Ladataan...
Maanantai

Heräsin varttia vaille kuusi kotimme työhuoneesta, jossa nukun aina silloin, kun olen lähdössä aikaisin aamulla reissuun. Ulkona oli vielä pimeää, kun kävelin bussipysäkille.

Vietin puolet työpäivästä Helsingissä ja puolet junassa. Junamatkat ovat monesti parasta aikaa ajatustyölle ja kirjoittamiselle.

Illaksi kiiruhdimme kuopuksen kanssa päiväkodin perheiltaan. Kuuntelin päivän aikana ainakin kymmenen kertaa First Aid Kitin My Silver Lining -kappaleen. Se on voimabiisini.

Tiistai

Älytön päivä. Koko ajan oli kiire. Myöhään iltapäivällä naputin sähköposteja puhelimella samalla kun kävelin päivän viimeiseen kokoukseen muutaman korttelin päähän. Pläräsin papereita, kun odotin lasta parkourtreeneistä. Avasin koneen vielä koulun aulassa sillä välin kun toinen lapsi oli liikuntakerhossa. Kaikesta hässäkästä seurasi pökkyräinen olo. Hartiat jumittivat.

Kotikadulla meitä häikäisivät ilta-auringon säteet. Oli pakko heittää reput ja kassit ja läppärilaukut ulkorappusille ja jäädä pihalle hetkeksi puuhailemaan. Rakastan haravointia. Rakastan syksyä.

Seesteinen hetki meni ohi. Loppuillan uurastin kuten nyt tämän kokoisessa perheessä arki-iltaisin uurastetaan. Takki tyhjänä kaaduin sänkyyn.

Show me my silver lining, I try to keep on keeping on...

Keskiviikko

Pikakahviaamu. Sellainen, jolloin ei ehdi millään keittää oikeaa kahvia, mutta kofeiinia on silti saatava koneistoon ja äkkiä. Paitsi että. Kippasin ne murut väsymyspäissäni kahvikupin sijaan surauttamista vaille valmiiseen smoothiekannuun. Sinne upposivat. Vadelmainen jugurttilatte? Kahvi-vadelmasmoothie? Miksipä ei.

Taas oli kamala kiire. Olen hyvä haalimaan arkeeni suvantohetkiä, mutta niiden vaikutus on kovin lyhytaikainen. Söin lounaaksi ihanan annoksen kesäkurpitsaa, ja mietin samalla, kuinka voisin elää toisin. Rauhallisemmin.

I try not to hold on to what is gone, I try to do right what is wrong. I try to keep on keeping on...

Torstai

Menin töihin vasta puoliltapäivin, koska tiedossa oli iltahommia. Aamun hengailin tokaluokkalaisen kanssa, koska hän meni vasta kymmeneksi kouluun. Yritän aina välillä viettää kunkin lapsen kanssa aikaa myös kahden kesken.

Iltapäivän ja illan kuvasimme uutta videosarjaa. Sekä tiimimme että kuvattavat olivat aivan timanttisia. Olenko muistanut hehkuttaa sitä, miten paljon pidän työstäni?! 

Perjantai

Tässä päivässä oli huolta, murhetta ja surua. Yritin pakottaa ratkaisukeskeisen minäni tilanteen herraksi, mutta tunne vyöryi yli. Annoin sen vyöryä. Kävelin tuulessa ja tihkusateessa ja itkin hieman. Se helpotti. Huoli jäi, mutta suru hiipui haaleammaksi, taustalle. Mietin, olenko tehnyt parhaani. Totesin, että olen. Enempää en voi. On mentävä eteenpäin.

Something good comes with the bad. A song's never just sad. There's hope, there's a silver lining.

 

Ladataan...

Lupasin vastata Hannan Bad mom -blogihaasteeseen. Samaistuin Hannan tekstiin kyllä niin täysin, että voisin vain kopioida sen tähän. Jo se, että perheessä lapset ovat keskenään hyvin eri ikävaiheissa, kuten Hannalla ja meillä on, aiheuttaa melkoista riittämättömyyden tunnetta välillä. Sen kanssa on pakko oppia elämään.

Oikeasti koen aika harvoin huono äiti -fiiliksiä. Suhtaudun varsin rennosti usempiin pitäisi-juttuihin, ja tässä nykyisessä elämänvaiheessa tulee väkisin lipsuttua yhdessä jos toisessa asiassa. Kolme harrastavaa lasta, työssäkäyvät vanhemmat, talo ja piha. Välillä on pakko oikoa. Oikeita huono äiti -tunteita tunnen lähinnä silloin, kun olen ollut kohtuuttoman kireä lasteni kanssa. Kun olen huutanut tai kun huomaan olleeni armoton tai epäreilu. Onneksi osaan myös pyytää lapsiltani anteeksi. Se on ehkä tärkein taito, jonka olen vanhemmuuteni aikana oppinut.

Rimanalituksia sen sijaan tulee päivittäin. Jos siis ajatellaan, että rima olisi siellä, missä itse sen ehkä toivoisin (tai joskus ajattelin) olevan.

Näistä meillä lipsutaan:

1. Ei enää aamupuuroa.

Aamupuuro, vähintään arkiaamuisin, oli vuosikymmenen ajan yksi "hyvän vanhemmuuteni" kulmakiviä. Ai että sitä perusturvallisuuden tunnetta, kun kaikilla lapsilla oli massu täynnä lämmintä kaurapuuroa. Ei mikään maailmassa voisi horjuttaa perhettä, joka on syönyt aamupuuronsa, mieluiten tuoreiden marjojen kera. 

Viime vuonna se loppui. Ensimmäisenä puuronsyönnin lopetti keskimmäinen. Neuvottelutaidoilla sekä runsaalla määrällä päärynäsosetta ja kanelia saimme hänet toisinaan syömään puurolautasellisen arkisin, mutta lopulta alkoi tuntua, ettei jatkuvassa puuroväännössä ollut mitään järkeä. Arkiaamuisin on muutakin puuhaa kuin laskea lusikallisia. Esikoinen veteli puurolautasensa mukisematta tyhjäksi koko talven, mutta kun keskimmäinen siirtyi jugurttiin, leipään, kananmuniin ja hedelmiin, alkoi tuntua erikoiselta vaatia isompaa lusikoimaan puuroa. Kuopus sentään syö aamupuuron niinä aamuina kun menee aikaisin päiväkotiin. Kotona ei ole tullut enää keiteltyä. End of an era.

2. Saa juoda kaakaota.

Vielä esikoisen ja keskimmäisen ollessa pieniä olin aika säntillinen terveellisen ruokavalion suhteen. Lapsilla oli ruoka-aineallergoita, joten syömisen tarkkailu oli muutenkin elämän keskiössä. Pitkään olimme hurjan tarkkoja laadukkaasta, monipuolisesta, ravitsemuksellisesti täysipainoisesta syömisestä. Puolivalmisteita, pakasteperunoita, eineksiä tai noutoruokaa oli tarjolla ääriharvoin. Herkuksi riittivät rusinat tai muumikeksit. Arjessa juomia olivat maito ja vesi, mehua tarjoiltiin vain erikoistilanteissa. Limsaa ei koskaan. Kaakaota ehkä laskiaisena pulkkailun jälkeen. Eivät he silloin osanneet muuta pyytääkään, lapset. Ja koska eivät pyytäneet, oli helppo pitää kiinni tällaisesta omasta "ihanneruokavaliosta".

No, lapset kasvoivat ja meno muuttui. Oppivathan ne mokomat kinuamaan kaakaota aamuin illoin. Usein sitä saavatkin, koska ajattelen, että tuleepahan sillä varjolla juotua se maitokin. Ja liikkuva nuoriso tarvitsee energiaa. Muutenkin olen nykyään paljon hövelimpi sekä herkkujen että niiden puolivalmisteiden suhteen. Ja salaatiksi kelpaavat hyvin kurkkutikut tai kourallinen kirsikkatomaatteja. Kohtuus kaikessa, pigottaa ei jaksa.

3. 3-vuotias

Kun esikoinen oli pikkulapsi, hän teki pikkulasten asioita. Hänelle luettiin pikkulasten kirjoja, hän katseli pikkulasten tv-ohjelmia ja kuunteli pikkulasten musiikkia. Keskimmäinen pääsi isosiskoaan hieman nuorempana maistamaan "isompien maailmaa", mutta aika tarkkaan pidimme vielä hänenkin kohdallaan kiinni siitä, millaiset jutut olivat sopivia hänenikäiselleen.

Kuopusparka ei ole päässyt osalliseksi tällaisesta varjelusta. Hän katsoo säännöllisesti K-7-elokuvia, seuraa isompien olan takaa tubettajien läpänheittoa, kuuntelee, kun luemme Harry Pottereita ja altistuu Sannin ja Antti Tuiskun biiseille. Sanomattakin on selvää, että hänellä oli karkkipäivä kaksivuotiaana, ja että hän saa sipsejä tai pitsaa silloin kuin toisetkin. Isompia lapsia varjelimme tällaisilta kamaluuksilta vuosia pidempään.

Ei voi mitään. Hän on syntynyt valmiiseen perheeseen, jossa on koululaisia ja kiireitä. Kukaan ei ehdi vahtia häntä. Hän puuhailee omiaan, hakee itsenäisesti vasaran tai taskulampun milloin tarvitsee, touhuaa pihalla omin nokkineen ja pyytää apua kun tarvitsee. Emme ole ehtineet kuljettaa häntä puistoihin ja leikkitreffeille samanlaisella pieteetillä kuin isompia. Hänen kaverisuhteensa ovat päiväkodissa ihan itse muodostettuja. Hän on sosiaalisin lapsi, jonka tiedän.

4. Ulkoilu

Kauas taakse ovat jääneet ne ajat, kun olimme aina viikonloppuisin ja lomillakin aamukymmeneltä pihalla. Jos aamupuuro oli vanhemmuuteni tärkein kulmakivi, niin aamupäivän ulkoilu tuli heti kakkosena. Eikä siinä, kun lapset heräsivät säännönmukaisesti viideltä tai kuudelta, oli päivä yhdeksän maissa jo pitkällä, ja sitä alkoi suorastaan odottaa hetkeä, jolloin kehtaisi ilmaantua puistoon. Toista se on nykyään. Ensinnäkin, nykyään meillä nukutaan aamuisin. Toiseksi, arki on niin älyttömän kiireistä, hektistä, ohjelmoitua ja aikataulutettua, että silloin kun ei ole pakko liikahtaa minnekään, emme todellakaan liikahda. 

Silloin kun meillä on vapaata, lapset saavat aamuisin kernaasti näprätä puhelimiaan tai katsoa telkkaria vaikka kuinka paljon. Minä panostan nukkumiseen, yöpaita päällä haahuiluun, pitkiin aamiaisiin, lueskeluun ja ehkä kotiaskareiden hoitamiseen verkkaisella tahdilla. Kun kerrankin ei ole hoppu. Lapset valuvat aamupalalle kukin itselleen sopivalla hetkellä. Kukaan ei hengitä heidän niskaansa eikä käske pistää vauhtia.

Puhelin soi ja WhatsApp piippaa. "Lähtekää uimaan!" "Tuutteko puistoon?" "Mennäänkö torille aamiaiselle?" "Lähe lenkille!" Mutta ei. Vapaa-aamuina me olemme uneliaita, hajamielisiä, hitaita ja hyvin epäreippaita ihmisiä. Ulos ennättää puolenpäivän jälkeenkin. Tai illemmalla.

5. Oma aika

Vetäydyn omiin oloihini. Lataudun rauhassa ja hiljaisuudessa. Tarvitsen välillä pesäeroa perheeseen. Otan oman aikani keinolla millä hyvänsä, muuten alan voida huonosti.

Silloin kun elämä on täynnä menemistä ja tulemista ja säätöä, ja kun työmatkoja on paljon, en välttämättä viitsi vapaa-ajalla olla kovin paljon poissa perheeni parista. Lähden kyllä jumppaan tai leffaan tai kävelylle toisinaan. Mutta vaikka minulla ei olisi saumaa poistua kodin piiristä, kaipaan omia tuokioita kipeästi. Niin kipeästi, etten voi olla niitä ilman. Välillä tuntuu, että olen kuin häkkiin suljettu eläin, joka kiertää levottomana ympyrää pakoreittiä hakien. Se vain, että minä en sinänsä halua pakoon elämääni ja perhettäni. Tarvitsen vain lepoa ja yksinäisyyttä, jotta jaksan taas olla riittävän hyvä ihminen.

Introverttipiirteisistä vanhemmista on kirjoitettu viime aikoina paljon. Olen yksi heistä. Introverttiushan ei tarkoita välttämättä sitä, ettei olisi sosiaalinen tai sosiaalisesti taitava. Minä olen kyllä, mutta vastapainoksi minun on saatava vetäytyä. Kotona, viisihenkisessä perheessä, se ei ole aina ihan helppoa. Täytyy häipyä vaivihkaa huoneisiin. Jättäytyä joukosta. Pysytellä sivummalla. Maastoutua nojatuoliin huoneen nurkassa. Tarttua siihen hetkeen, kun kukaan ei kaipaa. Ja ennen muuta täytyy oppia kommunikoimaan. Sanomaan perheelleen, että nyt olen tässä huoneessa puoli tuntia yksinäni. Tai että nyt pistän vähäksi aikaa luurit korville ja luen tätä kirjaa. Olen tällainen, tarvitsen tätä.

 

Ladataan...

Työelämä ja kotielämä eivät välttämättä eroa niin kamalasti toisistaan. Kotosalla on paljon kaikenlaista pientä, pakollista sälää, metatyötä, silkkaa puurtamista, mekaanisia hommia. Sitten on sellaisia pidemmän aikavälin strategisia kehittämistehtäviä, suunnittelua ja linjaamista, arvojen ja valintojen pohtimista. On myös hankalia tilanteita, ristiriitoja ja joskus jopa konflikteja. Jotkut ongelmat ilmaantuvat yhtäkkiä ja häipyvät yhtä nopeasti. Seuraavana päivänä kukaan ei enää edes muista niitä. Toiset vaikeudet taas tuntuvat tulleen jäädäkseen, vaativat pitkäjänteistä pohtimista ja paljon jaksamista ennen kuin selviävät.

Oma suhteeni työhön on hyvin samanlainen kuin kotielämäänkin. Haluan viihtyä ja kokea hyviä virtauksia sekä työn että kodin arjessa. Toisaalta en hätkähdä matalampiakaan fiiliksiä, tiedän niiden kuuluvan asiaan toisinaan. Ei ole vaarallista, vaikka välillä tuntuisi vähän ankealta. Jos on sitoutunut, ei pienistä hätkähdä. Eivätkä isotkaan haasteet suista raiteiltaan, niin kauan kuin löydetään yhteinen tahto ratkoa niitä ja jatkaa yhdessä valittuun suuntaan. 

Sekä kotiin että työpaikalle pitää mielestäni mahtua monenlaisia tapoja olla ja toteuttaa asioita. Tietyt yhteiset säännöt, käytännöt, perusasiat ja tavoitteet on määriteltävä selkeästi ja jokaisen yhteisöön kuuluvan täytyisi pystyä allekirjoittamaan ne. Kyseenalaistaminen on ok kunhan perustelee. Kullakin ihmisellä pitäisi olla tilaa ja hyväksyntä omalle persoonalleen ja tarpeilleen.

Leikkokukat ja lasten Disney-karahvi löysivät toisensa. Kaikki voittivat.

Minusta juhlahetket ovat yhtä juhlavia sekä töissä että kotona. Kun huomaa onnistuneensa jossakin. Kun tapahtuu edistystä ja oppimista. Kun ulkopuolelta tulee hyvää palautetta. Kun tuntuu, että asiat etenevät sujuvasti. Kun tehdään yhdessä jotakin hienoa! Toisaalta haluan sekä työssä että siviilissä puhua sen puolesta, ettei aina tarvitse olla jotakin erityisen päräyttävää ja nostattavaa, jotta voidaan olla onnellisia ja tyytyväisiä. Perus on usein paras. 

Olen avoimuuden ja suoran puheen kannattaja yhtälailla työpaikalla kuin kotona. Kaikista asioista täytyy pystyä keskustelemaan. Ikävät jutut on syytä ottaa käsittelyyn mahdollisimman pian. Kyynisyys, katkeruus ja näköalattomuus ovat myrkkyä, niihin pitäisi löytää vastalääke heti kun niitä ilmenee. Puhetta, puhetta, puhetta, hoen välillä kuin futisvalmentaja sekä kotona että työmaalla.

Suhtaudun koti- ja työelämään samalla innolla ja lämmöllä - ja toisaalta samalla tarmolla ja periksiantamattomuudella silloin kun asiat meinaavat lähteä väärään suuntaan. Olen joskus miettinyt, olisiko helpompaa, jos ei aina niin kamalasti välittäisi. Olisi passiivisempi, ei puuttuisi, vetäytyisi syrjään, mutisisi kaulukseensa... Mutta ei se ole minun tapani olla tässä maailmassa. 

Olen onnekas: minulla on sekä kotijoukoissa että työelämässä ympärilläni ihmisiä ja toimintakulttuureja, jotka sallivat minun olla tällainen, omanlaiseni. Voin kertoa: se lisää sitoutumista ja rakkaudentunnetta.

Olisi kiva kuulla, millainen suhde teillä on työhön.

Ladataan...

Syksy on minun vuodenaikani. Keskustelin syksystä taannoin työystävieni (kyllä, minulla on sellaisia, vieläpä useampia, olen onnenmyyrä) kanssa. He pursuivat intoa ja tarmoa. Puheissa vilahtelivat työväenopiston kurssit, joogatunnit, maratonit ja matkat Alpeille tai vieläkin kauemmaksi.

Minäkin tunnen syksyisin, kuinka energia virtaa minuun. Mutta se on aivan erilaista energiaa. Hiljaista, viipyilevää, jostakin syvältä uumenista nousevaa. Se on onnea matalasta auringosta ja kypsyvistä kriikunoista. Se on yli lentävän joutsenen torvi ja keltaisten lehtien pyörre.

Minun syksyni ei vaadi tulla manifestoiduksi minkäänlaisina tekoina. Se on pimeä puutarha ja katulampun valo kosteassa asvaltissa. Myöhemmin, marraskuussa, naakkojen parvet ja mustien puiden lehdettömät silhuetit. 

Minä tarkastelen syksyäni vaiti. Kuuntelen sen ääniä ja haistan sen alkuyön ilmassa kun kävelen kotiin. Minun syksyni on musta kissa, joka hiipii tien yli, kiertää minut jalkojani vasten painautuen ja livahtaa sitten pensasaidan raosta naapurin puolelle.

"Päivä on laskeutunut kaupungin taakse
Ikkunalaudalla, jo toista tuntia
Siirtolapuutarhan ylitse katselen himmeneviä valoja
Mieleni pintaan asti täysiä maljoja
Jos liikun, ne läikkyvät
Oon kuin patsas, paikoillaan
Hiljaa paikoillaan

Muut ohitsein liukuvat kiitäen
kuin pilvet ne liikkuu, minä en
Tanssivat muotoaan muuttaen
Ne muuttuu kuin pilvet, vaan minä en
Etsivät ololleen vastauksen,
eteenpäin matkaavat, minä en
Istun vain hiljaa ja katselen,
kun pilvet liikkuu, minä en"

Ladataan...

Pages