Ladataan...
Neitsytmatka

On melkein mahdotonta päättää, mistä aloittaa. Siitäkö, miltä se eka kerta lopulta tuntui? Vai siitä, miten ekaan kertaan päädyttiin - pitkällä tai lyhyellä katsauksella? Kertoako, mitä ajattelin ja tunsin kaikkina niinä vuosina, kun olin neitsyt vasten tahtoani mutta ilman sen suurempia pyrkimyksiä muuttaakaan tilannetta? Olisiko paikallaan jakaa kaikki ne surkuhupaisat guuglailut, joita ensin tein hakusanoilla "aikuinen neitsyt", "ikuinen neitsyt", "ei koskaan seksiä" (ja näiden englanninkielisillä vastineilla), mutta joista ekan kerran lähestyessä siirryin hakusanoihin "sattuuko eka kerta" ja "tuleeko verta"? Kyllä, vielä yli kolmenkymmenen vuoden kypsässä iässä neitsyt, tai ainakin tämä neitsyt, halusi ennen kaikkea tietää: sattuuko?

Melkein mahdotonta päättää, mistä aloittaa. Aloitetaan alusta.

Joskus alakouluikäisenä luin äidille tulleesta Kodin Kuvalehdestä artikkelin, joka tarjosi neuvoja intohimon suhteestaan kadottaneille pariskunnille. Neuvot oli kirjattu kolmen viikon ohjelman muotoon. Ensimmäisellä viikolla pariskunta ei saanut koskea toisiinsa, toisella viikolla sai koskea mutta vaatteet oli pidettävä päällä, kolmannella viikolla oltiin jo alasti, mutta erogeenisimmille alueille ei ollut luvallista eksyä. Vasta kolmannen viikon viimeisenä päivänä kipinänsä kadottaneen pariskunnan oli sallittua edetä yhdyntään asti. Kolmen viikon aikana jokaiselle päivälle oli myös erilaisia varsin yksityiskohtaisesti kuvattuja viettelyneuvoja. Yhtään kuvaa en artikkelista muista, tekstin sen sijaan hyvinkin tarkasti. Luin lehteä salaa peiton alla. Samalla tavalla puolihämärässä kuin teinipojat lukevat tissilehtiä (vai surffaillaanko nykyään vain netissä näissäkin asioissa?). Muistan, miten jännittävä lehti oli. Miten vaistonvaraisesti ymmärsin pitää lukukokemuksen vain itselläni. Ja kuinka äärettömän kiihottunut olin. Sen lehden yllyttämänä vein ensimmäistä kertaa sormeni housuihini ja masturboin. Monta, monta, monta kertaa.

Teininä runkkasin ilta illan perään - kuten sen jälkeen oikeastaan aina. Nukuin yöni narisevassa sängyssä ja koitin pysyä mahdollisimman hiljaa ja liikkumatta, ettei koko talo olisi herännyt, kun punaposkisena huohotin milloin millekin mielikuvalle. Kerran muistan useamman oven takana nukkuneen äidin ilmestyneen sänkyni viereen ja kysyneen, onko jokin hätänä, kun niin kovin pyörin sängyssäni. Olin ehtinyt vetää sormet peiton päälle ja valittelin vatsaani. Pienessä mielessänikään ei kävisi kysyä, uskoiko äiti selitykseni. Jotkut samanikäiset kaverit kuljettelivat sormiaan jo ihan muualla kuin omissa housuissaan, mutta omaan yläasteaikaani seksi ei kuulunut vielä edes toiveena.

Lukiolaisena havahduin siihen, että yksi jos toinen ystävä seurusteli ja jo niin vakavasti, ettei seksi voinut olla kuulumatta suhteisiin. Aloin valehdella. Halusin kipeästi olla samanlainen kuin muut, joten vaikkei poikaystävää ollut, riittävän uskottavia ja kömpelöitä seksitarinoita sain sepitettyä muutaman. Tänä päivänäkään tuskin kukaan ystävistäni uskoisi, että olen ollut neitsyt yli 16-vuotiaaksi. Olin tarkka tarinoistani. Olin oppinut, ettei eka kerralla ilotulitukset pauku tai myöhemminkään orgasmi kruunaa jokaista panoa, joten sellaisiin hehkutuksiin en edes sortunut. Enkä koskaan sanonut mitään oma-aloitteisesti, sepitin vain, jos kysyttiin. Lukioikäisenä aloin toivoa, että joku haluaisi harrastaa kanssani seksiä. Että joku haluaisi olla kanssani. Ei yhdenillanjuttuna vaan suhteessa. Mutta epätoivoinen en ollut, toiveikas vain. Toiveikkuus oli sellaista levotonta kuplintaa vatsanpohjassa, varmuutta, että jonkin baari-illan päätteeksi löytyisi Se Oikea, jonka vällyjen väliin päätyisin. Uskoin, että ennen kuin täyttäisin 20, olisin rakastellut.

Ja sitten uskoin, että ennen kuin täyttäisin 21.

22

23

24

25...

Opiskelin, kiersin yliopistoriennot, ihastuin, en koskaan uskaltanut lähestyä tosielämän ihastuksiani, nettideittailin, en koskaan uskaltanut lähteä toisille treffeille vaikka ensimmäiset olisivat onnistuneetkin, valmistuin yliopistosta, menin töihin, täytin elämäni, katsoin, kuinka muiden elämät hakivat muotoaan parisuhteiden ja perhekuvioiden ristipaineessa, en ollut niinkään kateellinen mutta yksinäinen joskus kyllä.

26

27

28

29...

Elämä lipui. Maanantaista perjantaihin oli kiire. Viikonloppuisinkin, jos kävi hyvin. Jos kävi huonosti, perjantaista sunnuntaihin muistin olevani erilainen kuin muut.

Luovuin jo vuosia sitten ajatuksesta, että koskaan kertoisin mahdolliselle partenerille olevani neitsyt. Halusin olla kaikkea muuta. Halusin myös kipeästi löytää selitystä neitsyydelleni. Rumuus? En uskonut olevani ruma. Ylipaino? Monella ylipainoisella oli kumppani. Moni heistä oli kaikkea muuta kuin neitseitä. Lapsuudentrauma? Mutta kun lapsuuteni oli onnellinen ja sisarukseni varsin kykeneviä intiimeihinkin ihmissuhteisiin. Lesbous? Kuinka monta kertaa ajattelinkaan olevani sittenkin lesbo. Niin vinoon kasvanut vain, etten syystä tai toisesta saanut kiinni kiimantunteista naisia kohtaan. Kävin naisen kanssa treffeilläkin - oli ihan kivaa. Koitin fantasioida naisista - epäonnistuin yhä uudelleen.

Kun alkaa olla lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä, kadoksissa oleva seksuaali-identiteettikin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin seksuaalinen kokemattomuus. Olisin halunnut olla vasta myöhemmällä iällä itsensä löytänyt lesbo. En esipuberteetti-ikäisestä asti peiton alla sormijumppaillut neitsyt vailla mitään oikeaa syytä koskemattomuudelleen.

30

Vasta kolmekymppisenä ymmärsin suurimman haasteeni. Itsestään pitäisi tykätä. Ei vain sellaisella tervehenkisellä "joo, joo, on tärkeetä rakastaa itteensä" -ajatuksella, vaan ihan oikeasti olisi elettävä sellaista elämää ja sellaisten ihmisten ympäröimänä, että voisi hymyillä peilikuvalleen. Olisi lopetettava anteeksipyytely ja himmailu ja kaikenlainen oman itsen vähättely. Uskallettava ottaa vastuu omasta onnesta. (Varmaan vasta myöhempiin ikävaiheisiin kuuluu yritys luopua self help -oppaiden kirjallisesta tyylistä.)

En ryhtynyt minätykkäilijäksi päästäkseni neitsyydestäni. Mutta pääsin neitsyydestäni, kun olin reilun vuoden opetellut pitämään itseäni hyvänä tyyppinä. Sellasena just sopivana. Parhaana mahdollisena minuna juuri nyt.

Ja miten tökerö klisee onkaan, että vasta kun tykkää itsestään, antaa muillekin siihen luvan. Ja miten totta tökeröimmät kliseet voivatkaan olla.

 

kuva: http://pixabay.com/get/2983b1be40bb76363f90/1431716612/lips-327493_1280.jpg?direct

 

Ladataan...
Neitsytmatka

Reilu kolmekymppiset neitsyet ovat mitä erilaisimmin tavoin häiriintyneitä, sosiaalisesti estyneitä, rumia, epätoivoisia, toivottomia, peräkammareihinsa juuttuneita surkimuksia. Niillä on kymmeniä märkiviä finnejä nenänpielessä, sairaalloinen äitisuhde, vaatekaappiin sullottuna puolen vuoden ajalta pesemättömät hikisukat, pahanhajuinen hengitys ja kesken jäänyt peruskoulu.

Reilu kolmekymppiset neitsyet eivät ainakaan ole puheliaita, sosiaalisia, pysyviin ja syvällisiin ihmissuhteisiin kykeneviä, koulutettuja, aktiivisia, itsenäisiä ja suurin piirtein tavallisia tallaajia. Paitsi että jotkut ovat. Minä olin – vielä viikko sitten. Edelleen olen kaikkea muuta paitsi neitsyt. (Ja ettei jää liian ruusuinen kuva, niin olen kyllä myös sarkastinen, liikunnanvihaaja, onnettoman aamu-uninen, leväperäinen rahankäyttäjä, vain kofeiinin voimalla kilttinä pysyttelevä. Mutta tuskinpa mikään näistä on suorassa syy-seuraus-suhteessa neitsyyteeni.)

Vielä maaliskuun puolivälissä olin täysin kokematon, mitä tulee kahden ihmisen väliseen fyysisen kiintymyksen, hellyyden, intohimon, rakkauden tai seksuaalisuuden ilmentämiseen. En ollut koskaan pitänyt ketään kädestä puhtaasti hellyydenosoituksena. En ollut koskaan suudellut. Kukaan toinen ei koskaan ollut tyydyttänyt minua käsin tai suullaan. Koskaan en ollut harrastanut seksiä.

Neitsytmatka on blogi siitä, miten vielä kolmekymppisenäkin kaiken voi kokea ekaa kertaa. Miten vielä ei ollutkaan liian myöhäistä. Miten pää menee pyörälle kaikesta tästä. Miten lopulta kysymys ei ollutkaan, milloin kelpaan jollekin. Kysymys oli koko ajan: Milloin kelpaan itselleni?

Paljon on sanottavaa mutta riemukkainta tämä:

En kuolekaan neitsyenä!!!