Armon vuodet

Jos vuodet eivät ole veljiä, niin eivät ole kyllä vuosikymmenetkään.

Nyt kun ensi vuonna täytän 40, alan hahmottaa omassa elämässäni jonkinlaisen kuvion, tarinan, johtolangan.

Ikävuodet 20-30 olivat jatkuvaa liikettä. Omien rajojen hakemisen, etsimisen ja löytämisen aikaa. Niin paljon uutta tapahtui noiden vuosien aikana. Opinnot, uudet kaupungit, uudet sosiaaliset kuviot. Vaihtuvat kämpät ja aina uusi nimiyhdistelmä postiluukussa. Itsenäistyminen ja ihmissuhteet. Minä milloin missäkin päin Eurooppaa, apposen avoimena maailmaa päin. 

Aloin löytää omaa reittiäni työelämässä. Valmistuin yliopistosta. Sain ensimmäisen lapsen. Ostettiin tämä talo. Sain toisen lapsen.

Valtavia muutoksia. Uutteraa perusteiden rakentamista. Orastavaa uskoa oikeisiin valintoihin, mutta kaikki vielä tuoretta. Epäuskoisia hymyjä ja tunne siitä, että vain larppaan aikuisen elämää.

30-40-vuotiaana elämää on puolestaan leimannut (kaikesta arkisesta vauhdikkuudesta ja toimeliaisuudesta huolimatta) pysyvyys, jopa sisäänpäinkääntyneisyys. 

Minun lapseni, minun perheeni. Tämä koti ja meidän piha. Kodin, päiväkodin ja työpaikan bermudankolmio maanantaista perjantaihin aina ja aina ja aina. Ydinperhe-elämää. Sitä samaa viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Hajamielistä harhailua Prisman käytävillä. Makaronilaatikkoa uunissa. Harrastusvarusteita eteisessä. Pyykkiä ja tiskiä. Organisointia, organisointia, organisointia. Meidän arki ja sen toimivuus. Arki, eikä mitään muuta.

Mutta samaan aikaan pinnan alla on läikkynyt suuria aaltoja. Väsymys, jollaista ei koskaan ennen. Pakon edessä aikuistuminen. Identiteetin muuttuminen: perheenäitiys, vastuu ja monesta omasta luopuminen. Itsereflektio ja lasten armottomat peilit. Venyminen. Työn ja perheen yhdistäminen. Valintojen torni.

Sitä luuli tuntevansa omat rajansa, mutta joutuikin etsimään ja piirtämään ne uudestaan. Mitä minä jaksan? Mihin minä taivun? Mistä pystyn luopumaan, mikä on kynnyskysymys? Millaisten valintojen takana pystyn seisomaan loppuelämäni? Mikä minulle on tärkeää? Mikä on työn merkitys elämässäni, entä mikä lasten? Parisuhteen? Mikä ja kuka minä olen, olenko vielä sama? 

Armon opettelua. Sitä tämä kohta päättyvä vuosikymmen - etenkin loppupuoliskon todelliset ruuhkavuodet kolmelapsisen perheen äitinä - on ennen muuta ollut. Armon opettelua itseä kohtaan, lapsia kohtaan, puolisoa kohtaan, ja elämää. 

Että nyt on näin, mutta maailma ei kaadu.

Ja että tää meni nyt toisin kuin olin ajatellut, mutta siedän sen.

Ja että elämä heittää eteen oikeita, isoja, aikuisten ongelmia, mutta eteenpäin on mentävä

Olen oppinut viime vuosien aikana kaksi tärkeää asiaa: katsomaan joskus sormien läpi ja nousemaan uudestaan jaloilleen. Tarvittiin koko tämä perhesirkus opettamaan minulle se läksy, että joskus täytyy vain antaa olla. Elämä jatkuu. Juuri mitään ei tapahdu. Rämmimme eteenpäin. Opimme. Olemme taas onnellisia.

Olen luopunut niin paljosta "pakollisesta". Heittänyt menemään niin paljon häpeää, kun en vain ole enää jaksanut pitää fasadia pystyssä. Joutunut ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti kasvokkain oman keskeneräisyyteni kanssa. Päästänyt irti...

...ja saanut tilalle hurjan määrän onnea, rauhaa ja varmuutta.

Ajattelen seuraavia kymmentä vuotta, ikävuosia 40-50, levollisin mielin. Elämän puitteet on rakennettu ja suurimmat sisäiset myllerrykset ehkä vähäksi aikaa käyty. Tiedän, mitä haluan ja tiedän, mitä en kaipaa.

Jos saisin esittää toiveen alkavalle vuosikymmenelle, toivoisin terveyttä ja rauhaa. Aikaa pysähtyä hetkeksi nauttimaan kaiken tämän tehdyn työn ja rakennetun elämän annista.

Enää ei tarvitse todistella mitään. Ei tarvitse kipuilla. Tässä on kaikki, mitä haluan. En enää katsele maailmaa mielessäni pyrkimykset tai tavoitteet. En enää listaa puuttuvia tai keskeneräisiä asioita. On yhä vähemmän sitten kun -asioita. Mieli viipyy entistä useammin nykyhetkessä. Huomaa hyvän ja kauniin siinä. 

Saisinkohan seuraavat kymmenen vuotta tehdä työtä keskittyen siihen, en koko ajan ehtimiseen ja riittämiseen? Saisinko elää yhteistä arkea lasteni kanssa ilman että minun täytyy vielä rakentaa koko äitiyden identiteettiä samanaikaisesti? Saisiko unohtaa parisuhteen roolien hakemisen ja työnjaot - ne on jo käsitelty selviksi. Tiimi toimii!

Saisinko tulevien kymmenen vuoden aikana tehdä taas niitä asioita, joita rakastin aivan aluksi, lapsena, nuorena? Mennä metsään ja kävellä katuja vailla päämäärää. Poiketa kirjastoon tai taidenäyttelyyn. Käydä konsertissa ilman kiireen tuntua.

Lukea kirjaa puoli päivää. Valvoa kunnes nurmikko on kasteesta märkä ja nukkua pitkään. Matkustaa yksinäni. Käydä pitkiä keskusteluita ystävieni kanssa. Juhlia heidän kanssaan, nukkua heidän kanssaan, herätä heidän kanssaan aamulla ja samantien nauraa silmät vesissä.

Onko minulla pian taas aikaa nähdä valon ja varjon liike? Katsoa kauan aaltoa, pilveä ja puun korkeutta. Sillä siinä suhteessa en ole muuttunut.

Siinä suhteessa olen sama.

Share

Kommentit

Sulassa sovussa / Aino (Ei varmistettu) http://www.kodinkuvalehti.fi/sulassa-sovussa

Tervehdys pitkästä aikaa ja paljon onnea uudelle vuosikymmenelle! Minä olen sinua pari vuotta edellä ja voin kertoa, että tuolta se kyllä tuntuu. Joka ilta ja aamu olen kiitollinen siitä, että olemme terveitä ja kaikesta muusta, mitä on. Kaikki on niin hyvin, tässä ja nyt. Ainoa varjo auringossa tulee vanhempien suunnalta. Isäni kävi tällä viikolla lääkärissä, jossa puhuttiin läppäleikkauksesta. Tajusin, että ihan vääjäämättä yhteisiä vuosia vanhempien kanssa on enää jäljellä rajallinen määrä. Myös heidän seuraansa ja terveyttänsä kannattaa arvostaa, sillä se ei todellakaan ole enää itsestäänselvyys.

Sanni Tee Tee

Kiitos hyvästä muistutuksesta, Aino! Tuo omien vanhempien vanheneminen on sellainen asia, josta minulla on vasta vähäistä tuntumaa ja aavistuksia, mutta ajatuskin tuntuu riipaisevalta. Olen vasta totutellut siihen tosiasiaan, että isovanhemmat, yhtä lukuun ottamatta, ovat poissa...

Mutta totta se on, että huoli omista vanhemmista, ja luopumisen ajatukset, ovat varmasti myös yksi tulevan vuosikymmenen teema.

Olen seurannut läheltä montaa ystävää, joilla on (tälle ajalle aika tyypillisesti) sellainen tilanne, että on nelikymppusenä sekä ihan pienet lapset itsellä että vanhat, sairaat vanhemmat. Siinä on kyllä elämä täynnä monenlaisia tunteita - ja vastuita.

p.s. Pahoittelen viivettä vastauksessa, hullun ruuhkainen toukokuu yllätti perheenäidin. :-)

Kommentoi