Nyt olisi sitten aikaa itselle

Haha, ei nyt sentään! Niin ei kyllä voi sanoa. Tekemistä, säätöä, hommaa, puuhaa, mahdollistamista ja metatyötä piisaa enemmän kuin ikinä ehdin tehdä. 

Ja vaikka kaikki lapsi- ja perheperäinen duuni yhtäkkiä tulisikin tehdyksi, olisi tuossa nurkan takana odottamassa muun muassa retuperällä olevan kodin ja ränsistyneen pihan laittoa, omasta kunnosta huolehtimista, vanhenevista sukulaisista huolehtimista jii än ee. Että joo, ei tässä nyt vapaa-ajan ongelmia varsinaisesti ole. 

Mutta kuopuksen saavutettua korkean neljän vuoden iän huomaan ympärilläni hetkittäin olevan aavistuksen enemmän tilaa. Päässäni kaistaa ajatuksille. Viikoissani hetkiä, jolloin voin valita, mitä tekisin.

Viimeksi kun olin tässä samassa tilanteessa - silloin esikoisemme oli ekaluokkalainen ja keskimmäinen nelivuotias - istuin eräänä iltana keittiön pöydän ääressä ja näin tulevaisuuteen. (Muistan hetken kristallinkirkkaasti.) Tajusin, että minulla oli taas alkanut olla omaa aikaa. Elämä ei ollut enää selviytymistaistelua univelan, allergiaoireiden ja tautikierteiden kanssa. Puoliso teki silloin vielä vuorotyötä, joten minulla oli viikoittain tuntikausia aikaa istua iltaisin hiljaisessa talossa itsekseni. Puuhata mitä mielin.

Ounastelin, että minulla saattaisi kenties olla kapasiteettia ja energiaa, jotka olisi hyvä suunnata johonkin. Muuten ehkä turhautuisin "nukkuvaan, puolikuolleeseen elämääni" aika sukkelasti.

Pohdin tuolloin kovastikin, kannattaisiko lisääntyneet aika- ja jaksamisresurssit ohjata uudenlaisiin urapyrkimyksiin työelämässä. Se olisi ollut yksi vaihtoehto. Aika äkkiä kuitenkin huomasin ajattelevani, etten siinä vaiheessa ollut valmis tekemään mitään sellaisia ratkaisuja, jotka veisivät minua yhtään enempää pois perheeni parista. Ja haastavaakin se olisi ollut, koska puolison työ oli niin epäsäännöllistä, eikä meillä ollut mitään hoitoapuja saatavilla.

Niinpä totesin, että työelämän isompien siirtojen aika tulisi vasta kun lapset vielä hieman kasvaisivat. Toistaiseksi normaalit 40 viikkotuntia tutussa, hyvin hallitsemassani työssä saisivat riittää.

Ja niin. Lopulta nerokas ratkaisumme tähän lisääntyneiden voimavarojen tilanteeseen oli se, että vuoden päästä perheeseen syntyi kolmas lapsi. Tadaa! Kai sitä olisi voinut huonomminkin päättää. Kuopus nimittäin on tuonut perheeseemme silkalla olemassaolollaan aivan mielettömän määrän iloa ja onnea. Kolmas lapsi oli ollut meillä pohdinnassa jo pitkään, ja olen hurjan iloinen, että uskalsimme toivottaa hänet tervetulleeksi.

No, nyt perheemme todellakin on valmis ja täysi. En enää vahingossakaan edes leikilläni kuvittelisi mitään muuta. On uudenlaisten asioiden aika.

Ja tässä sitä taas ollaan. Pohtimassa, mitä seuraavaksi.

Koska olen vanha osallistuja, aloin tietysti ensimmäisenä miettiä, mihin yhdistystoimintaan tahi muuhun vapaaehtoistyöhön vihdoin ryhtyisin. Olen työskennellyt reilusti yli puolet työurastani järjestöissä, ja koen säännöllisesti huonoa omatuntoa siitä, etten itse toimi vapaaehtoisena yhdessäkään. On vain ollut pakko priorisoida ajankäyttöä. Energiaa ja vuorokauden tunteja on riittänyt omaan työhön ja lapsiperhearjen pyörittämiseen, ei oikeastaan mihinkään muuhun.

Mutta entäs nyt sitten? Tammikuussa huomasin, että MLL haki koulutettavaksi vapaaehtoisia teini-ikäisten tyttöjen ja perheenäitien tueksi. "Tuota voisin tehdä! Tuota haluaisin tehdä. Tuota ehkä osaisin", ajattelin välittömästi ilmoituksen nähtyäni.

Olen pyöritellyt jo vuosia mielessäni ajatusta sijais- tai tukiperheeksi ryhtymisestä sitten joskus. Mutta ei sellainen aika ole nyt ainakaan vielä käsillä. Täytyy varmaan ensin yrittää hoitaa omat mukulat kunnialla vähän isommiksi; tukea ensin näitä itse tehtyjä, että oppisivat selviämään elämän karikoista. Mutta ehkä tuollainen MLL:n pesti tässä vaiheessa elämää...?

Samaan aikaan hoksasin, että minullahan on yliopistolla ylimääräiset hallintotieteen pitkät sivuaineopinnot plakkarissa. Että mitä jos rupeaisin ja opiskelisin toisen tutkinnon. Tässä töiden ja muun elämän ohessa. Lukisin iltaisin ja viikonloppuisin. Nyt kun puolisokin tekee toimistotyöaikaa, voisin häipyä aina tilaisuuden tullen yliopistolle pänttäämään. Kävisin tenteissä ja iltaluennoilla. Miksei, miksei...

Työelämän vaihtoehtoja puntaroin myös säännöllisesti. Lähinnä sitä, pystyisinkö käymään Tampereelta käsin Helsingissä töissä. Olen nyt kahdesti ollut aivan hilkulla - ja kahdesti todennut, ettei se, vaikutuksineen ja seuraumuksineen, sittenkään ole arvojeni mukainen valinta. Minähän nimenomaan en edelleenkään halua olla ainakaan nykyistä vähemmän lasteni saatavilla. Enkä voi hyvin, jos arkeeni kuuluu liikaa reissaamista ja hyvin aikaisia aamuja, tiedän sen kokemuksesta.

Mutta silti se ajatus aina välillä hiipii mieleen...

Testautin näitä kaavailujani muutamalla ystävälläni. Kerroin heille tavatessamme dilemmastani. Että mitä sitä nyt sitten alkaisi tehdä. Kun yhtäkkiä viikoissani on alkanut olla tunti pari sellaista aikaa, joka ei ole täysin ennalta määriteltyä. Että mihinkä hyödylliseen sen käyttäisi.

Ystäväni - yksi, jolla on jo vähän isommat lapset, yksi ikäiseni, mutta perheetön ja yksi muuten vain viisas - katsoivat kukin (toisistaan tietämättä) minua tismalleen samalla pitkällä katseella, silmiään pyöräyttäen.

"Että mitä sillä kaikella ajalla tekisi?!"

"Iskikö tekemisen puute?"

"Niin, kyllähän sulla jonkin verran tuota hommaa edelleen piisaa."

"Täytyykö se aika käyttää johonkin hyödylliseen?"

"Mitä jos käyttäisit sen itseesi?"

 

Mitä te olette tehneet (tai jättäneet tekemättä), kun lasten kasvamisen myötä aikaa on alkanut vapautua? 

Kommentit

Meillä on yksi teini-ikäinen lapsi. Muutama vuosi sitten havahduin siihen, että hän varsin itseohjautuvasti kulkee harrastuksiinsa, hengailee kaverien kanssa ja piileskelee loput ajasta omassa huoneessaan ja mä istuin sohvalla miettimässä että jaaha mitäs sitten. Olen pyöritellyt kaikennäköistä mutta vieläkään en ole alkanut harrastaa mitään yleishyödyllistä. Olen sen sijaan alkanut tehdä tuntikausien vaivannäköä vaativia ruokia, katsonut telkkarisarjoja, lukenut valtavasti, nähnyt kavereita muutenkin kuin viikonloppuisin, luuhannut kirjastossa ja aika paljon ihan vaan esim. maannut sängyssä kirja kädessä ja nauttinut siitä että lastenohjelmat ei pauhaa ja kukaan ei vaadi multa mitään. Olen myös tehnyt pari ex tempore -matkaa ihan yksin kun lasta ei olekaan kiinnostanut lähteä muumiristeilylle hiihtolomalla. 

 Sanoisin että on aika kivaa.

 

Sanni Tee Tee

Kuulostaa aivan ihanalta! Tuollaisiin juttuihin minäkin ehkä kaikkein mieluiten sen vapautuvan ajan käyttäisin.

En esimerkiksi katso nykyään juuri ollenkaan telkkaria, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö olisi olemassa lukuisia sarjoja ja ohjelmia, jotka kiinnostaisivat minua. Olen vain ajan puutteen vuoksi joutunut priorisoimaan sen jutun pois elämästäni. 

Mutta pian taas ehtii! :-)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.