Ladataan...

Etten unohtaisi hengittää ja katsoa taivaalle. Etten unohtaisi sulkea silmiäni, kun kuulen mustarastaan laulun tai Verdin aarian.

Etten unohtaisi pörröttää karheaa pojantukkaa, kutitella pientä naurunaamaa, kaapata teiniä kainalooni.

Etten unohtaisi katsoa silmiin ja kysyä "kuinka jaksat", sanoa "otan osaa", luvata "soita niin vastaan".

Etten unohtaisi, että töissäkin jokainen heistä kantaa sisällään kokonaista maailmaan säröineen, iloineen, kipuineen.

Etten unohtaisi iltoja ystävien seurassa, etten unohtaisi, miten tanssitaan!

Etten unohtaisi itseäni.

 

Etten unohtaisi vastata halaukseen.

Kuva täältä.

Ladataan...

Olin seuraamassa lapseni harrastukseen liittyvää kurssia. Kurssille saapui uutena osallistujana teini-ikäinen transpoika. Hän kävi esittäytymässä juuri ennen opetuksen alkua valmentajalle, joka etsi ja löysi nimen listasta. Minä satuin istumaan ainoana vanhemmista siinä oven vieressä ja kuulin lyhyen keskustelun.

"Ja sinä olet Anna Mäkinen*", valmentaja totesi listaansa selaten.

"Joo, mun nimi on siellä Anna, mutta mua voi sanoa Antoniksi", lyhyttukkainen, jalkapallopaitaan sonnustautunut nuori totesi.

Valmentaja, viidenkympin ylittänyt mies, jonka äidinkieli ei ole suomi, oli jo kiireellä aloittelemassa kurssia, eikä tainnut kuulla lausetta loppuun. Treenit alkoivat ja aamupäivä eteni. Kerran valmentaja otti Antonin malliesimerkiksi opastaakseen oikeaa asentoa.

"Anna näyttää. Katsos nyt, sun täytyy olla ylväs kuin prinsessa ton asentosi kanssa."

Nuoren ilme oli totinen ja kiusaantunut. Hän katsoi valmentajaa silmiin, eikä vastannut.

Silloin valmentaja varmaankin tajusi. Tai muisti aiemmin kuulemansa esittäytymisen. Hänen katseensa valpastui vain aavistuksen, en usko, että kukaan muu paikallaolijoista kiinnitti siihen mitään huomiota, sillä he eivät olleet kuulleet ovensuussa aiemmin käytyä vuoropuhelua.

Kun seuraavan kerran tuli aika ottaa kurssilainen näyttämään esimerkkiä oikeaoppisesta asennosta, valmentaja valitsi uudestaan Antonin. Hän ohjasi tämän jalkoja oikeaan asentoon ja ryhtiä suoremmaksi ja totesi sitten:

"No niin, katsokaa, kuinka komea. Sä olet kuin ritari, kympinarvoinen suoritus, hyvä!"

Anton piti naamansa peruslukemilla, mutta hänen silmänsä, ne loistivat.

Se oli sivistyneen ihmisen teko.

 

*Kaikki nimet muutettu.

Ladataan...

Ryhdyin kirjoittamaan aamusivuja. Halusin kuulla taas oman ääneni. Kirjoitan työkseni niin paljon erilaisia tekstejä, että oma lause meinaa väkisin hävitä.

Ja sitten on tämä muu elämä, joka vyöryy päälle, kieppuu ympärillä meluisana, värikkäänä pyörteenä, tempaa mukaansa ja ottaa minusta minkä irti saa.

Halusin kuulla taas oman ääneni. Siksikin, että muistaisin ja huomaisin kaiken sen, mitä minä tästä ruuhkaisasta ja ylitiöpäisestä elämänvaiheesta itselleni saan. Sillä ihan tosissani olen sitä mieltä, että tämä on upeaa aikaa. Juuri nyt tässä on kaikki, mitä olen elämältä halunnut.

Tahdon löytää aikaa pysähtyä pyörteen keskelle ja tuntea sen vauhdin ympärilläni. Ja tahdon löytää aikaa seisoa sivussa, katsoa kauempaa. Nähdä piirtyvät linjat ja keskeneräiset kaaret matkan päästä. Asettaa itseni uuteen paikkaan kartalla. Tai jatkaa matkaa niiltä sijoiltani, empimättä.

Tahdon kuulla, mitä minä tästä kaikesta ajattelen.

Siksi aamusivut.

Olin itselleni armollinen ja aloitin yhdellä sivulla.* Se täyttyi nopeasti, vaikeampaa oli löytää kirjoittamiselle aika ja hetki. Arkiaamut eivät ole niitä leppoisimpia, jos perheessä on kolme lasta ja työssäkäyvät vanhemmat. Mutta silti. Silti. Tai ehkä juuri siksi. Ajan on löydyttävä, aion etsiä sen.

Olen muutenkin jo pidemmän aikaa pyrkinyt tuomaan aamuihini rauhaa. Työni on onneksi joustavaa, minun on harvoin pakko olla tietyllä, aikaisella, kellonlyömällä työpaikalla. Melkein koko viime vuoden lähdin arkisin kotoa viimeisenä. Kun muu perhe oli sulkenut oven perässään, istuin alas ja join kupin kahvia kaikessa rauhassa. Sillä hetkellä oli järisyttävä vaikutus omaan hyvinvointiini. Olen jatkanut tapaa tänä syksynä.

Ja sitten on tämä blogi. Koska haluan pitää kynäni terässä. Koska haluan pistää ajatuksiani järjestykseen. Koska haluan nähdä, millainen teksti jostakin hatarana syntyneestä ajatuspilvestä muotoutuu. Koska haluan nähdä, miltä asiat näyttävät kun ne kirjoittaa julki. Ja koska minun on ihan oikeasti pakko saada kirjoittaa muutakin kuin työhön liittyviä tekstejä. Tai ehkä niitäkin, haluan kyllä kirjoittaa myös työstä. Mutta eri tavalla, kauempaa katsoen siitäkin.

Kunhan kirjoitan. Niin kauan kuin kirjoitan, pysyn käynnissä. Ja niin kauan kuin kirjoitan, muistan myös hengittää.

 

* Aamusivujen konseptin voi googlata, jos se ei ole tuttu.