Päivä jona minusta tuli armollinen itseäni kohtaan

Tänään se tapahtui. Tänään huomasin, että minusta on tullut oman keski-ikäisyytensä ja keskeneräisyytensä iloisesti hyväksyvä, itselleen armollinen ihminen.

En ole koskaan ollut erityisen ankara itselleni, mutta on minulla ollut tiettyjen asioiden suhteen joitakin henkilökohtaisia levelejä ja standardeja.

...jotka ovat toki yksi toisensa jälkeen karisseet sitä mukaa kun elämä on lasten ja kaiken myötä muuttunut yhä täydemmäksi ja täyteläisemmäksi. Yhtäkkiä sitä vaan huomaa käyvänsä tuulipuku päällä Prismassa. (Monethan ovat tuulipukuihmisiä jo parikymppisinä, ja se on tosi ok, mutta minä en ole ollut.) Ei vaan enää tahdo tulla niitä hetkiä, jolloin ennättäisi välittää... 

Tänään oli henkilökohtaisen standardeista luopumiseni ja suorastaan läskiksi lyömiseni multihuipentumapäivä. 

Ensinnäkin, menin aamulla lapsen kanssa neuvolaan verkkareissa (en ole varsinaisesti verkkari-ihmisiäkään), meikittä ja pipo päässä. Kaikki nämä vuodet, jopa lapsivuodeaikoina, hyvänen aika, olen aina mennyt neuvolaan jokseenkin huolitellun näköisenä. (Siis sellaisessa siistit farkut, siisti neule, kammatut hiukset ja kevyt meikki -lookissa, en nyt missään jakkupuvuissa sentään.) En tiedä, miksi. Minulla vain on ollut sellainen tapa. En ajattele, että kenenkään muun kuuluisi tehdä niin.

Tänään tuo tapa lensi romukoppaan. Eikä ilmekään värähtänyt.

Lisäksi! Tajusin jo eilisiltana, että kuopuksen neuvolakortti on hukassa. Teillä tietymättömillä. Mutta sen sijaan että olisin käyttänyt aikaa sen etsimiseen, ajattelin (itselleni) vallankumouksellisen ajatuksen: Ei se niin vakavaa ole. Saahan ne tiedot kirjattua tietokoneelle ja siirrettyä sieltä vaikka toisella kertaa siihen kirjaseen.

Minä nähkääs olen tietyissä asioissa pikkuisen säntillisyyteen ja kuuliaisuuteen taipuvainen ihminen. Mutta tänään en ollut. Edes aamulla en uhrannut kuin ehkä pari ylimalkaista ajatusta kadonneelle neuvolakortille - ja marssin pokkana terkkarin ja neuvolalääkärin pakeille todeten, että kortti jäi nyt valitettavasti kotiin.

Eikä edes hävettänyt, vaikka olin antanut itsestäni huithapelin kuvan jo edellisellä viikolla, jolloin olin itse asiassa unohtanut koko neuvola-ajan. Sen piti siis alkun perin olla silloin. Yleensä olen tarkka siitä, että jos kämmään (ihan inhimillisesti) jollakin rintamalla, niin yritän ainakin sillä saralla olla lähitulevaisuudessa erityisen skarppi.

No, nyt voin varmaan luopua siitäkin pakkomielteestäni. Mitään kamalaa ei tapahtunut. Vein lapsen päiväkotiin (kylmänviileästi niissä verkkareissani ja siinä pipossani - eivätköhän ne jo meidän perheemme tunne, eivätkä tee lastensuojeluilmoitusta, vaikka normaalisti villakangastakeissa kulkeva äiti näyttääkin yhtäkkiä spurgulta) ja painelin töihin.

Samassa habituksessa edelleen. Hah!

Ruokiksella menin ostamaan K-marketista salaattia. Syömistottumukseni ovat tosi rentoja, mutta yritän (välillä) noudattaa kohtuutta ja keskitietä. Joskus se ilmenee vähän hassuina asioina. Esim. jos ripottelen salaattiannokseni päälle suolapähkinöitä, en samalla kertaa ripottele enää paahdettua sipulia tai krutonkeja. Koska tiedättehän, joku raja!

Tänään ripottelin kuulkaa niitä kaikkia! Ja sitten rouskuttelin tyytyväisenä menemään. Ai että.

Illalla menin jumppaan, jossa käyn tyylikkäässä ja virtaviivaisessa kuntokeskuksessani. Siellä minä mummeli nyöritin auki järkevät, ruskeat, sään mukaiset talvikenkäni ja riisuin tuulitakkini. Sitten otin jumppavaatteet Prisman kestokassista, johon olin ne sullonut, koska treenikassini oli kadonnut kodin uumeniin, puin trikoot ylleni ja lähdin nostelemaan vähän rautaa.

Eikä siinä kaikki. Kohta meinaan poksauttaa auki viikonlopuksi varatun cavan ja juoda lasillisen päivän päätteeksi. Ihan vain koska huvittaa.

Ei se niin tarkkaa aina tarvitse olla.

Kommentit

marikan polut (Ei varmistettu) http://kinttupolut.blogspot.fi

voitko tulla antamaan mulle muutaman oppitunnin - näille taidoille olisi käyttöä?

nimimerkillä ylikiltti

Sanni Tee Tee

Mä en koskaan ole ollut kiltti siinä mielessä kuin taidat tarkoittaa. Enkä myöskään ole kärsinyt ikinä kovin kummoisista syyllisyydentunnoista. Mutta hyvältä tuntuu pyristellä irti vähäisemmistäkin turhan tunnollisuuden rippeistä. Sanon, että turhan, koska on sillä tunnollisuudellakin toki paikkansa elämässä.

Luin myös joskus hyvän kolumnin (?) siitä, että taas sellaista oikeanlaista kiltteyttä tarvittaisiin maailmaan enemmänkin. Hyvää tahtoa ja ystävällisyyttä ja empatiaa.

 

Tuula / Oman katon alla (Ei varmistettu) http://omankatonalla.blogspot.fi

Tää oli ihana :)
Mäkin olen aina ollut vähän sellainen tarkka tiukkapipo. Mutta aina hiljalleen jokin osa-alue huomaamattani löysääntyy.

Ekan kerran kirpaisi, kun menin S-markettiin suoraan jumpasta - naama punaisena, tukka sekaisin, olemus hikisenä ja päällä jumppatrikoiden peitoksi vedetyt kulahtaneet toppahousut, ja muutenkin sen näköisenä kuin olisin ollut eksyksissä jossain pohjoisnavalla viimeiset pari viikkoa. Nykyään teen sitä joka viikko :D

Tänä aamuna teki mieli mennä pistämään auton lämmityspiuha kiinni toppatakissa ja pyjamahousuissa, mutta huomasin, että siinä menee mun raja. Ei ihan vielä kykene menemään taloyhtiön pihalle yövaatteissa :D Kerron sitten, kun olen saavuttanut senkin pisteen ;)

Ihanaa viikonloppua! ♥

Sanni Tee Tee

Tässä pätee selvästi jonkinlainen porttiteoria. Kun kerran annat mennä, niin eipä tunnu enää missään! :-) Tunnistan hyvin tuon jumpan jälkeen hikisenä kauppaan -tilanteen.

Mä olen kyllä hiihdellyt joskus epämääräisissä yövaatteissa postilaatikolle, joka sijaitsee taloamme vastapäätä kadun toisella puolella. Usein olen vähän tarkka siitä, millaisen kuvan ihmiset saavat, mutta naapureiden kesken ollaan aika tuttuja...

Joskus, kun esim. esikoisella on ollut viikonloppuaamuna aikainen lähtö tallille, olen myös pokkana lähtenyt kuskaamaan vielä pyjamassa. :-D Toppatakki ja tyyliin likaiset puutarhakumpparit päälle vetästyinä. Ai kamala. Mutta hei, ei mua sieltä autosta kukaan nähnyt. Toki toivoin, ettei tulisi kolaria eikä ratsiaa, hehheh.

Hauskaa viikonloppua, Tuula!

Rva Kepponen (Ei varmistettu)

Tervetuloa kultaiseen keski-ikään! Se on ihan yhtä mullistava kuin murrosikä. Oudot asiat alkavat kiinnostamaan ja aikaisemmat tärkeät asiat eivät olekaan niin tärkeitä.

Ennen esikoistani vannoin, että minusta ei tule sellaista rähjäisen näköistä mutsia ikinä. Olen tehnyt vapaa-ajan pukeutumisestani jo tavaramerkin. Se on aina rennompaa rennompi = rähjäinen. Koska töihin pitää toistaiseksi kuitenkin sukia itsensä, niin vapaalla en todellakaan useinmiten viitsi. Se meikkaaminen ja laittaminen ei ole niinkään se rasite vaan iltaiset putsaustoiminpiteet.

Sanni Tee Tee

Kiitos. Huomaan, että viihdyn täällä.

Ja kyllä. Aina sitä meikata jaksaa, mutta jaksaako illalla enää puhdistaa ja puunata... Tässä kohtaa täytyy näemmä iän karttuessa kehittää uudenlaiset resurssi- ja riskianalyysimenetelmät. :-)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.