemani bambuharja, joka oli toki hyvin kaunis (Natura-ketjusta), mutta oli valitettavan huonolaatuinen, eli jo ensimmäisellä kerralla suupielet olivat rikki puun pinnasta. Se joutui siis valitettavasti pois, mutta kaunis se oli peilinreunuksella.

Hammastahnan kanssa oli samanlainen homma, eli metsästin kaunista putkiloa, kunnes löysin tämän ihanan.

Tässä siis toistaiseksi kodin hankinnat, budjetin salliessa listalla ovat ainakin seuraavat: kärryhylly (johon voisi laittaa esille myös suomalaiset vintage-lautaset ja -kupit), kivat vaatetangot (jotkin muut kuin ne Ikean halvimmat hytkyvät tekeleet) ja keittiöön sisustustaulut. Ja keittiön lattian maalaamiseen päädyin myös, siitä sitten lisää - toivottavasti muuttaa valottoman tilan ilmeen täysin. Niin ja parvekkeen laitto kevätkuntoon kasveineen - viime kesänä se jäi täysin käyttämättömäksi. Ja kasvit yleisesti ottaen, kasvit!

Olen nyt viime aikoina alkanut pitää yhä enemmän neutraalista ja rajoitetusta väriskaalasta. Ennen oli aika päinvastoin. Vieläkin vierastan mustaa, mutta yhä enemmän kaikki värikäs saa tyrmäyksen, ellei sitten todella miellytä silmää. Beige-valko -kautta eletään, pienellä kullalla ja turkoosilla ja vanhalla roosalla höystettynä.

♡♡♡

Share

Pages