Ladataan...

Lähden töistä ilman kiireen tuntua. Kotona on hiljaista. Tytär on leiponut ja lähtenyt tallille. Hän on siellä koko illan. Teen vähän lumitöitä. Siivoilen vähän. Käyn kaupassa ja luen kirjaa. Olen hieman toistaitoinen ja emmin ryhtymisiäni, kuten aina silloin kun minulta puuttuu perhe ympäriltäni pidemmän aikaa.

Aina aluksi, siis. Puolessa vuorokaudessa tavoitan kyllä itsellisen rytmin.

Iltakymmeneltä haen tyttären kotiin. Syömme, juttelemme hetken aikaa ja menemme nukkumaan. Ennen uneen vaipumistani saan viestin pohjoisesta. Puoliso ja pojat ovat päässeet perille. He viipyvät poissa muutaman päivän.

Aamulla juon kahvia ja katselen ikkunasta ulos pimeään puutarhaan. Asettelen ajatuksiani.

Lähden töihin, tytär saa hoitaa tiskit kunhan herää. Nukkukoon nyt, lomalainen.

Iltapäivällä hän on lähtenyt koiranhoitajaksi ja viipyy siellä iltaan. Minä tapaan töiden jälkeen ystäväni. Puhumme pitkään. Kohotamme kaupungin kattojen yllä lasilliset elämälle ja vähän kuolemallekin.

Tulen bussilla kotiin. Kiireen tuntu huutaa poissaoloaan. Rakastan sitä tunnetta, kun kukaan ei odota. Se on niin harvinainen. Kävelen tahallisen hitaasti pimeää tietä. Siltaa pitkin puron yli, verkkaisesti, viipyillen. Pysähdyn sillalle. Maa on luminen ja jäässä, mutta musta vesi virtaa purossa vapaana.

Tyttärellä on kaveri yökylässä. Teinit moikkaavat ja sujahtavat yläkertaan, ja taas on hiljaista.

Yritän kuulla omia ajatuksiani. Syksy on ollut niin kiireinen ja intensiivinen, etten ole ehtinyt kuulostella niitä lainkaan. Elämääni on ilmaantunut uusi murhe. Se liittyy läheiseen ihmiseen ja on tällä hetkellä suuri musta möykky. Yritän tarkastella sitä eri suunnilta, saada siitä otetta. Haluaisin valita suhtautumistapani, tai ainakin yrittää vaikuttaa siihen, mutta tietoa on vielä liian vähän.

En tiedä, kuinka paljon minun pitäisi tässä vaiheessa ajatella asiaa. Valmistautua ajattelemalla - vai päin vastoin säästää voimiani ja olla ajattelematta?

Teen tytöille ruokaa ja katan heille pöydän olohuoneeseen. He aikovat katsella elokuvaa myöhään yöhön. Minä sytytän keittiöön kynttilät ja jatkan lukemista. On hiirenhiljaista.

Tällaisia iltani olisivat ilman suurta perhettä. Rakastan tätä. Mutta haluaisinko tätä aina? Olisinko surullinen? Yksinäinen? Tuntisinko tyhjyyttä, jos olisin kohta neljäkymmentävuotias ja perheetön?

Varmasti tuntisin, jos olisin tällainen minä, kuin olen aina ollut.

Mutta ehkä en olisi ollenkaan tällainen, jos elämä olisi mennyt eri tavoin. Voisinhan olla aivan toisenlainen, kaivata erilaisia asioita.

Olen silti onnellinen, että elämä on mennyt näin. Jos ja kun meillä on vain tämä yksi elämä, otan mieluiten sekä perheen että sitten lisäksi jotain omaakin.

Jotain omaa kuten nämä omat ajatukseni. Tämän hiljaisuuden. Kunhan vain välillä saan olla näin, otan mielelläni myös perheen. Perhe on hyvä asia, en toivo sitä pois.

Näin saan ajatukseni järjestykseen. Huomaan kellon lähentelevän puoltayötä. Puhallan kynttilät sammuksiin ja jatkan lukemista vielä hetken sängyssä.

Aamulla herään hiljaisuuteen, eikä kukaan odota minulta mitään koko päivänä.

Ladataan...

Jollakin tasolla takki on varmaankin aika tyhjä. On ollut vauhdikas syksy. Paljon kaikkea uutta meille kaikille, koko perheelle.

Mutta meillä on mennyt tosi hyvin. Koulut, päiväkodit, työt, harrastukset. Arki. Elämä. Takana on pari vuotta, jotka koettelivat meitä aika kovasti, mutta tänä syksynä kaikki on sujunut hienosti. Olen niin iloinen ja onnellinen ja ylpeä meistä, perheemme jokaisesta jäsenestä. Jokainen on hoitanut oman tonttinsa ja säilyttänyt hyvän draivin loskan ja pimeydenkin keskellä.

Vaikka ei edes tarvitsisi. En ole mikään reippauden airut ja evankelista. Saa olla poikki ja epämotivoitunutkin.

Mutta tänä syksynä meillä ei ole ollut sellaista. Ihana asia, jota arvostan.

Silti olen ollut kuulolla. Etenkin nyt viime päivät, kun tajusin, että tässä eletään niitä ruuhkavuosiperheen todellisia härkäviikkoja. Miten lapset voivat? Ovatko aamuherätykset jo ylivoimaisia koululaisille? Eivät ne ole olleet, he ovat jaksaneet hienosti. Uuvuttavatko kokeet, rasittavatko harrastukset? Ei, ihan hyvillä mielin lapset ovat porskuttaneet. Pieninkin heistä, lumesta ja piparkakkujen leipomisesta intoillen.

Puoliso on ollut tänäkin syksynä kuin kirkkain tähti ja timantti, kumppanina ja vetojuhtana, kun minä olen ollut erityisen paljon poissa kotoa töiden vuoksi. Kymmenen pistettä ja kaksikymmentä papukaijamerkkiä (kuten lapsemme sanoo) hänelle.

Entä minä sitten, kuinka minä jakselen?

En oikein ota siitä selvää. Järki sanoo, että varmasti väsyttää. Vanhan työn pakettiin pistäminen alkusyksystä oli kova urakka, ja uuden työn haltuun ottaminen on ollut vähintään yhtä kova. Reissujen ja aikataulujen ja työkiireiden ja koko tämän arjen prässissä on välillä tuntenut itsensä aika littanaksi. Koskaan ennen elämässäni en ole ollut näin kiireinen.

Tätä kirjoitan, kun ajatukset alkoivat pursua minusta jo yli, kellarissa, kodinhoitohuoneen kynnyksellä, sähkötaulun vieressä. Oli pakko saada teksti talteen. Pysähtyä kymmeneksi minuutiksi näille sijoille. Pysähtymisen hetkiä tässä syksyssä ei olekaan paljon ollut. Lähinnä lyhyet hetket illalla sängyssä, juuri ennen nukahtamista. Tuokiot ruuhkabussissa, ikkunalasiin nojaten, hämärään tähyillen.

We can do it -nainen tsemppaa meitä pesualtaan takana, puoliso sen siihen asemoi perhettä kannustamaan jo vuosia sitten. "Yes we can", tuumaan ja lähden ripustamaan pyykit. Joulu taitaa olla ensi viikolla. Sitä en ole vielä ehtinyt ajatella. Mutta hei, elossa ollaan ja mieli on hyvä. Ja kodinhoitohuoneen neljästä pyykkikorista yksi on tavallisena torstai-iltana kokonaan tyhjä!

Paras syksy aikoihin!

Ladataan...

Sanovat, ettei vanhemmuus saisi määrittää ihmistä liikaa. Äitiys etenkään. Ja ettei työn merkitys identiteetille saisi olla liian suuri. Ulkonäkö nyt varsinkaan ei saisi olla minuutemme ohjaksissa. Eikä sukupuoli.

Hanakasti olemme ohjaamassa oman, tai ehkä etenkin muiden ihmisten, identiteetin rakentumista.

"Kyllä se on aivan liian riippuvainen puolisostaan."

"Sen koko elämää hallitsee se, että se joogaa."

"Se elää työlleen."

"Sen ajatuksiin ei mahdu enää mitään muuta kuin lapset."

Miksi ei saisi? Jostainhan meidän minäkuviemme on muodostuttava. Ja jokin meille tärkeä asia sen muodostumista väkisin dominoi.

Ei kai kukaan ole tasapaksu pötkäle, jonka omimmasta minuudesta tismalleen 20 % muodostuu lapsuuden perusturvan tai sen puutteen sementoimista piirteistä, 20 % nuoruusvuosien kaveripiirin preferensseistä,  20 % vanhemmuudesta, 20 % ammatti-identiteetistä ja 20 % harrastusperäisistä kiinnostuksenkohteista?!

Ei, kyllä meidän identiteettimme aina on vähän johonkin päin kallellaan. Ja mitä se haittaa.

Sanovat niinkin, ettei pitäisi antaa minkään itsensä ulkopuolisen määrittää itseään liikaa. Että sinä olet itse. Ikuinen, kuolematon itse. Ja vain sillä on väliä.

Mutta enpä tiedä siitäkään. Kuinka omanapaista ja oman minuuden ympärille käpertynyttä elämää sitä nyt sitten jaksaa elää? Olen kyllä ollut vähän taipuvainen sellaiseen, mutta ajatuksensa saa lopulta aika solmuun, jos viettää kaikki päivät omia tuntojaan tutkiskellen. Onko se elämisen arvoista elämää?

Minä myönnän rehellisesti, että identiteetistäni ehkä 40 % tulee työstä ja ammatista, 25 % on lapsuuden ja nuoruuden peruja ja saman verran vanhemmuutta.

Loput 10 % on sitten sellaista "vapaata riistaa", minuuden häilyväistä aluetta, joka on valmiina muuttumaan ja mukautumaan sen mukaan, millaista buustausta minäkuvani missäkin elämänvaiheessa kaipaa. Joskus sitä osaa minusta on määrittänyt joku ihmissuhde. Joskus urheilu ja liikunta elämäntapana. Tällä hetkellä ehkä taide ja kulttuuri, suhteeni niihin.

Mutta jos lähivuosina elämääni tulee uusi rooli vaikkapa vanhenevan tai sairaan ihmisen läheisenä, niin identiteettini tuo osa on valmis ottamaan senkin roolin omakseen.

Työn merkitys on iso. Myönnän sen auliisti. Olen aivan törkeän onnellinen, kun saan tehdä työtä. 

Myönnettäköön, että onni täydentyy kovasti siitä tosiasiasta, että olen saanut myös perheen. Olisin saattanut jäädä ilmankin. Olisin ollut siitä surullinen, mutta ilman vanhemmuuttakin olisin varmasti pystynyt elämään onnellisen ja sisällyksekkään elämän. Ilman merkitykselliseksi kokemaani työtä ja ammattia en. Olen sellainen.

Sanovat, ettei työn pitäisi antaa määrittää identiteettiään kovin paljon, koska työn voi menettää koska tahansa. 

Olen eri mieltä. Myöskään raajojen tai liikuntakyvyn ei saman periaatteen mukaisesti pitäisi antaa määrittää itseään, koska nekin voi menettää. Ja silti me annamme.

Kaiken voi menettää koska tahansa. Myös lapsensa tai elämänsä rakkauden tai terveytensä tai mielenterveytensä.

Elämme vain kerran, ja minusta kannattaa kyllä tehdä täysin sieluin ja sydämin sellaisia asioita, jotka tuntuvat hyviltä ja oikeilta. Tuskinpa niitä kuolinvuoteella katuu. 

Minä olen satavarma, etten kadu happiviikset naamalla henkitoreissa maatessani sitä, että olin juuri tällainen: työssäkäyvä, taidetta, kulttuuria, punaviiniä ja ystäviään rakastava äiti. Joku toinen taas ei samassa tilanteessa kadu pätkääkään sitä, että omisti elämänsä kodille, puolisolle ja pullanleivonnalle. Tai uralle tai koira-agilitylle.

Kun teemme elämässämme rehellisiä, omien arvojemme mukaisia valintoja muiden arvoista piittaamatta, voimme elää onnellisen elämän ja kuolla onnellisina.

Ei se ole mikään jalo tavoite, ettei mikään erityisemmin määrittäisi meitä. Annetaan identiteettiemme olla juuri niin vinksallaan kuin ne ovat. 

Ladataan...

Pages