Minä olen väärässä - ja niin olet sinäkin

Nanna Valli

Oltuani nyt puolisentoista vuotta paljolti irti “piireistä” (omalla kohdallani henkisistä piireistä ja tantrakuvioista sekä puhtaan ravinnon hypetysarmeijasta), joissa aiemmin vietin kaiken aikani olen alkanut nähdä ennen minulle niin itsestäänselvät asiat monella tapaa uudessa valossa.

Olen aina halunnut ymmärtää ilmiöitä ja ihmisiä. Sitä miksi maailma on tai on ollut sellainen kuin se on ja mihin me olemme ihmisinä menossa. Olen pikkutytöstä asti ollut nörtti, joka haluaa jatkuvasti lukea ja oppia lisää ympäröivästä maailmasta ja kanssakulkijoistaan. Olen pohjattoman utelias ja halukas tutkimaan mitä, missä, miten ja miksi. Mutta olen aina ollut myös melko herkkänahkainen mitä tulee kritiikkiin, joka kohdistuu asioihin, jotka ovat minulle tärkeitä ja joista luulen tietäväni itse jo hyvin paljon - olenhan käyttänyt vuosikausia joidenkin teemojen opiskeluun.

Sänkyyn vieneen vaikean raskauden ja synnytyksen jälkeisen vauvahuuman myötä olen saanut puolentoista vuoden irtioton oikeastaan kaikesta mitä aiemmin tein tai mihin uskoin ja sen aikana olen oivaltanut elämästä jotakin tärkeää. Olen ymmärtänyt, että mikäli vietän aikaa vain tai pääosin ihmisten kanssa, jotka ovat lähtökohtaisesti asioista kanssani samaa mieltä, se altistaa minut hyvin todennäköisesti sille että sokeudun monille muille näkökulmille ja kuljen ns. pää perseessä päivät pitkät uskoen koko ajan vahvemmin että oma totuuteni on se ainoa oikea. Koska sen lisäksi että itse keskityn vain tiettyyn näkökulmaan, myös muut ympärilläni pönkittävät tuota samaa näkemystä loputtomassa kuorossa. Lopulta alan pitää omia ideologioitani omana identiteettinäni ja sitten mennään jo alueelle, jossa kritiikki sitä kohtaan tuntuu hyvinkin kipeältä loukkaukselta minua itseäni ja minulle rakasta yhteisöäni kohtaan. Olenhan rakentanut haurasta minuuttani, odotuksiani ja oletuksiani juuri noiden käsitysten ympärille. Se että joku osoittaa kritiikkiä sattuu liikaa, jotta voisin tarkastella omia ajatuksiani lähellekään puolueettomasti tai minkäänlaiselle uudelle informaatiolle vastaanottavaisena. Kun näin käy, alan pitää kaikkia minun ajatuksiani haastavia kysymyksiä esittäviä tai kehittävääkin kritiikkiä antavia ihmisiä kiusaajina, trollaajina tai muuten vain ymmärtämättöminä moukkina, joita minun ei tod. tarvitse kuunnella - vaikka siihen joskus tai ehkä melko useinkin olisi jonkin verran aihetta.

Mutta ehdottomuus ja näkemysten lukittaminen vailla tilaa tuon lukon mahdolliselle aukaisemiselle on aika ahdas vankila, jota vartioivat paitsi väärässä olemisen pelkomme ja siitä syntyvä häpeä, myös yksin jäämisen pelko.

Huomaan nyt, että vaikka kuvittelin kovin “henkisenä ihmisenä” olleeni hyvinkin avoin, suvaitsevainen ja kaikkea rakastava, olenkin tosiasiassa ollut tuon kuoren alla melko ehdoton. Jos jonkun ihailemani ihmisen jokin mielipide onkin ollut liian poikkiteloin minun silloisen vankan näkemykseni kanssa, olen tuntenut ärtymystä ja kiukkua, tukahduttanut sen ja lakannut usein myös seuraamasta tämän ihmisen juttuja. Koska olen pettynyt siihen, ettei tämä ihminen jakanutkaan kaikkia ajatuksiani. Olen elänyt niin omien arvojeni sokaisemana ja niistä kiinni pitäen, että minua on ärsyttänyt suunnattomasti se, että joku voisi ajatella jostakin minulle tärkeästä ja merkittävästä asiasta eri tavoin kuin minä. Olen ajautunut väittelemään erilaisista arvoista, haluten että muut oppisivat näkemään asiat kuten minä näen. Olen halunnut haastaa muita ajattelemaan uusin tavoin, mutta en ole kyennyt itse olemaan haastettavana. Koska silloin on kovin haavoittuvainen ja osoittaa oman heikkoutensa ja erehtyväisyytensä. Kuka nyt sellaista haluaisi?

Kyse on ollut paljolti myös siitä, että en ole ollut niin varma näkökannastani, että uskaltaisin päästää jonkun kritiikin siitä liian lähelle. Minua on pelottanut, että mieleni ehkä muuttuisi. Se johtaisi paitsi siihen, että minun pitäisi myöntää olleeni väärässä, myös siihen että yhteisö jossa olen elänyt ei välttämättä enää tuntuisi tutulta, kodilta eivätkä ihmiset, joihin luotin, enää ehkä ymmärtäisi minua. Tuntuu että hyvin usein näkemyksien muuttamisen pelon taustalla on ollut suureksi osaksi egoni kolhiintumisen ja tyhmältä näyttämisen lisäksi myös yksin jäämisen pelkoa. Jos muutan käsitystäni näistä asioista radikaalisti, se voisi tarkoittaa sitä, että minun yhteisöni sulkee minut ulkopuolelle. Jäisin yksin. En enää olisi mitään noiden silmissä. Jos kritisoin tantraskeneä tai henkisiä piirejä tai sanon poikkinaisen sanan feminismistä, voisi jäädä tykkäykset somessa saamatta. Olisin varmaankin petturi, takinkääntäjä, miesten puolella, tyhmä, hyväuskoinen, manipuloitavissa, hölmö. Mutta millaisessa yhteisössä minä siinä tapauksessa olisin elänyt? Ei se olisi se kiva ja rakastava yhteisö jonka sen kuvittelin olevan, vaan kyseessä olisi pikemminkin omiin ideologioihinsa hukkunut kultti jossa eriäviä mielipiteitä ei hyväksytä ja pellolle potkitaan jokainen vähänkään “vääräuskoinen”.

Yllättäen olenkin saattanut huomata, että vaikka osa kavereista on pudonnut elämässäni muuttuneiden asioiden myötä pois, suurin osa lähimmistä ystävistä kyllä ymmärtää ja jää, vaikka jokin keskeinen arvo jonka puolesta olen liputtanut yhdessä heidän kanssaan muuttuukin. Ymmärrän, että he ovat aina välittäneet minussa pohjimmiltaan muista asioista kuin siitä, mitä minä ajattelen asiasta X. He ovat välittäneet luonteestani, siitä kuinka kohtelen heitä ja mitä arvoa heidän elämäänsä tuon, riippumatta lopulta siitä uskommeko yhdessä yhteisenä rintamana tismalleen samoihin asioihin.

Ja kun pääsee omien defenssiensä yli, riisuu laput silmiltään, voi olla yllättävän nautittavaa ja virkistävää viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka katselevat elämää melko eri näkövinkkelistä.

En enää rankaise niitä osiani, jotka eivät vielä osaa, tiedä, halua tai kykene ja olen alkanut sen sijaan hyväksyä sen, että olen usein hyvinkin keskeneräinen, tietämätön tai väärässä. Matto voidaan vetää uskomusteni ja totuuksieni alta minä hetkenä hyvänsä. Se mihin minun kannattaa tarttua on se loputon uteliaisuus, joka minussa on aina elänyt. Voin antaa sen liikkua minussa entistä vapaammin, kyseenalaistavammin ja jatkuvasti uudelle tilaa tehden. On nykyisin ahdistavan sijaan kivaa, kun huomaan että näkemykseni jossakin asiassa on ollut vähän höpsö, naiivi tai turhan tiukka ja kapea ja ärsyyntymisen sijaan yhä useammin haltioidun siitä, että voin laajentaa ymmärrystäni aiheessa, josta ennen luulin tietäväni muka niin paljon. Aina on opittavaa, aina on mahdollisuus oivaltaa lisää. Muutos on tosiasia ja mikäli katson taaksepäin sitä, kuinka paljon olen muuttunut kymmenessä vuodessa, on erittäin todennäköistä että jälleen kymmenen vuoden kuluttua ajattelen kaikesta taas todella eri tavalla kuin nyt. Mikä upea rikkaus.

Mitä aktiivisemmin lappuja silmiltään pudottaa, sitä hassumpaa on huomata miten erilaisia uskomuslaseja päässämme pidämme päivät pitkät, silloinkin kun kuvittelemme että meillä ei sellaisia ole. Mieheni kanssa tämä ilmenee usein, kun puhumme eri teemoista. Hän ihan erilaisella taustallaan laittaa eri sanoillekin täysin erilaisia merkityksiä kuin minä. Yksittäinen sana, saatika lause voi herättää molemmissa aivan päinvastaisia mielikuvia, muistoja ja reaktioita. Miten suuri väärinymmärryksen vaara piilee siis jo läheistenkin ihmisen välillä, saatika kun seuraa anonyymeissä nettikeskusteluissa tapahtuvaa kinastelua, joissa harvoin pohjimmaisena haluna on ymmärtää toista. Kunhan halutaan pönkittää sitä käsitystä, joka itsellä jo valmiiksi on ja loata toisen käsitys niin likaisesti kuin mahdollista.

Siksi sydäntäni lämmittää erityisen paljon tässä hetkessä se, kun näen keskusteluja, joissa päällisin puolin eri mieltä olevilla osapuolilla on aito halu ymmärtää toisen arvopohjaa ja kokemusta asioista. Kun “minä olen oikeassa” -väittelyistä syntyy keskusteluja, vuorovaikutuksesta tulee aidosti hedelmällistä ja ihmisiä tuhoavan ja äärimmäistä ajattelua lisäävän sijaan syvempää ymmärrystä synnyttävää ja näin myös parempia ratkaisuja tuottavaa.

Se että palautetta ja kritiikkiä ottaa vastaan provosoitumatta ei tarkoita automaattisesti sitä että oma näkökanta tulisi muuttaa suuntaan tai toiseen. Se tarkoittaa vain sitä, että toisen juttuja kuunnellessa ei pitäisi omaa kaiken-tietävää-vastausta jo valmiina tykitettäväksi, vaan pyrkii todella kuuntelemaan ja ymmärtämään myös muiden toisin ajattelevien arvoja ja kokemuksia. Reflektoi. Koittaa etsiä, voisiko toisen näkemyksessä olla jotakin sellaista, isoa tai ihan pienen pientä itselle uudenlaista totuuden siementä, jota voisi soveltaa omaan kantaansa asioista. Voisiko ymmärtää sitä, mistä toinen tulee ja miksi hän ajattelee tästä noin eri tavalla kuin minä. Rehellisesti katsoo peiliin ja avaa mahdollisuuden sille, että onkin itse ollut piru vie väärässä tai hieman hakoteillä tuon ja tuon teeman kanssa tai turhankin obsessoitunut juuri tiettyyn tapaan tarkastella tätä aihetta. Ja lopulta se kaikkein tärkein, mutta niin usein unohdetuin kysymys: voisiko olla, että en tiedä tästä teemasta (kirjaimellisesti) puoliakaan, ellen kykene ymmärtämään heitä jotka ajattelevat tästä aihealueesta eri tavalla kuin minä?

Hyvänä esimerkkinä tästä on omalla kohdallani ollut tänä keväänä Jordan Peterson. Kun ystäväni linkitti minulle hänen juttujaan, aloin itselleni tuttuun tapaan ahmia minulle uutta ilmiötä niin nopeasti kuin suinkin ehdin. Vauvaa imettäessäni katselin kyseisen herran videoita tubesta tuntitolkulla ja perehdyin häntä koskeviin artikkeleihin ja kirjoituksiin. Hänen monet näkemyksensä vastasivat omiani, mutta seassa oli myös aluksi paljon oppeja, jotka saivat karvani pystyyn ja sisälläni asuvan pienen feministin taisteluasemiin. Päätin kuitenkin mennä tuon alkushokkini yli ja sittemmin olen oivaltanut, että Petersonin monissa lausahduksissa jotka ensin painelivat nappejani, on paljon perää ja ne ovat laajentaneet omaa ymmärrystäni monista asioista merkittävästi.

Pyrin siis nykyisin entistä syvemmin huomaamaan tilanteet, joissa mieleni haluaa jättää saamani palautteen tai uuden informaation huomiotta, koska se ei palvelisi “minä tiedän kaiken, minä olen oikeassa” -mentaliteettia tai “naisten voimaannuttajan" uraani pönkittäviä näkökulmia. Sen sijaan yritän inhottavista tunteista huolimatta syventyä ensinnäkin siihen, mihin minun hyvin voimakas reaktioni juuri tässä asiassa viittaa (voisiko olla että tässä on jotain opittavaa, mitä en ehkä haluaisi nähdä) sekä mitä tuo toinen ihminen haluaa minulle viestittää tai mitä uutta voin tästä videosta, podcastista, luennosta tai tekstistä mukaani napata.

Eri tavoin ajattelevat ja vastakkaisia mielipiteitä omaavat tyypit voivat olla myös suurin siunaus sinun tielläsi, niin hiton vaikeaa kuin se onkin välillä myöntää.

Jiddu Krishnamurtin sanoin: “Vaikein asia oppia on se, jonka luulet jo tietäväsi.”

Kommentoi

Kommentointi on sallittu vain kirjautuneille käyttäjille.