Ladataan...
Nanna Valli

Miehiä kuolee oman käden kautta kolme kertaa enemmän kuin naisia. Miesten syömishäiriöt ja vääristyneen kehonkuvan kokeminen ovat kasvussa. Poikien koulumenestys on heikentynyt ja se hyväksytään helpommin kuin tyttöjen heikko koulumenestys. Poikien riski syrjäytyä koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle on merkittävästi tyttöjä korkeampi.

Mitä ihmettä sitten tapahtuu pienen pojan kasvaessa mieheksi? Miksi hän päättää ottaa aseen ja ampua kuoliaaksi koulukaverinsa, käyttää seksuaalista väkivaltaa, lyödä vaimoaan tai hirttää itsensä?

Listaa voisi jatkaa, mutta tärkeämpää on pohtia, mistä ongelmat johtuvat, miksi niistä ei keskustella vielä enemmän ja avoimemmin, minkä vuoksi niihin ei aina puututa yhtä hanakasti kuin naisten kokemiin vääryyksiin ja mitä tälle kaikelle voitaisiin tehdä. Moni naisten pelkokin ratkeaisi, kun kääntäisimme enemmän katseemme poikiin ja lähestyisimme näitä huolia erityisesti ennaltaehkäisyn kautta.

Tosiasia on, että sukupuolittuneisuus ei riko vain naisia tai muunsukupuolisia. Se murentaa myös miehiä. Elämme ajassa, jossa naisten voima on ennennäkemättömän vahva ja vahvistuu jatkuvasti. Ja luojan kiitos asia on niin. Emme silti saa jättää poikiamme pulaan.

 

 

Pojat ja miehet etsivät nyt uudella tavalla paikkaansa tässä maailmassa. Uskon, että ainakin osittain syrjäytyminen, väkivalta ja ääriajattelu johtuvat siitä, että moni mies kokee tulleensa hyödyttömäksi eikä itselle sopivaa suuntaa löydy. Sellainen herättää kenessä tahansa vaikeita tunteita. Tuskin kenenkään tavoite on syrjäytyä. Jokainen haluaa kuulua jonnekin, tuntea olevansa hyödyllinen ja merkittävä jonkun silmissä. Jokainen mies kaipaa rakkautta ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta ja jossei sitä saa naisilta, sitä saattaa pyrkiä hakemaan muilta syrjäytyneiltä miehiltä. Ja kun katkeruudesta tulee yhdistävä tekijä, jälki ei aina välttämättä ole kovin kaunista.

Jos pudotamme pois negatiiviset mielleyhtymät miehiin liittyen, voimme nähdä että miehet ovat kautta aikojen olleet myös puolustajia ja suojelijoita. He ovat saaneet suurta kunniaa ollessaan hyviä taistelijoita tai napatessaan ison saaliin, josta riittää koko kylälle.

Viime vuosikymmeninä on tapahtunut suuria muutoksia siinä, mikä merkitys miehellä on omalle perheelleen, yhteisölleen ja koko yhteiskunnalle. Naiset voivat tehdä kaiken, mitä mieskin tekee - ja onneksi asia on niin. On kuitenkin ymmärrettävää, että näin iso muutos vaatii myös miehiltä totuttelua ja osa heistä kaipaa kovasti suuntaviittoja, jotka kertoisivat millaista uusi miehisyyden kulttuuri voisi olla.  Mitä on olla poika tai mies tässä ajassa? Mitä naiset, perhe ja yhteiskunta heiltä toivoo ja odottaa nyt ja tulevaisuudessa?

 

Äitien poikia

 

Nämä teemat ovat minulle erityisen merkityksellisiä siksi, että olen itse 7-vuotiaan pojan äiti. Jo nyt on selvää, että epäterve maskuliinisuus alkaa kietoutua hänen elämänkokemuksiinsa tavalla tai toisella. Se on tullut eteen viimeistään koulun aloituksen myötä, jonka jälkeen lapsen elinympäristö yhtäkkiä laajenee ja muiden kuin oman perheen mielipiteet alkavat painaa vaakakupissa yhtäkkiä yhtä paljon tai jopa paljon enemmän. Lapsi alkaa aktiivisemmin etsiä paikkaansa maailmassa ja yhteisössä ja peilata omaa arvoaan muistakin kuin vanhemmistaan. Se on kova paikka. Peili on toisinaan hyvin armoton ja muiden sanat voivat viiltää kovinkin kipeästi ja jättää arpensa.

Pelkään ajoittain kovastikin niitä odotuksia, joita poikani oletetaan täyttävän tässä maailmassa vain siksi että hän on poika, miehenalku. Odotuksia siitä, millaisia poikien kuuluu olla tai millainen tosimies on. En itse epäile hetkeäkään etteikö pojillamme olisi kapasiteettia kasvaa ihaniksi miehiksi ja minua surettaa ennen kaikkea se, että siihen ei ole riittävästi roolimalleja ja tuki muilta pojilta voi olla olematonta, kun kaikki kamppailevat saman myrkyllisen miehisyyden verkossa, jota tuputetaan joka puolelta ja jota me naiset valitettavasti myös vähintään tiedostamattomasti heissä tuemme.

Minua surettaa, että tässä ajassa joka suunnalta tuntuu tulevan viestiä siitä, että poikamme ja miehemme ovat pahoja, huonoja ja tietämättömiä. Mutta kukaan ei opasta kädestä kiinni pitäen kuinka nuo asiat voisi oikeasti korjata. Liian harvoin on tarjolla turvallista roolimallia, jolta oppia. Ei ole ihme, että Poikien Puhelimeen soitetaan parhaana kuukautena 7000 kertaa ja näistäkin puheluista kyetään vastaamaan vain noin tuhanteen.

Kurkkuani kuristaa, kun mietin millaiseen maailmaan minun pitää poikani sysätä tulevina vuosina. Kuinka maailma ottaa hänet vastaan, koska hän on poika. Hän on hyvin herkkä ja samaan aikaan hänessä on luonnostaan paljon myös maskuliiniseksi luokiteltuja piirteitä, kuten kilpailun halua, taisteluasennetta ja voiman, vahvuuden ja vallan ihannointia. En haluaisi että hän kokee nämä piirteensä väärinä, mutten myöskään halua että hän käyttäisi niitä väärin, epätietoisella tai muita satuttavalla tavalla.

 

Viimeinen kriittinen hetki

 

Miehissä on monia puolia, jotka eivät tunnu löytävän rakentavaa ja tasapainoista ulospääsyä tässä ajassa. Ja jotkut näistä miehistä hakevat toisten miesten validointia omille miehisyytensä osille rikkinäisin keinoin, koska parempia ei ole opetettu. Nuo osat tunkeutuvat väkisin toisen henkilökohtaiseen tilaan. Noilla osilla ei ole tarvittavaa tilannetajua, kunnioitusta, ymmärrystä tai viisautta.

Kun pojat saapuvat murrosikään ja testosteroni alkaa todenteolla jyllätä, voisi ajatella että eletään sitä viimeistä kriittistä hetkeä jolloin liikkeelle pääsee voima, jota pitäisi oppia hallitsemaan ja kanavoimaan oikein.

Tällä hetkellä on nähtävillä, miten upeasti tytöt ja naiset ottavat oman maskuliinisuutensa ja seksuaalisuutensa käyttöönsä. He uskaltavat vihdoin puhua, tehdä ja nousta barrikadeille. He tekevät selväksi, mitä haluavat, miten sen haluavat ja he haluavat sen nyt. Samaan aikaan miehet ovat yhä enemmän hukassa sen suhteen, kuinka kanavoida omaa maskuliinisuuttaan ja seksuaalisuuttaan sopivin tavoin. Heitä pelottaa, koska miehissä nuo puolet on demonisoitu niin pitkälle. On kuin heidän ylleen olisi langennut jonkinlainen varjo, jossa lymyää vain pahoja asioita ja rangaistavia tekoja.

Pojille ei oikein kukaan opeta, kuinka tätä valtavaa voimaa, joka heissä on, voisi käyttää rakentavasti. Kuinka toimia sen kanssa maailmassa ja naisten kanssa oikein. Sillä tuo voima on niin valtaansa ottava, että se on purettava, tavalla tai toisella. On pelikonsolit ja väkivaltaiset pelit. On netti pullollaan ääriajattelijoita, joista niin halutessaan löytää itselleen taatusti sen yhteisön, huomion ja merkityksen, jota on niin kipeästi kaivannut. On älypuhelimet, porno ja runkkaus. Mutta porno on kavala apu, sillä se tuottaa usein nuorelle myös jonkin asteista häpeää, joka johdattaa ainakin jollain tapaa yhä enemmän varjoon, missä halu, voima, valta ja häpeä seuraavat toisiaan viikosta ja kuukaudesta toiseen yhteen sulautuen. Ei sellainen voi tehdä hyvää nuorelle kasvavalle pojalle, joka kamppailee oman seksuaalisuutensa ilmaisun kanssa.

Kun itse olin teini-iässä, ahmin Demit ja Cosmopolitanit kannesta kanteen, tuijotin Sinkkuelämää-jaksoja ja pyörin tyttöjen keskustelupalstoilla. Samaa tekevät tytöt kai edelleen. Valitettavasti pojille ei oikein ole uusia maailmoja avaavaa ja monella tapaa kasvattavaa naistenlehtikulttuuria eivätkä pojat keskustele tunteistaan ja epävarmuuksistaan ihan samalla tavalla ja intensiteetillä kuin tyttöporukat keskenään.

Pojat jäävät myös tyttöjä enemmän vaille kosketusta. Naisille on luontevampaa ja sallitumpaa halailla ystävien kanssa, makoilla yhdessä sängyllä, pitää kädestä kiinni. Naiset viettävät myös enemmän aikaa fyysisessä ja emotionaalisessa kontaktissa lasten kanssa ja lasten hellittely on naisille myös sosiaalisesti hyväksyttävämpää kuin miehille. Pienten lasten äiti saa oksitosiinivarastonsa äärimmilleen ja kosketuskiintiönsä täyteen lastensa kanssa päivän mittaan, kun taas töistä vasta iltaisin kotiin palaavan miehen läheisyydentarve saattaa roikkua vuosikausia miinuksella.

Miehet kärsivät siis paitsi sinkkuina, niin myös herkemmin perheiden sisälläkin kroonisesta kosketuspulasta ja emotionaalisesta nälästä.

 

Supersankareita ja hirviöitä

 

Pop-kulttuurikaan ei ole sen ystävällisempi pojille kuin tytöillekään. Se syöttää myrkyllisen miehisyyden kuvaa elokuva, sarja ja musiikkivideo kerrallaan. Leffoissa toistuvat aina samat teemat. On raiskauksia, seksuaalista ahdistelua ja jatkuvaa miesten välistä väkivaltaa. Usein mies hakeutuu naisen lähelle hieman väkisin, sinnikkäästi, kielloista huolimatta ja saa tällä painostavalla käytöksellään naisen lopulta maagisesti rakastumaan itseensä.

Ei tarvitse mennä lapsille suunnattuja elokuvia tai ohjelmia kauemmas todistaakseen hypermaskuliinisuuden stereotyyppejä. Katsoessani taannoin uutta versiota Kaunottaresta ja Hirviöstä, oletin että se olisi Emma Watsonin ja ajan myötä jossa elämme edes vähemmän stereotyyppisempi. Olin väärässä. Minun oli pakko jättää elokuva kesken poikani kanssa. En muistanut, miten kammottava Gastonin hahmo olikaan. Väkivaltainen, alistava, seksistinen ja naisia ahdisteleva ällötys. Tottakai hän on samaan hengenvetoon myös hyvin lihaksikas, miehekäs, pitkä ja vahva - kaikkea mitä moni pieni poikakin haluaisi olla. Puhumattakaan elokuvan toisesta miespääosasta. Vihainen ja väkivaltainen Hirviö, joka alistaa Belleä. Ja silti kaikesta tästä huolimatta Belle lopulta rakastuu häneen ja “parantaa” näin Hirviön. Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? Koska meille syötetään sitä tarinaa jo pikkutytöstä lähtien. Aikuisen silmiinhän Kaunottaren ja Hirviön seksistisyys ja tarinan stereotypiat ovat silmiinpistäviä, mutta pienen pojan päässä nämä kaikki piirteet, hyvät ja huonot, alitajuisesti yhdistyvät ja hän rakentaa vaivihkaa mielessään kuvaa siitä, millainen miehen tulisi olla.

Useimpien Disney-elokuvien loppukliimaksinakin on taistelu kahden miehen välillä. Joko naisen rakkaudesta tai statuksesta. Ja lopulta “paha” osapuoli eli hän, joka ainakin vaikuttaa mielenterveysongelmaiselta, syrjäytyneeltä (kuten Leijonakuninkaan Scar) tai muuten vain heikolta häviää tai kuolee. Leffoissa toistuvat usein samat miehisyyteen liitetyt teemat. On vahva miespääosa ja hänen rinnallaan usein joko hauska tai ilkeä, lihava tai "ei-niin-komea" miessivuosa, kuten Aladdin ja Jafar tai Gaston ja Lefou. Mies pelastaa naisen lähes aina. Naiset rakastuvat miehiin, vaikka he olisivat väkivaltaisia. Pääosan esittäjät rakastuvat ja ovat poikkeuksetta heteroita. Isät ovat ilkeitä tai pelottavia, kuten pienen merenneidon isä. Tai vässyköitä, kuten Jasminin tai Lumikin isä.

Noita kaikkia miehen malleja voisi kutsua eräänlaisiksi maskuliinisuuden arkkityypeiksi, joita löytyy kulttuuristamme muutamia ja ne korostuvat yhtä paljon myös aikuisille suunnatuissa elokuvissa, joissa Todellinen Mies on yleensä aina vahva, vakaa ja kontrollissa.

 

 

Tyypillisimmässä eli Supersankarin arkkityypissä mies pelastaa aina naisen ja siinä sivussa koko maailman. Supersankari on yleensä valkoinen mies ja hän käyttää lähes poikkeuksetta väkivaltaa noiden tavoitteiden saavuttamisen välineenä. On olemassa myös oma arkkityyppinsä tummaihoisille miehille. Hänessä väkivalta on tyypillisesti erittäin korostunutta ja hän on supermies-arkkityypistä poiketen usein naista halventava. Tämä arkkityyppi on yksi merkittävä osasyyllinen erityisesti Yhdysvalloissa tapahtuviin jatkuviin tapauksiin, joissa tummaihoisia miehiä ammutaan poliisien toimesta vailla järkevää syytä.

Sitten tulevat heistä hieman alempiarvoisemmat miestyypit, miehet jotka eivät fysiikkansa tai älykkyytensä puolesta kykene saavuttamaan supersankarin asemaa. He ovat pellejä, miehiä jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi. Koska he eivät omista isoja lihaksia tai poikkeuksellisen komeaksi luokiteltuja kasvoja tai muita naisia viehättäviä kykyjä eivätkä näin pääse naisten suosioon, he ilmentävät maskuliinisuuttaan muilla tavoin. He ovat huumorimiehiä, joiden vitseistä valtavan iso osa keskittyy naisiin tai seksiin. Heidän kaikkea tekemistään ja koko olemassaoloaan värittää jatkuva paine ja halu päästä harrastamaan seksiä naisten kanssa. Tämän arkkityypin ruumiillistumia löytyy jonoksi saakka American Pie -elokuvista, joista Stifleriä voisi tituleerata tämän miestyypin räikeimmäksi esikuvaksi.

Peleissä vahvimmin esiin nouseva arkkityyppi on (jälleen kerran) valkoinen mies, jonka kaikessa tekemisessä empaattisuus loistaa poissaolollaan ja sitä sijaistavat täydellinen kontrolli, agressiivisuus ja kylmäverisyys.

Kun pohtii näitä arkkityyppejä, ymmärtää millaista maailmaa pojillemme tuputetaan pienestä pitäen. He katsovat ylöspäin hahmoja, jotka eivät näytä herkkyyttään tai jaa tunteitaan, eivät kunnioita muiden tahtoa tai omaa tilaa ja joiden arvoa määrittää vain se kuinka vahvan kontrollin omaa itsestään ja muista ja kuinka paljon kykenee haalimaan rahaa, valtaa ja seksuaalisia valloituksia. Surullinen miehisyyden kuva kertakaikkiaan.

 

 

David Deidan varjo

 

 

Surullista on, että me naiset myös tuemme näitä stereotyyppejä turhan usein. Törmään jatkuvasti meemeihin ja teksteihin siitä, miten naiset korostavat olevansa sitä ja tätä ja miehet ovat luusereita, koska eivät meidän tunnevuoristorataamme kestä.

Odotamme miehiltä toisinaan aivan liian paljon. Toivomme että he ovat herkkiä ja tunteistaan keskustelevia ja että samaan aikaan he olisivat myös turvallisia ja tekisivät aina tilanteesta riippumatta tilaa meidän tunteillemme.

Erityisesti henkisissä piireissä elelee vahva David Deidan oppien varjo. Naiset saavat tuntea mitä vain, milloin vain ja miehen tulisi vain kestää tämä kaikki. Tällaisilla opeilla naiset pyrkivät perustelemaan ja todistelemaan itselleen ja miehille sitä, että he nyt vain ovat emotionaalisesti kuin tuleen syttynyt luotijuna, vaikka oikeasti se on monesti vain kypsymättömyyttä ja kykenemättömyyttä ottaa omista tunteistaan vastuu ja keino paeta tuota vastuuta marttyyrin maskin taa.

Maskuliinisuus tuntuu olevan kuin jokin koe, jonka miehet tekevät toistuvasti toisilleen ja jonka me naiset teemme myös turhan usein miehillemme. Tämän kokeen välineinä me naiset myös itse valitettavasti usein olemme. Isoimmassa arvossa pidetään miestä, joka saa eniten seksiä tai kauneimman naisen. Miesten yhden illan juttuja on tämän kautta tavallaan helppo ymmärtää ja ne ovat sosiaalisesti hyväksytympiä, koska mies saa niiden kautta glooriaa ja muiden miesten kunnioitusta.

Itse olen ajanut samanlaista oikeutta naisille. Että mekin saamme olla avoimen seksuaalisia leimautumatta hutsuiksi. Olen kuitenkin tuon ajatuksen promoamisen tiimellyksessä jättänyt huomaamatta jotakin oleellista miehistä. Sen, että on paljon miehiä, jotka eivät haluaisi toimia yllä kuvatulla tavalla. He eivät haluaisi kerätä seksuaalisia valloituksia, mutta kokevat siihen valtavaa sosiaalista painostusta, koska niin kuuluu tehdä, koska se tekee hänestä muiden silmissä Todellisen Miehen.

Mieheni kanssa, joka esiintyy myös tämän tekstin kuvissa, olemme pohtineet että yksi tutuimmista poikiin istutetuista ohjelmoinneista on, että heidän tulisi aina haluta seksiä ja pystyä seksiin. Jos nainen haluaa seksiä ja mies ei ja hän kieltäytyy siitä, se on nöyryyttävää. Sama ohjelmointi opettaa myös naiset väheksymään miestä ellei tämä halua tai kykene seksiin aina, kun nainen sitä haluaa. Jos miehellä ei seiso, se on lähes kestämätön häpeä. Viime vuosina juteltuani useiden miespuolisten ystävieni kanssa seksistä autenttisemmin kuin koskaan aiemmin, olen oivaltanut miten paljon miehillä on seksiin liittyviä epävarmuuksia ja pelkoja. On miehiä, jotka eivät ole vielä 20-vuotiaana keränneet juurikaan seksikokemuksia ja kokevat sen vuoksi häpeää. On miehiä, joilla ei aina seiso, varsinkaan jos kumppani on uusi ja ihastus voimakasta. Voin vain kuvitella, miten nololta miehestä tuntuu kun uuden ihastuksen kanssa seksi tyssää heti ensimmäisillä kerroilla siihen, että erektio ei vain luonnistu. Nainen saattaa kuvitella että hänessä on jokin vika tai että mies on kokematon. Harva ymmärtää, että kyse voikin olla vain siitä että mies on niin ihastunut ja paine suoriutua miehenä mahdollisimman hyvin käy liian raskaaksi.

 

 

Sitä on ehkä sukupuolittuneessa kulttuurissamme juuri vaikea huomata. Että myös miehet ovat täynnä epävarmuuksia ja ahdistusta, täynnä pelkoja siitä etteivät he riitä.

Sinunkin elämässäsi on tällä hetkellä melko varmasti mies, joka ei uskalla kertoa jostakin kokemuksestaan, koska se ei tunnu turvalliselta. Koska hänestä tuntuu, että häntä ei kohdata, kuunnella tai oteta vakavasti. Koska hänellä on olo, että hänen kokemansa vääryys ei ole yhtä vakavaa kuin naisten kokema vääryys tai koska on noloa jakaa tällaisia tunteita. Koska hänen pitäisi miehenä olla ehkä vahvempi, voimakkaampi ja pysyä kasassa paineenkin alla.

Myös miesten seksuaaliseen häirintään tai poikiin kohdistuvaan pedofiliaan suhtaudutaan liian usein kevyesti ja jopa naureskellen. Pikkulapsia on vuosikymmenet varoiteltu namusedistä, muttei siitä että myös nainen voi tehdä pahoja asioita.

Kun miesopettaja tekee seksuaalisia tekoja 13-vuotiaan tyttöoppilaan kanssa, se on väärin ja rangaistavaa. Kun naisopettaja tekee seksuaalisia tekoja 13-vuotiaan poikaoppilaan kanssa, tälle lähes hurrataan. Iloitaan siitä, että “poika sai vanhempaa naista”. Tyttöoppilas “joutui” tilanteeseen, poikaoppilas “sai”, “onnistui”. Vaikka kumpikin, sekä tyttö että poika, ovat näissä tilanteissa yhtä nuoria ja yhtä alussa oman seksuaalisuutensa tutkimisen ja vaalimisen kanssa ja tismalleen yhtä hauraita hajoamaan tällaisten tekojen vaikutuksesta ennemmin tai myöhemmin.

Jos kuka tahansa tarraisi naisartistin rintoihin tai jalkoväliin keikan yhteydessä, se olisi yleisesti hyvin paheksuttavaa. Kun Pete Parkkonen riisuu paitansa, nuo samat naiset jotka halveksuivat aiemmin seksuaalista häirintää, saattavat unohtaa missä se raja menikään. Tai kun Katy Perry suutelee koelaulajaa lupaa kysymättä, hän ei häiritse seksuaalisesti, vaan vain "varastaa" tältä ensisuudelman.

Naisia on alistettu, ahdisteltu, raiskattu ja hiljennetty vuosisatoja. Metoo-kampanja on tärkeä liike, jotta tämän ajan epäkohdat saadaan valaistua ja korjattua. Mutta on varottava ettei hyvä tarkoitus päihitä keinoja. On oleellista nostaa esiin vääryydet ja niiden tekijät, mutta pysyttävä hereillä siitä ettei harhaudu tekemään yleistyksiä ja itse syyllisty samankaltaisiin narratiiveihin, joita vastaan yritti alunperin taistella.

 

Kuka lohduttaisi poikia?

 

Kuinka me voisimme opettaa poikiamme olemaan ylpeitä siitä, että he ovat miehiä? Kuinka voisimme tarjota pojillemme parhaat eväät oman maskuliinisuutensa terveeseen ilmaisuun? Kuinka voisimme antaa pojille heidän kipeästi kaipaamaansa merkityksellisyyden tunnetta?

Ne kaikki miehet, joilla luetutin tätä tekstiä ennen julkaisua, olivat onnellisia siitä, että kirjoitan naisena näistä asioista. Osa kertoi saaneensa isojakin oivalluksia, osa mietti että olisipa voinut kuulla tämän kaiken jo nuorempana. Keskustellessani näistä asioista miesten kanssa, kantavina teemoina tuntuu olevan miesten hukassa olemisen tunne ja voimakas halu löytää se oma juttu tässä maailmassa, jonka eteen tehdä töitä, jonka puolesta taistella. Osa on löytänyt sen jo. He, jotka eivät ole, kaipaisivat siinä apua ja tukea ympäriltään, sekä naisilta että erityisesti muilta miehiltä. Jokaisella ei ole vahvaa isää tai viisasta mentoria elämässään, joka näyttäisi tietä, halaisi ja kehuisi. Kaikilla ei ole edes perhettä, joka kannustaisi ja tukisi pientä tai vähän suurempaakin ihmistä hänen tavoitteissaan ja unelmissaan. Kaikille ei jaeta samanlaisia kortteja ja he joilla ne ovat syystä tai toisesta hieman huonommat kaipaavat kipeästi vaille jäämiään onnistumisen tunteita ja vieressä tsemppaavan yhteisön tuomaa turvaa - ja kukapa ei?

Voisimmeko me yhdessä kääntää katseemme myös poikiimme ja nähdä heidän hätänsä, huolensa ja pelkonsa? Voisimmeko me kaikki yhdessä, joukkona pyrkiä keksimään keinoja, joilla erilaiset vääryydet voisi estää? Voisimmeko luoda turvallista tilaa myös pojille ja miehille? Tilaa, jossa tunteitaan voi jakaa ilman pelkoa siitä, että se on noloa, naurettavaa tai heikkoa. Tilaa, jossa jokaisen huoli otetaan vakavasti. Voisiko jostakin ilmestyä lisää Teemu Syrjälän kaltaisia miehiä, jotka rohkeasti jakavat tunteitaan, ilojaan ja surujaan, epävarmuuksiaan ja onnistumisiaan kaiken maailman edessä, vaikka se taatusti välillä vähän jännittää ja pelottaa? Sillä jos jotakin, niin uudenlaisia roolimalleja ja uusien toimintatapojen esimerkkejä meidän poikamme kaipaavat. Vaikeaa on muuttaa sitä mikä on aina ollut ellei tule ihmisiä, jotka näyttävät mitä voisi olla. Yhtä vaikeaa on tuntea olevansa hyvän arvoinen, jos on joutunut pettymysten saattelemana kasvattamaan kovan kuoren itsensä ja muun maailman väliin eikä ole minkäänlaista muitakin palvelevaa merkitystä omalle elämälleen löytänyt.

Siitä kaikesta syrjäytymisen ja ääriajattelun välttämisen ja itsen ja muiden kunnioittamisen polku alkanee kenellä tahansa. Että oivaltaa omat taitonsa, oman voimansa ja ymmärtää olevansa merkityksellinen kaikkine puolinensa. Siihen tarvitaan aina peiliä muista. Että tulee kuulluksi, nähdyksi ja rakastetuksi onnessaan ja kivussaan tietäen, että minulla on paikka tässä yhteisössä, tällä planeetalla. Että on jokin syy tulla paremmaksi mieheksi, yhteisön jäseneksi, ihmiseksi. On syy herätä joka aamu ja lähteä ovesta ulos. On syy elää ja hymyillä.

 

 

Ladataan...
Nanna Valli

Oltuani nyt puolisentoista vuotta paljolti irti “piireistä” (omalla kohdallani henkisistä piireistä ja tantrakuvioista sekä puhtaan ravinnon hypetysarmeijasta), joissa aiemmin vietin kaiken aikani olen alkanut nähdä ennen minulle niin itsestäänselvät asiat monella tapaa uudessa valossa.

Olen aina halunnut ymmärtää ilmiöitä ja ihmisiä. Sitä miksi maailma on tai on ollut sellainen kuin se on ja mihin me olemme ihmisinä menossa. Olen pikkutytöstä asti ollut nörtti, joka haluaa jatkuvasti lukea ja oppia lisää ympäröivästä maailmasta ja kanssakulkijoistaan. Olen pohjattoman utelias ja halukas tutkimaan mitä, missä, miten ja miksi. Mutta olen aina ollut myös melko herkkänahkainen mitä tulee kritiikkiin, joka kohdistuu asioihin, jotka ovat minulle tärkeitä ja joista luulen tietäväni itse jo hyvin paljon - olenhan käyttänyt vuosikausia joidenkin teemojen opiskeluun.

Sänkyyn vieneen vaikean raskauden ja synnytyksen jälkeisen vauvahuuman myötä olen saanut puolentoista vuoden irtioton oikeastaan kaikesta mitä aiemmin tein tai mihin uskoin ja sen aikana olen oivaltanut elämästä jotakin tärkeää. Olen ymmärtänyt, että mikäli vietän aikaa vain tai pääosin ihmisten kanssa, jotka ovat lähtökohtaisesti asioista kanssani samaa mieltä, se altistaa minut hyvin todennäköisesti sille että sokeudun monille muille näkökulmille ja kuljen ns. pää perseessä päivät pitkät uskoen koko ajan vahvemmin että oma totuuteni on se ainoa oikea. Koska sen lisäksi että itse keskityn vain tiettyyn näkökulmaan, myös muut ympärilläni pönkittävät tuota samaa näkemystä loputtomassa kuorossa. Lopulta alan pitää omia ideologioitani omana identiteettinäni ja sitten mennään jo alueelle, jossa kritiikki sitä kohtaan tuntuu hyvinkin kipeältä loukkaukselta minua itseäni ja minulle rakasta yhteisöäni kohtaan. Olenhan rakentanut haurasta minuuttani, odotuksiani ja oletuksiani juuri noiden käsitysten ympärille. Se että joku osoittaa kritiikkiä sattuu liikaa, jotta voisin tarkastella omia ajatuksiani lähellekään puolueettomasti tai minkäänlaiselle uudelle informaatiolle vastaanottavaisena. Kun näin käy, alan pitää kaikkia minun ajatuksiani haastavia kysymyksiä esittäviä tai kehittävääkin kritiikkiä antavia ihmisiä kiusaajina, trollaajina tai muuten vain ymmärtämättöminä moukkina, joita minun ei tod. tarvitse kuunnella - vaikka siihen joskus tai ehkä melko useinkin olisi jonkin verran aihetta.

Mutta ehdottomuus ja näkemysten lukittaminen vailla tilaa tuon lukon mahdolliselle aukaisemiselle on aika ahdas vankila, jota vartioivat paitsi väärässä olemisen pelkomme ja siitä syntyvä häpeä, myös yksin jäämisen pelko.

Huomaan nyt, että vaikka kuvittelin kovin “henkisenä ihmisenä” olleeni hyvinkin avoin, suvaitsevainen ja kaikkea rakastava, olenkin tosiasiassa ollut tuon kuoren alla melko ehdoton. Jos jonkun ihailemani ihmisen jokin mielipide onkin ollut liian poikkiteloin minun silloisen vankan näkemykseni kanssa, olen tuntenut ärtymystä ja kiukkua, tukahduttanut sen ja lakannut usein myös seuraamasta tämän ihmisen juttuja. Koska olen pettynyt siihen, ettei tämä ihminen jakanutkaan kaikkia ajatuksiani. Olen elänyt niin omien arvojeni sokaisemana ja niistä kiinni pitäen, että minua on ärsyttänyt suunnattomasti se, että joku voisi ajatella jostakin minulle tärkeästä ja merkittävästä asiasta eri tavoin kuin minä. Olen ajautunut väittelemään erilaisista arvoista, haluten että muut oppisivat näkemään asiat kuten minä näen. Olen halunnut haastaa muita ajattelemaan uusin tavoin, mutta en ole kyennyt itse olemaan haastettavana. Koska silloin on kovin haavoittuvainen ja osoittaa oman heikkoutensa ja erehtyväisyytensä. Kuka nyt sellaista haluaisi?

Kyse on ollut paljolti myös siitä, että en ole ollut niin varma näkökannastani, että uskaltaisin päästää jonkun kritiikin siitä liian lähelle. Minua on pelottanut, että mieleni ehkä muuttuisi. Se johtaisi paitsi siihen, että minun pitäisi myöntää olleeni väärässä, myös siihen että yhteisö jossa olen elänyt ei välttämättä enää tuntuisi tutulta, kodilta eivätkä ihmiset, joihin luotin, enää ehkä ymmärtäisi minua. Tuntuu että hyvin usein näkemyksien muuttamisen pelon taustalla on ollut suureksi osaksi egoni kolhiintumisen ja tyhmältä näyttämisen lisäksi myös yksin jäämisen pelkoa. Jos muutan käsitystäni näistä asioista radikaalisti, se voisi tarkoittaa sitä, että minun yhteisöni sulkee minut ulkopuolelle. Jäisin yksin. En enää olisi mitään noiden silmissä. Jos kritisoin tantraskeneä tai henkisiä piirejä tai sanon poikkinaisen sanan feminismistä, voisi jäädä tykkäykset somessa saamatta. Olisin varmaankin petturi, takinkääntäjä, miesten puolella, tyhmä, hyväuskoinen, manipuloitavissa, hölmö. Mutta millaisessa yhteisössä minä siinä tapauksessa olisin elänyt? Ei se olisi se kiva ja rakastava yhteisö jonka sen kuvittelin olevan, vaan kyseessä olisi pikemminkin omiin ideologioihinsa hukkunut kultti jossa eriäviä mielipiteitä ei hyväksytä ja pellolle potkitaan jokainen vähänkään “vääräuskoinen”.

Yllättäen olenkin saattanut huomata, että vaikka osa kavereista on pudonnut elämässäni muuttuneiden asioiden myötä pois, suurin osa lähimmistä ystävistä kyllä ymmärtää ja jää, vaikka jokin keskeinen arvo jonka puolesta olen liputtanut yhdessä heidän kanssaan muuttuukin. Ymmärrän, että he ovat aina välittäneet minussa pohjimmiltaan muista asioista kuin siitä, mitä minä ajattelen asiasta X. He ovat välittäneet luonteestani, siitä kuinka kohtelen heitä ja mitä arvoa heidän elämäänsä tuon, riippumatta lopulta siitä uskommeko yhdessä yhteisenä rintamana tismalleen samoihin asioihin.

Ja kun pääsee omien defenssiensä yli, riisuu laput silmiltään, voi olla yllättävän nautittavaa ja virkistävää viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka katselevat elämää melko eri näkövinkkelistä.

En enää rankaise niitä osiani, jotka eivät vielä osaa, tiedä, halua tai kykene ja olen alkanut sen sijaan hyväksyä sen, että olen usein hyvinkin keskeneräinen, tietämätön tai väärässä. Matto voidaan vetää uskomusteni ja totuuksieni alta minä hetkenä hyvänsä. Se mihin minun kannattaa tarttua on se loputon uteliaisuus, joka minussa on aina elänyt. Voin antaa sen liikkua minussa entistä vapaammin, kyseenalaistavammin ja jatkuvasti uudelle tilaa tehden. On nykyisin ahdistavan sijaan kivaa, kun huomaan että näkemykseni jossakin asiassa on ollut vähän höpsö, naiivi tai turhan tiukka ja kapea ja ärsyyntymisen sijaan yhä useammin haltioidun siitä, että voin laajentaa ymmärrystäni aiheessa, josta ennen luulin tietäväni muka niin paljon. Aina on opittavaa, aina on mahdollisuus oivaltaa lisää. Muutos on tosiasia ja mikäli katson taaksepäin sitä, kuinka paljon olen muuttunut kymmenessä vuodessa, on erittäin todennäköistä että jälleen kymmenen vuoden kuluttua ajattelen kaikesta taas todella eri tavalla kuin nyt. Mikä upea rikkaus.

Mitä aktiivisemmin lappuja silmiltään pudottaa, sitä hassumpaa on huomata miten erilaisia uskomuslaseja päässämme pidämme päivät pitkät, silloinkin kun kuvittelemme että meillä ei sellaisia ole. Mieheni kanssa tämä ilmenee usein, kun puhumme eri teemoista. Hän ihan erilaisella taustallaan laittaa eri sanoillekin täysin erilaisia merkityksiä kuin minä. Yksittäinen sana, saatika lause voi herättää molemmissa aivan päinvastaisia mielikuvia, muistoja ja reaktioita. Miten suuri väärinymmärryksen vaara piilee siis jo läheistenkin ihmisen välillä, saatika kun seuraa anonyymeissä nettikeskusteluissa tapahtuvaa kinastelua, joissa harvoin pohjimmaisena haluna on ymmärtää toista. Kunhan halutaan pönkittää sitä käsitystä, joka itsellä jo valmiiksi on ja loata toisen käsitys niin likaisesti kuin mahdollista.

Siksi sydäntäni lämmittää erityisen paljon tässä hetkessä se, kun näen keskusteluja, joissa päällisin puolin eri mieltä olevilla osapuolilla on aito halu ymmärtää toisen arvopohjaa ja kokemusta asioista. Kun “minä olen oikeassa” -väittelyistä syntyy keskusteluja, vuorovaikutuksesta tulee aidosti hedelmällistä ja ihmisiä tuhoavan ja äärimmäistä ajattelua lisäävän sijaan syvempää ymmärrystä synnyttävää ja näin myös parempia ratkaisuja tuottavaa.

Se että palautetta ja kritiikkiä ottaa vastaan provosoitumatta ei tarkoita automaattisesti sitä että oma näkökanta tulisi muuttaa suuntaan tai toiseen. Se tarkoittaa vain sitä, että toisen juttuja kuunnellessa ei pitäisi omaa kaiken-tietävää-vastausta jo valmiina tykitettäväksi, vaan pyrkii todella kuuntelemaan ja ymmärtämään myös muiden toisin ajattelevien arvoja ja kokemuksia. Reflektoi. Koittaa etsiä, voisiko toisen näkemyksessä olla jotakin sellaista, isoa tai ihan pienen pientä itselle uudenlaista totuuden siementä, jota voisi soveltaa omaan kantaansa asioista. Voisiko ymmärtää sitä, mistä toinen tulee ja miksi hän ajattelee tästä noin eri tavalla kuin minä. Rehellisesti katsoo peiliin ja avaa mahdollisuuden sille, että onkin itse ollut piru vie väärässä tai hieman hakoteillä tuon ja tuon teeman kanssa tai turhankin obsessoitunut juuri tiettyyn tapaan tarkastella tätä aihetta. Ja lopulta se kaikkein tärkein, mutta niin usein unohdetuin kysymys: voisiko olla, että en tiedä tästä teemasta (kirjaimellisesti) puoliakaan, ellen kykene ymmärtämään heitä jotka ajattelevat tästä aihealueesta eri tavalla kuin minä?

Hyvänä esimerkkinä tästä on omalla kohdallani ollut tänä keväänä Jordan Peterson. Kun ystäväni linkitti minulle hänen juttujaan, aloin itselleni tuttuun tapaan ahmia minulle uutta ilmiötä niin nopeasti kuin suinkin ehdin. Vauvaa imettäessäni katselin kyseisen herran videoita tubesta tuntitolkulla ja perehdyin häntä koskeviin artikkeleihin ja kirjoituksiin. Hänen monet näkemyksensä vastasivat omiani, mutta seassa oli myös aluksi paljon oppeja, jotka saivat karvani pystyyn ja sisälläni asuvan pienen feministin taisteluasemiin. Päätin kuitenkin mennä tuon alkushokkini yli ja sittemmin olen oivaltanut, että Petersonin monissa lausahduksissa jotka ensin painelivat nappejani, on paljon perää ja ne ovat laajentaneet omaa ymmärrystäni monista asioista merkittävästi.

Pyrin siis nykyisin entistä syvemmin huomaamaan tilanteet, joissa mieleni haluaa jättää saamani palautteen tai uuden informaation huomiotta, koska se ei palvelisi “minä tiedän kaiken, minä olen oikeassa” -mentaliteettia tai “naisten voimaannuttajan" uraani pönkittäviä näkökulmia. Sen sijaan yritän inhottavista tunteista huolimatta syventyä ensinnäkin siihen, mihin minun hyvin voimakas reaktioni juuri tässä asiassa viittaa (voisiko olla että tässä on jotain opittavaa, mitä en ehkä haluaisi nähdä) sekä mitä tuo toinen ihminen haluaa minulle viestittää tai mitä uutta voin tästä videosta, podcastista, luennosta tai tekstistä mukaani napata.

Eri tavoin ajattelevat ja vastakkaisia mielipiteitä omaavat tyypit voivat olla myös suurin siunaus sinun tielläsi, niin hiton vaikeaa kuin se onkin välillä myöntää.

Jiddu Krishnamurtin sanoin: “Vaikein asia oppia on se, jonka luulet jo tietäväsi.”

Ladataan...
Nanna Valli

Tiedätkö sen tunteen, kun tapaat uuden ihmisen ja tunnette kemian, yhteyden, ihastumista, jopa rakastumista? Päästät toisen sisään elämääsi. Mutta jokin on toisin kuin ennen. Tämä ihminen tuntuu erilaiselta. Hän ei tunnu sopivan mielesi tuntemaan tarinaan siitä, millaisia miehet tai naiset ovat, millaista kahden ihmisen välinen romanttinen yhteys on. Hän ei noudata sinulle tuttua käsikirjoitusta. Hän kohtelee sinua kauniimmin kuin kukaan koskaan aiemmin. Hän huomioi sinua aidosti, ei anna yhdenkään kohdan sinussa jäädä vaille lempeätä katsettaan. Hän on kuin pehmeä peitto, joka lämmittää sinua ytimiin saakka. Hän ei pelkää sinun pimeääsi, vaan tekee jokaiselle pelollesi hyväksyvän tilan. Hän ei pelkää myöskään omaa pimeäänsä, vaan uskaltaa olla haavoittuvainen, antautua myös sinun kannateltavaksesi silloin kun hänellä on vaikea hetki. Yhteytenne on niin syvä ja kaunis, että sielunne värisevät onnesta. Tätäkö se aito rakkaus on?

Entä tiedätkö sen tunteen, kun pelko hiipii paikalle muuntaen tuon lämpimän peiton kylmäksi viimaksi saaden sinut kyseenalaistamaan onko sitä koskaan ollut olemassakaan? Pala nousee kurkkuusi. Tulet epävarmaksi, epäluuloiseksi. Defenssisi alkavat suojella sinua joltakin tuntemattomalta uhalta kuiskien sinulle, että pian voi muuten sattua, varo vain. Mielesi alkaa etsiä toisesta vikoja, joita hänessä ei oikeastaan ole ja ryhtyy sitten vielä peittämään näillä keksityillä vioilla tuon kauniin sielun hyviä puolia. Mielesi alkaa keksiä tuulesta temmattuja todisteita sille ettei tämä kannata. Tuo on kuitenkin ihan mulkvisti, valehtelija, petturi, pettäjä. Parempi jättää tämä tähän, en minä tuollaista kumppania halua.

Sitten tempaiset sydämesi ovet kiinni, tulet kylmäksi, turraksi. Et enää vastaa toisen viesteihin, et halua tavata. Hän soittaa. Tuijotat puhelimen näyttöä ja mietit, että miehet ovat ihan paskoja tai että aina ne naiset paljastuvat sellaisiksi hulluiksi, miestään rajoittaviksi psykomuijiksi. Yök. Olen mieluummin yksin.

Tiedätkö mitä juuri teit? No, minäpä kerron. Sinusta tuli se hiton pelkuri, josta ihana Antti Tuiskukin biisissään laulaa. Sinä ihan itse peloillasi sabotoit juuri uuden, kauniin yhteyden, joka oli syntymässä, koska kannat mukanasi valtavaa lastia menneisyyden tarinoita, jotka heijastat kuin elokuvan myös uusien, juuri tapaamiesi ihmisten ylle. Riippumatta siitä, onko uusi potentiaalinen kumppaniehdokas pettäjätyyppiä vaiko ei, kaadat tällaisen harhaisen oletusoksennuksen toisen niskaan toistuvasti, niin kauan kunnes lakkaat uskomasta noita kuluneita, vanhoja skenaarioita, joita mielesi niin sinnikkäästi pyörittää. Sillä ne pitävät sinun standardisi tietynlaisina. Jos olet tottunut draamaan, pettymyksiin, et kykene edes tunnistamaan tervettä, tasapainoista yhteyttä kahden ihmisen välillä vaikka sellainen olisi suoraan edessäsi. Jos olet tottunut siihen ettet tule kuulluksi, ettet voi olla oma itsesi, että sinulle ollaan epärehellisiä, et tiedä miten helvetissä sellaiseen pitäisi suhtautua kun yhtäkkiä sellaista kohtaatkin. Se ei sovi käsikirjoitukseen, jota olet elänyt todeksi koko elämäsi tähän asti. Pelätessäsi siis hylätyksi tulemista sairaalloisesti, hylkäät itseasiassa toistuvasti sinulle tarjottuja mahdollisuuksia rakkauteen. Et anna kohtaamillesi ihmisille mahdollisuutta antaa sinulle rakkaudesta uutta, eheyttävää kokemusta, jonka myötä uskaltaisit aueta niille tulevaisuudessa yhä lisää muuttaen näin vanhentuneen käsikirjoituksesi parisuhteista kokonaan uuteen.

Voit lopettaa tämän hylkäämisen oravanpyörän tulemalla tietoiseksi siitä, että ne kauhuskenaariot joita itsellesi muista ihmisistä kerrot eivät ole aina ihan totta, ettei vika ole koskaan ollutkaan kumppaneissasi. Olet itse valinnut roolisi jokaisessa parisuhteessasi. Huonoissa suhteissa olet valinnut jäädä. Hyvistä suhteista olet valinnut karata, koska et koe olevasi niiden arvoinen. On kaikenlaisia hassuja tarinoita, jotka ovat jumahtaneet sinuun kuin kasa iilimatoja. Nuo madot tuuppaavat sinuun jatkuvan virtana oletuksia siitä, millaisia muut ovat, millainen maailma on ilman, että niille kyseisessä hetkessä oikeastaan olisi mitään muuta todistetta kuin jokin kokemus menneisyydestäsi, joka sekään ei ehkä ole ihan koko totuus vaan vain oma puolesi tarinasta. Ja jokaisella tarinalla on kaksi puolta. Nämä iilimadot tuntuvat todelta, koska ne ovat olleet osa sinua ehkä aina. Tällainen minä olen, tällaista elämä on, tällaisia parisuhteet ovat. Ja auta armias, kun joku tulee rikkomaan tätä tutun tarinan kaavaa. Hätäännyt. Panikoit. Mitäs helvettiä tämä on? Kuka tuo luulee olevansa, tarjoaa tuossa nyt rakkautta ja hyvää oloa minulle kauhakaupalla. Hyi, häpeäisi edes. En tiedä mitä tehdä. Tämä ei sovi mihinkään tuntemaani käsikirjoitukseen. Tämä on liian hyvää ollakseen totta. Pelottaa. En kykene handlaamaan tätä. Menisi pois. En minä ansaitse tätä.

Yhtäkkiä olet täysin poissa mukavuusalueeltasi, joka on muuten hassu sanonta, sillä asiahan on aivan päinvastoin. Todellisuudessa uskoessasi sinua ja rakkauden kokemustasi rajoittavia mielesi kehitelmiä elät oikeastaan pirun syvällä epämukavuudessa ja kivussa, mutta olet niin valtavan tottunut tuohon kipuun ja pelkoihisi, että itseasiassa kauneimmasta mukavuusalueesta, rakkaudesta, on tullut sinulle pelottava asia. Rakkausjohdot päässäsi ovat menneet sekaisin. Koet, että rakkaus on epäilyttävää, rakkaus voi satuttaa. Et ole vielä oivaltanut, että rakkaus ei satuta, ihmiset jotka eivät uskalla aueta rakkaudelle satuttavat itseään ja näin myös toisiaan.

 

Päätä olla auki, nyt

 

Jeff Brown puhuu kirjoissaan parisuhteiden juoksijoista. He ovat heitä, jotka pelkäävät sitoutumista. He ovat heitä, jotka pelkäävät olevansa liikaa. Eivät ole valmiita kohtaamaan omia pelkojaan, saatika näyttämään niitä toiselle. He ovat heitä, jotka kohdatessaan kauniin yhteyden, pelästyvät ja ampaisevat juoksuun koskaan palaamatta. Tai heitä, jotka elävät toistuvissa on/off-suhteissa; aukeavat hetkeksi, sitten luukut taas kiinni ja hetken päästä uusi yritys. Ja sitten tuo piiri pieni pyörii loputtomasti.

Minä olen ollut tuollainen juoksija ja minä olen tässä sanomassa itselleni ja myös sinulle, että lakkaa hyvä ihminen juoksemasta. Se on väsyttävää, se saa sydämesi väsyneeksi ja surulliseksi, se tekee sinut kyyniseksi. Kun juokset, muiden on mahdoton saada sinua kiinni ja rakastaa sinua syvästi ja sisuskaluja vavisuttavasti. Kun juokset, jäät vaille muiden hoivaa, kannattelua ja tukea.

Päätä, että aukeat. Tässä ja nyt. Älä enää viivyttele. Guru Mooji puhuu siitä, miten itsensä löytämisen tiellä egon yksi harhautuskeino on siirtää asioita tuonnemmaksi. Hän puhuu henkisestä keittiöstä, jossa hän on kokki ja hänen oppilaansa ovat kasviksia, jotka kävelevät ympäriinsä toistellen, että haluavat soppaan vasta huomenna, myöhemmin, johon Mooji toteaa tuttuun tapaansa lempeästi, mutta tiukasti: "Ei, minä kokkaan teidät tänään."

Kokkaa itsesi siis nyt ja heti. Astu rakkauden tuleen tänään. Se ei koskaan voi polttaa sinusta mitään mikä on sinulle elintärkeää, se polttaa sinusta vain kaiken sen mitä sinä et ole. Pelkosi, turhat odotuksesi ja oletuksesi, mielesi rajoitteet. Anna epätoden sinussa palaa ja tuhkista nousee kuin Feeniks-lintuna jotakin häkellyttävän kaunista. Todellinen sinä. Aito, haavoittuvainen, äärettömän kaunis, rakastettava ja rakastava sinä.

 

 

Ja kyllä, jokaisessa romanttisessa suhteessa tulee tilanteita, kun tekee kipeää. Sinun tehtäväsi on mennä tuosta kivusta läpi ja ymmärtää ettei se koskaan ollutkaan totta. Se oli vain jokin hassu mielesi rakennelma, joka oli sinulle tarpeen kun olit lapsi etkä vielä osannut ottaa vastuuta itsestäsi, tunteistasi, et vielä voinut vaikuttaa siihen missä elät, keiden kanssa elät, millaista elämää elät. Mutta olet aikuinen nyt. Sinulla on voima laittaa omat rajasi ja vahvuus myös hajoittaa ne muurit, jotka sinua eivät enää palvele. Ja sen voi tehdä vain altistamalla itsensä sille, mitä pelkää eli vastustaa kaikkein eniten. Jos et tiedä mikä suurin pelkosi on, minä autan alkuun. Se on meillä jokaisella rakkautta vaille jääminen, hylätyksi tuleminen. Pelko siitä ettei sinua rakasteta, ettei kukaan välitä sinusta, ettet tule nähdyksi ja kuulluksi, että jäät yksin.

Merkittävin ja ehkä pohjimmiltaan ainoa syy sille, että ihmiset ovat sitoutumiskammoisia eivätkä ole aitoja itsejään ja kommunikoi aitoja tunteitaan romanttisissa suhteissa on tuo kuuluisa hylätyksi tulemisen pelko. Pelkäämme, että toinen jättää meidät jos olemme avoimia, ettei toinen kestä sitä kaikkea mitä meissä liikkuu. Pelkäämme ettei toinen rakastakaan meitä sellaisina kuin me olemme. Otamme siis monenlaisia rooleja, alamme itsekin uskoa niihin, kuluu vuosia, tukahdutamme tunteitamme ja jonain päivänä raja tulee vastaan. Huomaamme ettei meillä ollutkaan toisen kanssa mitään yhteistä. Toinen on meille aivan tuntematon. Suurin tragedia on kuitenkin lopulta se, että me emme enää tunne itse itseämme. Roolimme ovat imaisseet meidät esittämään näytelmää, joka ei ole koskaan ollut totta. Syntyy kriisi. Ehkä pettämistä, ehkä ero. Jotkut jatkavat tukahduttamista, koska pelko yksin jäämisestä on liian suuri.

 

Antaudu pelolle

 

Mitä jos muuttaisit tuota pinttynyttä kaavaa ja seisoisit toisen edessä kaunis sydämesi apposen auki, haavoittuvaisena, kaikki salaisuutesi paljastaneena, kaikki pelkosi kertoneena, kaikki manipulaation ja itsesi suojelun aseet laskeneena?

Kyllä, se on alkuun helvetin pelottavaa. Mutta se on ainut tapa elää autenttista elämää ja tuntea syvintä täyttymystä ensin itsessään ja siten myös muiden kanssa.

Jos pelkäät että toinen hylkää sinut kun olet aito oma itsesi, mene ja antaudu nyt heti sille että niin voi käydä. Heitä itsesi sinne rakkauden tuleen välittömästi. Laita viesti tai sano toiselle ne asiat, joita et ole uskaltanut vielä kertoa. Tee se tänään. Ja ehkä toinen ei kestä sitä. Ehkä hän ei ole valmis olemaan yhtä avoinna, yhtä haavoittuvainen. Eikä hänen tarvitsekaan, hän saa olla juuri sellainen kuin hän on. Hän ei ole sinulle mitään velkaa. Auki oleminen ja rakkaus ei ole vaihtokauppa. Hän ehkä tarvitsee vielä muurejaan. Hän lähtee. Ja mikä ihana lahja se on sinulle! Kun hän valitsee olla vielä kiinni, lipua luotasi pois, sinä voit vihdoin valita todellisen itsesi valheen sijaan, tuntea sinussa heränneen totuuden entistä voimallisemmin. Olla upea, kaunis oma itsesi ja vihdoin vetää puoleesi ihmisiä, jotka rakastavat sinussa juuri kaikkea tuota, mitä sinä todella olet.

Ja joskus voit yllättyä. Toinen kestääkin kaiken sen, mitä sinä olet. Seisot toisen edessä sydän auki revittynä, täydellisen haavoittuvaisena, jokainen pelko pöydälle toisen eteen asetettuna ja hän katsoo niitä ja sinua lumoutuneena ja toteaa, että olet kauneinta mitä hän on koskaan nähnyt. Mies ei olekaan paska fuckboy, nainen ei ollutkaan psykoottinen muija. Menemällä kiinni ja pakenemalla ihmistä, jota et kunnolla edes vielä tunne et oikeastaan pakene mitään, mikä olisi lopulta kovin todellista. Sinussa on vain herännyt pelko, jonka projisoit toiseen ja alat siis harhaisesti uskotella itsellesi ettei tuo toinenkaan osaa, pysty tai halua ihan vain siksi, koska et itse uskalla. Teet perusteettoman oletuksen toisesta pelkojasi ohjaamana ilman, että sille olisi minkäänlaisia todisteita tässä hetkessä, vain ne mielessäsi toistuvat elokuvat jostakusta joka joskus sinua ehkä satutti.

Napsauttamalla sydämesi ovet lukkoon, riistät myös toiselta mahdollisuuden avata oma sydämensä sinulle. Riistät toiselta mahdollisuuden edes yrittää kannatella sinua, näyttää mihin hän kykenee, millainen voima ja kauneus hänessä asuu. Iskemällä kumppanisi ylle oletuksen, ettei hän voisi olla riittävän vahva, riittävän oikeanlainen, riittävän auki, riistät lisäksi paitsi itseltäsi, niin myös toiselta mahdollisuuden kasvuun. Ei hän ehkä vielä osaakaan tehdä kaikkea täydellisesti aina, kuten et sinäkään, mutta hänessä voi elää yhtä suuri halu oppia näitä asioita kuin sinussakin.

Eikä toinen ehkä ole auki aina juuri sillä tavalla, jolla sinä hänen toivoisit olevan auki tai näytä sinulle rakkauttaan juuri siten miten sinä olet oppinut rakkauden näkemään. Toisen rakkauden kieli saattaa erota omastasi, mutta sekin on vain kaunista ja elämääsi rikastuttavaa. Opit nyt toisen kautta uusia tapoja näyttää sydämesi sopukoita, laajennat kuvaasi rakkaudesta ja kaikista niistä loputtomista tavoista osoittaa sitä. Olemalla armollinen itsellesi, antamalla itsessäsi hyväksynnän ja tilan sille että olet vielä keskeneräinen, annat saman hyväksynnän ja tilan automaattisesti myös toisen keskeneräisyydelle, suhteenne keskeneräisyydelle ja tästä voi syntyä äärettömän kaunis kasvun symbioosi, jossa kumpikin pääsee syvenemään yhä aidommaksi versioksi itsestään. Ja näin rakkaus kasvaa. Sinussa. Hänessä. Teissä. Maailmassa. Win-win-win-win. Aikamoinen diili. Ja toistuu muuten joka ikinen päivä.