Ladataan...

Luulen, että pian saadaan lunta. En ole ennättänyt, tavoistani poiketen, seurata sääennusteita.

Olen seisahtanut tähän hetkeen yhtäkkiä, täydestä vauhdista. Mitä tapahtui eilen? Viime viikolla? Alkusyksystä?

Kävelin tänään ulos lääkärin vastaanotolta mukanani beetasalpaajaresepti ja toinen suositus, joka ei taipunut reseptiksi asti:

"Sinun täytyisi löytää aikaa palautua. Sinulla täytyisi olla hetkiä, jolloin kukaan ei vaadi sinulta mitään."

Niin.

Illalla kävin kuolleen miehen asunnossa. Katselin ikkunoista ulos ja ulapalle. Avasin postit ja sammutin valot lähtiessäni.

Täytyisi keksiä, miten voisin muuttaa elämääni.

Tällaisina hetkinä menneellä on yhtäkkiä hyvin vähän merkitystä. On vain nyt, ja se, mitä tulee.

En olekaan vakavasti sairas. Kehoni on kunnossa, mutta se on antanut minulle varoituksen.

Täytyisi löytää aikaa palautua. Täytyisi olla hetkiä, jolloin kukaan ei vaadi minulta mitään. Täytyisi keksiä, mitä voisin muuttaa.

Ladataan...

Tuttavan Facebook-seinällä käytiin taannoin mahtava keskustelu. Tuttava tunnusti haaveilevansa säännöllisesti siitä, että joutuisi joko vankilaan tai sairaalaan, mutta niin mitättömästä syystä, ettei siitä olisi suurta tai pysyvää haittaa terveydelle tai muulle elämälle.

Pointti: Saisi olla rauhassa. Kaikki arjen vaatimukset (työ, perhe, opinnot, koti, vastuut ja velvollisuudet, mitä näitä nyt on) putoaisivat niskasta vähäksi aikaa.

Samantien suuri joukko ruuhkavuosissaan pinnisteleviä ihmisiä ryntäsi kommentoimaan postausta, ja heillä kaikilla oli ollut samanlaisia fantasioita.

"Saisi olla paikoillaan."

"Saisi olla tavallaan yksin, ei olisi pakko ottaa vastuuta toisista eikä olla sosiaalinen."

"Saisi lukea rauhassa!" (Tämä oli todella monen haave.)

"Saisi olla hiljaa."

"Ei tarvitsisi pukeutua eikä laittautua."

"Saisi nukkua, kerrankin."

Seuraavaksi porukka alkoi pohtia, millaiset sairaudet olisivat riittävän harmittomia (ja mielellään mahdollisimman vähäkipuisia), mutta kuitenkin sen verran vakavia, että vaatisivat pidempää sairaalahoitoa. Vilkas keskustelu käytiin myös niistä rikoksista, jotka eivät liikaa vahingoittaisi omaa tai läheisten tulevaisuutta tai mainetta, mutta poikisivat silti linnatuomion.

Minä olin (kuinkas muuten) mukana keskustelussa. Laura kirjoitti äsken blogissaan yksin olemisen tarpeesta ja tuli kuvanneeksi melko tarkalleen minunkin tuntemukseni. Tarve saada olla yksin ja rauhassa on pahaksi äityessään tismalleen yhtä pakottava juttu kuin pissahätä. Voi kyllä! Ja joskus se ajaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin.

Tai ainakin haaveilemaan vankeustuomiosta tai viikon osastokeikasta yliopistosairaalassa.

p.s. Tämä läpänheitto sairaala- ja vankilafantasioista on tietenkin vain arjestaan uuvahtaneiden henkilöiden mustaa huumoria ja tapa käsitellä ruuhkavuosien paineita edes jokseenkin harmittomalla tavalla. Tarkoitus ei ole missää tapauksessa vähätellä oikeasti sairaita ihmisiä tai vankeuteen tuomittuja henkilöitä ja heidän tai heidän läheistensä taakkoja.

Olin itse eilisaamuna sydänfilmissä, koska olen oireillut jo pidemmän aikaa, ja fiilis oli kyllä kaikkea muuta kuin vitsikäs. (Mutta myönnetään: siinä aamukahdeksalta, elämästä ja kaikesta aika uupuneena, mielessä käväisi kyllä pieni toivo, että EKG:n ottaminen kestäisi mahdollisimman kauan ja että saisin sen ajan pötkötellä lämpöisen viltin alla hiljaisessa, hämärässä huoneessa. Edes sen hetken ajan.)

Ladataan...

Juuri tähän päivään sopiva haaste, kun keikun työpäivän ja vapaapäivän välimaastossa. 3/5 perheestä on reissussa ja kotimiehenä kaverinani on nuorisolainen, joka vielä nukkuu. Teen tänään töitä etänä ja vain lyhyen päivän, näin olen päättänyt.

Joten haasteen pariin! Inspiraatiosta kiitos Pumpuille!

Oivalluksia-haaste eli #oivalluksiahaaste

Poimi puhelimesi kätköistä 10 (tai itsellesi sopiva määrä) kuvaa, jotka spontaanisti herättävät ajatuksia. Pikku oivalluksia tai muuta jakamisen arvoista. Kuvien laadulla ei nyt ole väliä vaan sillä, mitä niistä haluat kertoa. Lyhyesti - lause tai kaksi/kuva riittää, varsinkin jos kuvia on paljon. Voihan niistä kiinnostavammista tehdä vaikka omat postauksensa. #oivalluksiahaaste

1.

Kaksi oivallusta. 1) Tykkään ottaa kuvia vastavaloon. Ärsyttävän kliseistä. 2) Minulla on niin iso lapsi, että se saapui tuolla junalla ihan yksinään halki Suomen ja hoiteli junanvaihdonkin puolimatkassa ilman ongelmia.

2.

Rakastan kotikaupunkiani niin paljon! Enkä voi kulkea tästä paikasta ohi ilman että joko nappaan kuvan tai vähintään pysähdyn kansallismaiseman ääreen huokailemaan.

3.

Olen juuri niin hölmö, että yritän aina kuvata kuuta kännykkäkameralla.

4.

En jakanut tätä Kodin Kuvalehdestä naappaamaani kuvaa somessa, koska minusta tuntui, että jengillä on jo muutenkin tarpeeksi huithapeli kuva minusta. Todellisuudessa olen just niinku Miika.

5.

Syön käytännössä aina saman aamiaisen. Mitä tämä kertoo minusta?

6.

En muista mitään, jos ei minulla ole siitä muistutusta puhelimessani. Kuvakin kelpaa, mutta kalenterimerkintä hälytyksen ja ennakkomuistutuksen kanssa on paras. Olen antanut aiheesta haastattelun Helsingin Sanomille pari vuotta sitten.

7.

Teen valtaosan työstäni netissä ja somessa. Yritän aina muistaa tämän.

8.

En juuri pidä karkista ja syön sitä äärimmäisen harvoin. Toisaalta punaviini ja juustot ovat paljon turmiollisempi vaihtoehto. Kuvassa kuopuksen karkkipäivän pussi.

9.

Kaikkien vaiheilujen jälkeen olen onnellinen siitä, ettei tämä näkymä ole osa jokapäiväistä arkeani.

10.

Juliste on bongattu lapsen parkourtreenipaikan aulasta ja suunnattu nuorisolle, mutta yritän soveltaa slogania myös omassa ruuhkavuosiarjessani.

Tee sinäkin #oivalluksiahaaste!

Ladataan...

Koin ehkäpä syksyn pysäyttävimmän hetken töiden merkeissä muutama viikko sitten. Istuin kuunelemassa Vuoden Puhujaksi vuonna 2015 valitun Helena Åhmanin luentoa itsensä ja oman mielensä johtamisesta, ajattelun ja tilannetajun kehittämisestä sekä henkisestä kestävyydestä. Åhman käsitteli puheessaan arjen haasteita ja paineita ihmismielen, psykologian ja yksinkertaisimmillaan aivokemian kannalta.

Neurotieteen näkökulmasta jatkuva kiire aiheuttaa muun muassa aivojen etuotsalohkon toiminnan heikkenemistä. Psykologian näkökulmasta työn ja arjen monimutkaisuus lisää stressiä, vähentää kykyä kuulla intuitiota ja nostaa turhan paljon tunteita pintaan. Fysiologiselta kantilta katsottuna jatkuva sälä ja alituiset keskeytykset nostavat ihmisen kortisoli- ja adrenaliinitasoja. Hengitys pinnallistuu. Vuorovaikutukseen tämä kaikki vaikuttaa siten, että lähtökohtaisesti tulkitsemme toisten viestejä kielteisemmin.

Ei käy vastaan väittäminen: olemme kovilla. Kuten niin moni muukin tänä päivänä, myös Åhman puhui pysähtymisen, rauhoittumisen ja karsimisen puolesta.

Kuva Helena Åhmanin esityksestä M/S SOSTEn avajaistilaisuudessa Savoy-teatterissa 4.10.2016.

Kuuntelin luentoa Savoy-teatterin penkkiin nauliutuneena. Syksy oli jo imaissut minut pyörteeseensä. Kiire piti otteessaan, työt kasaantuivat, projektit painoivat mieltä, uni oli ollut huonoa ja ruuhkavuosiarki tuntui mahdottomalta tehtävältä. Takki oli tyhjempi kuin ehkä koskaan ennen. Åhman jatkoi puhumistaan. "Jotta pystymme ylipäänsä selviämään tästä kaikesta, meidän on opittava palautumaan paremmin", hän muistutti.

Åhmanin mukaan meillä tulisi olla päivittäin hetkiä, jolloin emme tee emmekä suorita mitään. Emme työhön, vanhemmuuteen, kotiin, harrastuksiin, liikuntaan emmekä edes näennäisen rentouttavaan tekemiseen (käsityöt, kokkailu, puutarhanhoito...) liittyviä asioita. Totaalisen palautumisen ja elpymisen hetkiä. Toimettomuutta. Ja huom, tämä ei tarkoita nukkumista.

Järkytyksen ja oivalluksen hetki!

Juuri tässä ongelmani on tänä syksynä piillyt. Arjestani puuttuvat toimettomuuden ja levon paikat. Kun herään aamuisin kello 6.30, alan välittömästi tauottomaan työhön ja toimeen, joka jatkuu lapsiperheen aamukaaoksen jälkeen täydellä työpäivällä... Illan ruuhkaisella ruoanlaitto-, läksy-, kotityö- ja harrastussirkuksella... Iltatoimien ja nukutushommien ponnisteluilla... Ja sen jälkeen vielä viimeisillä voimilla kasaan räävityillä tiskit-pyykit-ai-niin-ne-luistimet-huomiseksi-vielä-yksi-työteksti-kirjoitettavana-perhana-kuopuksen-kurahousut-piti-pestä-suoritteilla. Kunnes kaadun täydestä vauhdista suoraan sänkyyn ja nukahdan.

Odotan sänkyyn kaatumisen hetkeä, koska silloin tauoton tekeminen lakkaa - jos hyvin käy, eikä kukaan lapsista herätä yöllä tai jos uni ei muusta syystä katkeile - noin seitsemäksi ja puoleksi tunniksi (mikä on muuten jatkuvasti tunti liian vähän unta minulle). Nukkuessamme toki palaudumme, mutta Åhmanin mukaan tarvitsemme myös valveilla ollessamme lepoa.

Jotta pystyisimme tekemään parempia päätöksiä, olemaan parempia työntekijöitä ja ylipäänsä parempia ihmisiä, meidän olisi kyettävä olemaan skarppeja ja kehittämään tilannetajuamme. Tämä edellyttää muun muassa energiatasoista huolehtimista, tunteiden ohjaamista, laajempaa ajattelua, tarkempaa huomion suuntaamista, erilaisten havaintoharhojen estämistä, intuition tunnistamista ja keskittymiskyvyn varmistamista. Ja tämä kaikki onnistuu vain, mikäli meidän on mahdollista säännöllisesti pysähtyä, keskittyä ja rentoutua. 

En tiedä, mitä on tapahtunut. Olen yleensä ollut hyvä löytämään kiireiseen arkeeni juuri noita pieniä elpymisen hetkiä. Se on ollut supervoimani; kyky pysähtyä pieniin tuokioihin, kyky minimeditaatioihin kesken työpäivän tai kotityösuoritteiden. Tänä syksynä ne hetket ovat kadonneet. Joko en ole tunnistanut niitä, en ole kyennyt pysähtymään sopivan hetken tullen tai arki ei yksinkertaisesti ole joustanut kylliksi. 

En ole mikään erityisen suorituskeskeinen ihminen. En pyri minkäänlaiseen täydellisyyteen. En ota paineita ulkopuolisista näkemyksistä. En syyllisty keskeneräisyydestä. Olen melko suurpiirteinen ja aikalailla armelias itselleni. Tässä rämmitään miten parhaiten taidetaan ja se on ihan ok. En usko, että elämässäni on kamalasti mitään sellaista, minkä voisin jättää tekemättä - tai tehdä jotenkin toisin, vähemmän täysillä. Olen jo karsinut kaiken mahdollisen.

Tämä soppa vain on niin hirmuisen sakea. Työn kiire ja vaativuus, kolme lasta alituisine tarpeineen, huusholli, koko elämä. Työt, työtä, työtä. Metatyötä ja mahdollistamista. Jatkuvaa asioiden selvittämistä ja hallinnointia sekä työmaalla että kotona. Mistä nipistäisin? Mille antaisin vähemmän itsestäni? Mitä siitä seuraa, jos teen niin?

Silti tiedän tämän: jostain on löydyttävä aikaa pysähtymiselle.

Mistä sinä löydät sen ajan?

Pages