Ladataan...

 

Täällä muuttosekavuus jatkuu. Nyt viimeistään uskon, että se oma "Akilleen kantapääni" (oli juuri jossain blogissa) hyvän olon kannalta on epäjärjestys ympäristössä.

Välillä paniikkireaktiona mietin, että jos nyt kuitenkin jäisin vain arkeeni täällä Barcelonassa, jäisin asuntooni hinnalla millä hyvänsä tai ottaisin ylihinnoitellun murjun läheisestä rantakaupungista, mutta tiedän sen vaiheen menneen.

Kumma tunne tietää, että yksi vaihe meni, mutta ei oikein tiedä, mitä haluaa seuraavaksi. Yleensä olen täynnä unelmia (liikaakin ja ihan liian pitkään!), joiden varassa suunnistan, mutta nyt täytyy sanoa, että arjen unelmana ei ole mitään uutta mullistavaa.

Aurinko ja lämpö. Läheiset Suomessa ja se eräs niin tärkeä "kotikyläni" siellä. Meri ja puut ja kukkaset, eläimet. Pienen etelän kaupungin kahvilat ja puheensorina. Työ johon haluaa ryhtyä joka ikinen päivä ja joka saa energiseksi, liikkeelle myös fyysisesti. Varhainen aamu ja lintujen laulu ja vihreys lähtiessä kävelylle lämmössä merta kohti. Oma kuntosali-uimahalli (jossa luonnonvaloa). Ihmiset nauttimassa elämästä eteläisesti, hitaasti ja rennosti ja tunteella ja intensiivisesti. Kahvilat, joissa ikivanhoja mummoja korkeissa korkokengissä. Pappoja auringossa katsomassa ohimeneviä.

Aina oppii uutta, luulin olevani edes vähän boheemi. Ehkä harhaluuloani on pitänyt yllä se, että olen saanut nauttia pysyvyydestä niin paljon, että on voinut olla myös rennosti. Mutta nyt on uudet tuulet... Nöyrryn oman järjestyksenkaipuuni edessä ja myönnän, etten ole tippaakaan boheemi. (Paitsi aikatauluissa.)

Tämä kaikki muuttosekavuus, joka nyt on iskenyt ihan uudella "kohta keski-ikäinen" -kriisin voimalla, on saanut uudella tavalla kiitolliseksi omasta vakaasta taustasta. Ei sitä huomaa, minkä varassa oma hyvinvointi lepää, ennenkuin ne asiat viedään tai niiden pelkää katoavan. Kuvittelee naiivisti olevansa vahva, moderni ja sopeutuva jne., ja loppupeleissä niin paljon on vain sattumaa. Sitä, että on saanut turvallisuutta ja pysyvyyttä ihan *puhtaalla onnella*.

Asiat voisivat olla toisin, ja ehkä silloin takertuisi paljon, paljon enemmän ihmisiin ja asioihin. Tai ehkä jotkut tulevat siitä avaramielisiksi boheemeiksi, itseäni en näe sellaisena koskaan. Mutta samalla mietin sitä, kuinka omalta mukavuusalueelta poistuminen (pakolla tai ei) myös todella avaa mieltä ja kehittää. Silloin, kun muutoksia ei ole liikaa ja kun ne eivät ole liian huonoja.

Sillä asenteella yritän nytkin suhtautua, vaikka tuntuu kuin vaatteita vietäisiin päältä, kun ei ole sitä yhtä omaa paikkaa, jossa minun tavarani ovat omassa järjestyksessään. Jokaisella on kai omat tapansa pitää pakka koossa, minulle se on kaikkein eniten ympäristö. 

Mikä sitten on se hyvä piste sopivissa muutoksissa ja pysyvyydessä, hallinnassa? Huomaan, että arki aina tietyissä raameissa ja aina vain Suomessa ei myöskään yhtään kiinnosta, ei ole minua varten. Jostain syystä en tällä hetkellä pysty visioimaan ihan tarkasti, mitä arkea haluaisin realiteettien puitteissa, ja syytän tästä sitä tulevaa keski-ikää. Aika tehdä jonkuntapainen "unelmakartta" eli leiketaulu. (P.s. Onneksi olen vielä Espanjassa, jossa lehtien miniversiot maksavat alle 2 eur. Yksi asia monen joukossa, jota tulen kaipaamaan...!) ♡

Share

Ladataan...

Palasin entiseen (no vielä nyt nykyiseen) asuntooni Barcelonaan, ja tässä jäätävän "en tiedä oikein tarkalleen, missä asun ja voinko asua missään" -muuttoahdistuksen keskellä olen (taas) vähän mietiskellyt sitä keski-iän kriisiä ja että onko tämä sitä. Olen myös vannonut, että nyt elämään tulee lisää rakennetta, aikatauluja ja muuta.

Miten fyysisen kiintopisteen ja rutiinien kanssa välitilaan joutuminen voikin viedä täyteen eksistentiaaliseen kriisiin... Ja miksi on niin pakko aina olla ihan tietyt kuviot? Onko se edes ihan oikeasti tarpeen? Itse kyllä tarvitsen tietyt perusrutiinit, sen tiedän, mutta nyt juuri on kuitenkin etelän ja Suomen "kahta elämää". Voisiko siihen sopeutua? En tiedä, itse tarvitsen joka tapauksessa selvät kuviot.

Ehkäpä tämä välitila-ahdistus on myös sitä keski-ikäistymistä, ettei enää halua muutoksia. Se oma "vanhuus" tuli taas mieleen (vaikka oma pahin "oon jo yli kolkyt" -vaihe meni jo), kun suomalaisessa kahvilassa vieruspöydän noin 27-vuotiaat puhuivat, että energiaa ei enää ole kuin ennen, että joskus yli 3-kymppisenä on varmaan ihan kyvytön. "K-u-ka s-i-nä o-l-e-t...?" Teki mieli sanoa väliin, että no joo, kyllä se rappeutuminen alkaa ja kovaa juuri noiden vuosien jälkeen, että oikeessa oot, mutta hei kyllä tässä vielä pihisee.

Inhoan lentämistä siksi, ettei ehdi kokea oikeasti sitä menemistä paikasta toiseen. Nyt olen taas etelässä, ja tuntuu kuin olisi pudonnut Barcelonan juuri tällä hetkellä pimeille, sähkökatkoisille kaduille ihan yllättäen. Nyt tästä muuton loppujuttuja väsäämään.

On kumma tunne tietää lähtevänsä paikasta! Asiat näkee taas kuin turistina ja on helpompi myöntää, että on ollut "ulkopuolinen" seitsemänkin vuoden jälkeen, vain yksi muista expateista, ja ettei katalaanin kieli koskaan olisi saanut motivaatiotani syttymään. Kitkeränsuloista, se kuvaa tuntemuksia tästä niin suuresti unelmat täyttäneestä ja ylittäneestä kaupungista.

Täällä yksi rutiini-ihminen odottaa kovasti jonkunlaisiin rutiineihin pääsyä! Etelä-pohjoinen -kuvio muotoutuu tässä, olen vain melko kärsimätön odottelemaan mitään muotoutumisia... ♡

Share
Ladataan...

Ladataan...

Aika Barcelonan viimeisimmän ja samalla viimeisen asunnon jättämiselle. Tuntuu dramaattiselta, vaikka olenkin vielä menossa hetkeksi takaisin. Taas iskee pieni katumus, vaikka olenkin satavarma päätöksestäni (vai olenko...?!?). Tässä kuvia hetkistä muuton keskeltä. P.s. Olen toivoton kiintyjä, ja taas katsoessani kuvia rupesin mm. suremaan sitä, että möin tuttavaltani ostamani viherkasvin, että olisi pitänyt tuoda se Suomeen - ja sama suru kaiken muunkin "tärkeän" kanssa.

En ehtinyt asua tässä kuin 15 kuukautta, mikä ei ole juuri mitään, mutta kiinnyin siihen paljonkin. Tarkemmin ottaen kiinnyin asunnon valoisaan ja museomaiseen osaan - asunto on tyypillistä mallia, jossa on "parempi puoli" ja sitten se toinen, lähes luonnonvaloton puoli.

Lähtemistä esti ennen kaikkea se, että sain asuntoni suhteilla "kaverihintaan". Etsin epätoivoisesti kuukauden päivät ja totesin, ettei löydy mitään järkevää, kunnes satuin näkemään tuttuni. Sain ihan tuurilla kauniin ja loistosijaintisen suuren asunnon aivan alihintaan. Jostain syystä vuokratoimistosta suostuttiin heti ja ilman lisätakuita antamaan sopimus freelancerille. Mietin pitkään, mikä tässä oli haudattuna - asunnossa ei tietääkseni ole ollut ongelmia, vesivahingon kupruja ja reikäistä ulkoseinää lukuun ottamatta. 

Vuokra oli yhdelle liian suuri, mutta tajusin ajan kuluessa, että kämppisten aika on ehdottomasti ohi. Ehkä joskus taas, mutta nyt en halua joustaa kotonani jatkuvasti vieraiden ihmisten vuoksi. Tuleekohan joskus vielä boheemimpi kausi? Jaa. Tai onkohan edessä kärttyinen ja privaatti loppuelämä...?

Asunnon vuokraaminen ei Barcelonassa tule halvaksi, sillä välityspalkkio on vuoden vuokrasta 10 %. Yksiöt ovat vähäiset ja yleensä ullakkokoppeja. Alunperin ideani oli vuokrata huonetta tai kahta, mutta en tosiaankaan enää ole kommuunityyppiä. Siten jäin suureen asuntoon lopulta yksin ja mietin, mitä ihmettä oikein teen kahdella pimeällä ekstra-huoneella ja pimeällä, suurella 70-luvun keittiöllä.

Mutta ne ihanat valoisan puolen huoneet! Koin usein ihan puhdasta onnea ja mielenrauhaa niitä katsellessani. Ne puuovet. En millään haluaisi päästää irti tuplaovista puuristikoilla, kerman värisistä seinistä, kattokoristeista ja punaruutulattioista. Herätessä halusi pitkään vain katsella valoja ja varjoja. Kattokoristeiden ihanaa klassisuutta. Pintojen tuijottelu oli terapeuttista, meditatiivista, onnelliseksi tekevää. Kuluneet, ilahduttavan epäsymmetriset punaisilla neliöillä koristellut laattalattiat kahdessa identtisessä huoneessa. Puuovet ja -luukut, joita oli kuin useita kerroksia. Ikkunoissa niin romanttiset, mutta talvella kammottavat sulkusysteemit.

Paikalliseen tapaan puolet asunnosta on lähes luonnonvaloton, ja keittiön "ikkuna" säleikkö talon sisäkuiluun. Tässä asunnossa tajusin, miten luonnonvalo minulle merkitseekään. Ja vaaleat pinnat. Tajusin oman pohjoismaalaisuuteni juuri kodin osalta. Lisäksi huomasin, miten paljon kaipaan taivaan ja luonnon näkemistä - jos ei luonnoksi lasketa siivua taivasta, jonka nähdäkseni sijoittelin itseni aina tiettyyn paikkaan.

Tässä asunnossa tajusin viimein, että suurkaupungit eivät tosiaankaan enää ole minua varten. Ja tajusin, etten mieluiten halua kuulla joka ilta tuntemattoman kuorsausta (johon kyllä totuin, yllättävää kyllä!). Tajusin, että olen muuttunut privaatimmaksi, ja muistin, että olen aina ollut pohjimmiltani privaatti.

En haluaisi luopua, ei voi muuta sanoa. Mutta ajatellessani vuokranmaksua, ei kirpaise niin paljon. Vaikka kauniin asunnon (milloin ikinä saan tuollaisia ruutuikkunoita...?!?) jättäminen tuntuu hullulta, en kaipaa näin elämäni jatkamista. Ei se ollut koti, vaikka tunnelmallinen olikin, sillä sen omisti joku muu, jolle maksoin ihan liian suuren osan palkastani.

Minulle koti on se paikka, jossa on huoletonta, ja kun vuokran kanssa manailee kuukaudesta toiseen ja pihisee sitä, että voisi maksaa niin ja niin paljon asuntolainaa, ei koti tunnu kodilta. Se ei ole mukavaa kotielämää.

Yksi asia muuten, nimittäin talokoko. Tämä talo oli todella kaunis, mutta iso, ja vaikka viihdyin OK, kaipasin pienempään. Viime vuosina itselleni on ilmantunut isojen talojen kammo, eli haluaisin maksimissa kolmen-neljän kerroksen rakennuksen. Pieni talo tuntuu sympaattisemmalta. Mutta siis talon ulkonäkö - käytävä, jossa geometriset putkistokuviot ja pitsimäiset hissikoristeet, ja taivaalliset marmoripinnat... Siitä erikseen lisää. Barcelonan asuintaloistani vain yksi, joka nyt on myös "museona", on ollut ihmeellisempi, ja siitäkin on vielä laittamatta.

Teen vielä koosteen lempikuvistani tästä asunnosta. Mutta nyt muutamat ärsytykset, koska pitää tietysti valittaakin...

-reikä ulkoseinässä, jota ei koskaan selitetty ja jonka paikkasin laastilla

-keittiön "kaasuvuodon varalta" -tuuletusreikä noin 60-luvulta - järkevä kylmällä ilmalla

-suihkutilan ikkuna suoraan käytävään - ainoa tuuletusratkaisu

-reipas rako eteisen oven alla ja yleisesti "äänieristys", ja siihen liittyen yläkerran kummallisen naapurin erilaiset ääntelyt

-vanha tupakan haju, jonka huomasi vaatteissa aina Suomessa

-käytävän hengenvaaralliset paikat (ja se, että kukaan muu ei pelännyt) ja muut käsittämättömyydet (esim. ohjeeton ulko-ovi, jota ei kukaan vieras osannut avata, ja ikivanhan puuhissin "ohjeet")

-se tuttu kylmyys, mutta nyt ensimmäistä talvea kovista niskavaivoista kärsittyäni ja kallista sähköä manatessani tajusin, kuinka arvostan sitä, että asuntojen lämmön eteen edes YRITETÄÄN tehdä jotain.

Loppupäätelmänä voin sanoa, että olen valmis lähtemään, mutta jään kaipaamaan sitä vaaleaa puu-ihanuutta. Sitä, kun tulee kotiin ja ilahtuu. Että koti tuo pelkällä kauneudellaan mielenrauhaa ja onnellisuutta. Tämä asunto oli eräänlainen harmoninen hengähdyspaikka ja "kirkko" hektisen suurkaupungin ja melun ytimessä. Sain luoda viihtyvyyttä ja tehdä siitä "omani", ja rakastaa sitä niin paljon, vaikka se olikin vain lainassa ja toisen. Kiitos onnellisuuden hetkistä, Torrent d'en Vidaletin vuokra-asunto <3

Share

Pages