Ladataan...

Kaveri kirjoitti kolumnin uhmaiästä ja siihen suhtautumisesta.

Meidän kuopuksellamme on aikamoinen uhmavaihe meneillään juuri nyt. Hän on myös triosta ensimmäinen, jota ei yleensä pysty harhauttamaan tai esimerkiksi huumorin avulla jekuttamaan kärjistyneistä tilanteista ulos.

Kaikeksi onneksi meillä on juuri nyt aika hemmetin kiireistä. Puuhaa ja säätöä on aamusta iltaan niin paljon, ettei oikein kenelläkään ole aikaa jäädä kovin pitkäksi aikaa talkoilemaan nelivuotiaan kanssa. Väki tulee ja menee kuin siinä tarinoiden "entisajan maalaistalossa" ikään, ja lapsparka joutuu aina ennemmin tai myöhemmin kokoamaan itsensä ja jatkamaan elämäänsä, koska muut menivät jo menojaan ja läksivät hommilleen.

Kyllä häntä kuunnellaan, ja luontaisetuna hänellä on jopa enemmän kuuntelevia korvia kuin hänen sisaruksillaan aikoinaan oli. Mutta ajat nyt vain ovat sellaiset, ettei yhdelle uhmakohtaukselle voida antaa tolkutonta huomioarvoa.

Aikamme me aina selvitämme kulloistakin tilannetta. (Meillä on perheessä myös murrosikäinen, joten kärsivällisyytemme ja keinovalikoimamme alkavat olla panttivankineuvottelijoiden tasolla.) Joskus asiat selviävät kohtuullisessa ajassa. Joskus taas uhmaikäinen toimii itselleen lajityypillisellä tavalla, eikä osaa lopettaa.

Silloin teemme hänelle selväksi, että olemme saatavilla ja kuulolla heti kun hän haluaa jutella tai tahtoo vaikkapa syliin. Sitten lähdemme puuhiimme: ripustamaan pyykkejä, jatkamaan kellarin remonttia, kuulustelemaan koululaiselta koealuetta, kasaamaan kirjahyllyä tai mitä nyt milloinkin. Juniori joko tulee perässä tai, itselleen ominaiseen tapaan, jää niille sijoilleen murjottamaan.

Yleensä hän sitten, aikansa kiukuttuaan ja jupistuaan, liittyy muina miehinä muiden seuraan. Hän saattaa palata kiukun aiheuttaneeseen asiaan vielä uudestaan, melkein poikkeuksetta tässä vaiheessa jo aika rakentavaan sävyyn, tai usein me aikuisetkin siihen vielä palaamme ja kyselemme että mitkä fiilikset kaverilla...

Tällä tavalla asia saadaan "puhuttua halki" siinä töiden ja hommien lomassa lopullisesti, eikä mikään jää painamaan mieltä. Kasvatusfilosofiaamme, jos nyt sellaisesta voi puhua, kuuluu, ettei lasta jätetä ikinä selviämään voimakkaista tunnetiloistaan yksin, vaan heidät avitetaan selvemmille vesille keskustelun keinoin. (Joskus ihan halauskin riittää.) Uskomme, että on vanhempien tehtävä jeesata etenkin pieni lapsi tunnekuohujen jälkeen takaisin tasapainoon. Ja antaa tunteille ymmärrystä ja oikeutusta.

Itse asiassa uskon, että se on tärkeää vielä isommankin lapsen kanssa, ja totta puhuen usein aikuistenkin ihmissuhteissa. Validointi on tärkeää!

Mutta siihen, että nelivuotiaan absurdi uhmakohtaus (sellaisinahan ne aikuisille ja isoille sisaruksille usein näyttäyttyvät, vaikka lapsen omassa mielessä motiivi voi olla selkeä) seisauttaisi koko viisihenkisen perheen arkiaamun tai arki-illan, jonka on vähän pakko edetä kuin juna, ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta. Meillä on kaikilla paljon tekemistä, ja niin se vain taitaa olla, että jos sattuu syntymään perheen kolmanneksi lapseksi, syntyy keskelle elämää.

Siinä on haittapuolensa ja siinä on hyvät puolensa.

Miten teillä muilla; millaisia liikesarjoja uhmaikä on teidä perheissänne aiheuttanut ja kuinka olette siihen suhtautuneet?

Ladataan...

Emmi kirjoitti vegaanihaasteen haasteista niin hyvin, että jäin miettimään omaa ruokavaliotani ja ruoan roolia arjessani.

Olen viimeiset lähes kuusi vuotta ollut työssäni enemmän tai vähemmän koko ajan tekemisissä ihmisten terveyden, ruokavalioiden ja ravitsemuksen kanssa - pohtimatta samalla juurikaan sitä, mitä itse syön. Suhteeni ruokaan taitaa olla aika mutkaton.

Minulla ei ole kummoisia allergioita tai yliherkkyyksiä, mutta koivujen siitepölyaikana vältän tiettyjä hedelmiä ja pähkinöitä ristireaktioiden vuoksi.

Vaikka olen sekasyöjä, ruokavalioni on vakiintunut varsin lakto-kasvispainotteiseksi. Kalaa syön 1-2 kertaa viikossa, samoin lihaa. Kananmunia syön sellaisenaan ääriharvoin, mutta paistan joskus munakkaan, enkä kovin tarmokkaasti välttele ruokia, joissa kananmunaa on käytetty. Munani ostan tietenkin luomuna.

Vältän broileria ja porsaanlihaa. Osin eettisistä syistä, osin siksi, että ei vain maistu. Haluaisin suosia nykyistä enemmän hirvenlihaa, jota onneksi saammekin usein. Pidän hyvin valmistetusta lampaasta, mutta syön sitä vain pari kertaa vuodessa. Noin kerran puolessa vuodessa syön työlounaalla jauhemaksapihvin, JOS saatavilla on myös puolukkaa sen kanssa.

Hätätapauksessa syön vaikka nakkeja tai kalapuikkoja, no big deal.

Viikottaiset lihapitoiset ateriat koostuvat lähes aina kotona (lapsiperäisistä syistä) kiireessä hotkaistuista a) jauhelihakastikkeesta, b) lihapullista tai c) makaronilaatikosta/lasagnesta. Jos joku kokkaisi minulle niiden sijaan valmista vegesapuskaa, valitsisin empimättä sen. Tässä elämänvaiheessa on usein pakko vain tankata ennen seuraavaa siirtymää; aikaa viisi minuuttia. Jos kotoa ei löydy siinä hetkessä pestoa tai pinaattilättyjä, syön kyllä sen makaronilaatikon mukisematta.

Jos missään ikinä on tarjolla kasvisvaihtoehto, päädyn usemmiten siihen. Olipa kyse sitten työpäivän aikana syödystä lounaasta, pakastepitsasta tai fine dining -illallisesta. Poikkeuksia ovat:

  • ravintolaillat, jolloin yhtäkkiä haluan syödä hyvän pihvin (ehkä kerran vuodessa)
  • harvakseltaan syödyt hampurilaiset (oikeasti hyviä vegepurilaisia saa suositella!)

Pääasiassa en lihaa kaipaile. Kalaakin syön lähinnä velvollisuudentunnosta. Jos saisin tässä ruuhkavuosiarjessa yhtään enemmän hyviä rasvoja muualta, valitsisin toisin.

Usein arjessa iso osa ruokavalinnoistani on vegaanisia, mutta en ole luontevasti osannut luopua kaikista maitotuotteista. Kaura-, soija- tai mantelimaito käy minulle hyvin kahvin kanssa. Kotona lorautan kahviin yhtä helposti kuopuksen luomukevytmaitoa kuin toisen koululaisemme kauramaitoa. Sama smoothieissa, joiden suurkuluttaja olen. Ja kaurakerma korvaa mielestäni ruoanlaitossa tavallisen kerman suorastaan loistavasti. Jugurttien kanssa olen enemmän kiinni tavoissani. Pidän kyllä maustetuista soija- ja kaurajugurteista, mutta tykkään ennemmin syödä maustamatonta, kreikkalaistyyppistä jugurttia. Sille en valitettavasti ole vielä löytänyt itselleni kyllin hyvin maistuvaa vegeversiota.

Juusto on paha. Monen kaltaiseni tavoin kannan alituista huonoa ekologista omatuntoa juustojen syömisestä. Silti juusto löytää lähes päivittäin tiensä leipäni päälle, usein myös viinilasillisen seuraksi, ja muodossa tai toisessa myös ruoanvalmistukseen. Rakastan vanhaa goudaa, manchegoa, parmesania, brietä, sinihomejuustoa, fetaa, halloumia, mozzarellaa, vuohenjuustoa... Olen ollut lasten allergioiden vuoksi imetysaikoina pitkillä maidottomilla dieeteillä, ja testaillut kyllä huolella vegaaniset vaihtoehdot. Hienoa on se, että tuotekehitystä tapahtuu... Mutta silti: toistaiseksi olen mieluummin ilman.

Varovasti olen ajatellut kuitenkin vähentäväni juustojen syömistä. Helpoin konsti minulle olisi varmaankin jättää juustot pois arkileipien päältä. Mikä vain levite, tomaatti, kurkku, salaatti ja paprika kruunaavat kyllä hyvän leivän. Ja huonoa leipäähän ei kannata syödä ollenkaan.

Mistä päästäänkin siihen leipään ja muihin viljatuotteisiin. Syön leipää. Rakastan puuroja. En vältä viljoja. Luonnostani karttelen arjessani vehnää, koska en ole lapsenakaan tottunut sitä ylenmäärin syömään. Parhaiten maistuvat kaura ja ruis. Pastani ja pitsani syön silti mieluiten vehnäpohjaisina. Ja usein otan pullan, jos sellaista tarjotaan. Ja voin hyvin ostaa Pyynikin näkötornilta munkin. Enkä kieltäydy juhlissa täytekakusta. En ylipäänsä tapaa kieltäytyä mistään, mitä minun tekee mieli. Kohtuus on hyvä ohjenuora.

Noin muutoin en ole oikein sokeristen herkkujen ystävä. Karkit ja keksit tuntuvat omassa elämässäni jotenkin vähän... turhakkeilta. Harvoin tunnen niitä kaipaavani. Jäätelöäkin syön lähinnä kesäisin. Sen sijaan herkuttelen punaviinin, niiden juustojen, suolaisten piirakoiden, suolakeksien tai ruislastujen ja pähkinöiden parissa, ja kansanterveydellisesti ajateltuna moinen on vähintään yhtä turmiollista kuin sokerin syöminen. Niinpä yritän pitää noiden syntisten paheideni osalta sekä määrät että kerrat jokseenkin kurissa ja täyttää edes puolet herkkutarjottimesta hedelmillä tai kasviksilla. Siis yritän...

Näitä en syö lainkaan:

  • leikkeleitä
  • kinkkua
  • äyriäisiä (ravut, katkaravut, simpukat, etanat...)
  • sieniä
  • silliä, graavilohta, sushia
  • kvinoaa, kuskusta

Ensimmäisiä en ole syönyt koskaan. Ei vaan jotenkin kiinnosta. Viimeiset kaksi menettivät makunsa jo edellä mainittujen, lasten allergioiden vuoksi noudatettujen, imetysdieettien myötä. Liika on liikaa.

Näitä syön jatkuvasti:

  • salaatti, kurkku, tomaatti
  • kaikki marjat
  • hedelmät kuten banaani, rypäleet, ananas, melonit, sitrushedelmät
  • kaikki mahdolliset juustot
  • ruisleipä, näkkileipä, hapankorput, palttoonnapit
  • pikapuurot
  • maustamaton jugurtti
  • riisi, pasta ja peruna
  • juurekset
  • kasvissosekeitot
  • avokadot
  • pavut
  • pestot ja tahnat
  • pähkinät ja siemenet
  • muiden valmistamat vegesapuskat
  • smoothiet

Smoothieita rakastan aivan vilpittömästi. En ole mikään kummoinen terveysintoilija, mutta smoothieiden tehokkuus kiehtoo. Elämä tuppaa olemaan pikkuisen kiireistä, ja saan suurta tyydytystä siitä, kun kietaisen 3 dl terveellisiä ravintoaineita huiviin kahdessa minuutissa - käytettyäni annoksen valmisteluun toiset huikeat kaksi minuuttia.

Lisäksi minusta on ihana pilkkoa hedelmiä ja kasviksia. Olen myös kova muija säilömään marjoja pakkaseen. Enpä tiedä... Jos olen rehellinen, voisin varmaan hyvin elää arkea yksinomaan erilaisten smoothieiden ja ruisleivän voimin.

Viikonloppuisin kaataisin ison lasin punaviiniä ja leikkaisin kaveriksi ison kimpaleen hyvää juustoa. Tarvitseeko ihminen muuta?!

Ladataan...

Jos tekisin omaelämäkerrallisen elokuvan, Lundia-hyllyillä olisi siinä merkittävä rooli eri elämänvaiheiden ja elämän taitekohtien kuvaajana.

Vanhempani kokoaisivat ensimmäiset Lundiansa 1970-luvun alussa ensimmäiseen yhteiseen opiskelijaboksiinsa. Myöhemmin he nostaisivat limoviikunansa, peikonlehtensä ja lukuisat kirjansa Lundian hyllyille pienessä kaksiossa. Siinä samassa, jonne vuoden päästä aurinkoisena pakkaspäivänä kannettaisiin vauva, esikoinen. 

Asunnot kasvaisivat, samoin lapsiluku. Lundiaa hankittaisiin lisää, ensin käytettynä ja sitten, säästetyillä rahoilla, uutena. Erilaisia tasoja, uusia tikkaita, tukiristikoita, vetolaatikoita. Pidikenuppeja paperipusseissa. 

1990-luvun alussa osa Lundioista maalattaisiin valkoisiksi. Sellaisina ne sopisivat paremmin sisustukseen. Huolellisesta työstä huolimatta maalivanat valuisivat osaan pidikenuppien rei'istä niin että nupit tahtoisivat jumiutua. Lapset sadattelisivat tiukkoja nupinreikiä, kun huoneita ja huonekaluja vaihdeltaisiin yläkoulu- ja lukioiässä.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeisenä syksynä muuttaisin ensimmäiseen omaan kotiini; kimppakämppä kaverin kanssa uudella opiskelupaikkakunnalla. Lapsuudenkodin huoneestani pakattaisiin kirjahyllyt muuttoautoon, jonka ajaisin reippaasti itse toiselle puolelle Suomea.

Uudessa kodissa minulle valikoituisi kaksion isompi huone, jonka kautta olisi kulku kämppiksen huoneeseen. Lundioihin hommattaisiin taustalevyt. Hyllystöt saisivat nyt toimia tilanjakajina ja yksityisyyden tuojina.

Uutuutena hankittaisiin myös syvä tasolevy tietokoneen massiivista näyttöä (olisihan kyseessä vuosi 1997) varten sekä esiin liukuva taso näppäimistölle. Siinä kelpaisi kirjoitella esseitä viestinnän approbaturia varten.

Sittemmin opiskelupaikkakuntani vaihtuisi. Asunnot ja asuinkumppanit vaihtuisivat. Oppisin kasaamaan ja purkamaan koko Lundia-setin yksinäni, ilman apukäsiä. Elämässä tulisi erilaisia käänteitä; avoliitto, opiskelijavaihto ulkomailla, ero, uusi parisuhde, yhteen muutto... Lundioita koottaisiin ja purettaisiin. 

Uudella kumppanilla olisi yhtä paljon Lundiaa kuin minullakin. Yhteiselo jatkuisi ja hyllylevymme sekoittuisivat siinä missä kirjat, levyt ja elokuvatkin. Enää emme tietäisi emmekä kykenisi muistamaan, mitkä hyllystöjen osista olivat alunperin sinun, mitkä minun. Uusiakin osia hommattaisiin, enimmäkseen käytettynä silloin kun niitä sattuisi joltakulta tuttavalta vapautumaan.

2000-luvun alkupuolella graduni valmistuisi, ja sitten syntyisi lapsi. Yhdestä työhuoneen metrin levyisestä hyllyköstä nosteltaisiin muutama levy pois ja tilalle, ergonomiselle korkeudelle, hankittaisiin vielä 90-luvun tietokonetasoakin kookkaampi taso. Hoitopöytä vauvalle. Hyllykkö pultattaisiin turvallisuuden vuoksi kiinni seinään.

Juuri ennen toisen lapsen syntymää muuttaisimme omakotitaloon. Hyllyjä uuteen kotiin kasatessamme tuumisimme, että ne nyt olisivat pysyvillä, lopullisilla paikoillaan. Nämä neljä hyllyä olohuoneessa, tämä hyllykkö ja tämä työpiste työhuoneessa, nämä kaksi lastenhuoneissa... 

Yhdeksän vuotta on kulunut. Nyt Lundia vaihtaa taas talossamme paikkaa. Lapsia on tullut vielä yksi lisää, huonejärjestys elää. Työhuone siirtyy kellariin ja meidän vanhempien makuuhuone keskikerrokseen. Nuoriso saa koko yläkerran omakseen.

Hyllyjä siirrellessäni, kiinnitysnuppeja villatakin taskuihin jemmatessani ja työpisteen ison pöytälevyn kanssa taiteillessani tuumin, että tämä on asia, joka yhdistää minut vanhempiini. Ja ehkä myös tulevaisuudessa lapseni ja kenties lapsenlapsenikin minuun. Sukupolvelta toiselle periytyvät kodin käyttöesineet - kuinka paljon niihin liittyykään muistoja. Arvoja. Arkisia kokemuksia ja suuria tunteita.

Hyllylevyjä ja tikkaita alakerrasta yläkertaan kantaessani pohdin, milloin hyllyt liikahtavat seuraavan kerran. Kun esikoinen aikanaan muuttaa pois kotoa? Kun lapset yksi toisensa jälkeen lähtevät? Mahtavatko he huolia Lundiansa mukaan silloin? Autanko heitä pakkaamaan niitä muuttoautoon? Kasaamaan uudessa kodissa, jonkin vieraan kaupungin yksiössä tai opiskelijasolussa. Muistuttelenko: "Tukiristikot täytyy aina kiinnittää." "Asenna ensin ylin ja alin hylly paikalleen, niin rakennelma pysyy kasassa." "Muista pyyhkiä pölyt ylähyllyjen päältä." "Kun viet hyllyköitä varastoon, teippaa nuppipussit kiinni hyllylevyihin niin ne pysyvät tallessa."

Ja kuinka tyhjäksi meidän talomme jääkään, kun kaikki nämä hyllyt, kaikki nämä kirjat, kaikki nämä lapset aikanaan ovat poissa.

Ehkä kasaan Lundiani viimeisen kerran leskeksi jääneenä eläkeläismummona pieneen keskustakaksioon. Siihen, jonne lasten ja lastenlasten avustuksella muutan sitten kun en enää pysty pitämään taloa enkä jaksa kiivetä rappusissa. Kyllä minä ne hyllyt silti vielä itse kokoan.

* Kirjoitus ei ole maksettu mainos, pelkkää sunnuntaibloggailijan fiilistelyä.  

Ladataan...

Arki rullaa rullaamistaan. Päivät vaihtuvat illoiksi, yöt aamuiksi. Olen jonkinlaisessa välitilassa; toipilas vaikean ajan jälkeen, varovaisen toiveikas tulevan suhteen. Kaipaan elämään jotakin helppoa, jotakin kevyttä, jotakin arkista.

Vaikkapa tämän Tuulalta napatun Viimeksi-listan.

Viimeksi...

...ilahduin tänä aamuna, kun tokaluokkalainen oli niin älyttömän reipas, iloinen ja itsenäinen. Hän lyö muutenkin minut ällikällä joka päivä. Milloin empaattisuudellaan, milloin tiedonjanollaan. Ihmeellinen tyyppi!

...nauroin niin ikään tänä aamuna. Yleensä hankalasti harhautettava kuopukseni unohti pukeutumiskiukkunsa minun tehdessäni helpon ja halvan puhallus => pöristys -tempun, kun hänen käteensä sattui. Nauroin lapsen kanssa silkasta ällistyksestä, sillä yleensä hän ei mene tällaisiin kikkakolmosiin ollenkaan.

...itkin ennen loman päättymistä. Itkin ylipäänsä melkein koko joulukuun. Itkeminen tekee ihmiselle yleensä ihan hyvää, vaikka sen taustalla voikin olla suurta surua ja murhetta.

...suutuin jollekulle lapsista. Ei voi muistaa. He koettelevat monin tavoin ihan päivittäin. Pieniltä suutahduksilta ei voi välttyä.

...harmistuin töissä. Yritän elää niin, että harmistuminen olisi voimakkain kielteinen tunne, joka minussa työpaikalla herää. Sen enempää en halua tunne-energiaani tuhlata. Ilon tunteita en tietenkään säännöstele.

...häkellyin, kun esikoiseni esitti muutamia ihan todellisia murrosikäisen manöövereita. Murrosikäinen hän toki onkin, mutta usein vielä aika tasainen. Häkellyin, koska en osannut heti valita suhtautumistapaani. Päädyin jämäkkään mutta lempeään asennoitumiseen, mikä osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi. Yhdessä tässä opetellaan näitä juttuja. Onneksi oma teini-ikäni oli aika myrskyisä, osaan olla empaattinen enkä säiky tunnekuohuja.

...kokeilin jotain uutta uutenavuotena, jolloin tekaisin vieraille "valkoisen pizzan". Oli hyvää! Yleensähän en ikinä kokeile mitään uutta. Olen tappavan tylsä siinä suhteessa.

...urheilin eilen. Kävin salilla ja sisäpyöräilemässä intervalleja. Olipas se tehokasta!

...luin Knausgårdin Taisteluni-sarjan toista kirjaa eilen unta odotellessa. Ja tänään luin futiskaverini Asikaisen oivan blogikirjoituksen. Ja tietenkin olen tänäänkin lukenut kamalan määrän kaikenlaista työhön liittyvää, onhan jo iltapäivä.

...söin lautasmallin mukaisen lounaan, johon kuului tuoreraastetta, salaattia, kurkkua, siemeniä, loraus oliiviöljyä, perunamuusia, fetakuorrutettua uunilohta, viipale ruisleipää ja lasillinen vettä. Ai niin, ja jälkiruoaksi pala porkkanakakkua ja kuppi maitokahvia. Just hyvä!

...herkuttelin vissiin sitten sillä porkkanakakulla. Sitähän tässä haettiin? Minusta kyllä koko ateria oli hyvin herkullinen. En laske kaloreita enkä muitakaan ravitsemuksellisia yksiköitä.

...ostin aamulla K-kaupasta kaksi hammasharjaa. Oikeastaan säntäsin kauppaan katsomaan, olisiko siellä myynnissä vaikkapa BB-voidetta, koska en ehtinyt aamun kiireessä meikata ja meikkipussikin jäi kotiin. Ei ollut, ripsiväristä puhumattakaan. Ostin sitten jotakin ostaakseni uudet hammasharjat itselleni ja yhdelle lapsista. Oli varmaan jo aikakin.

...tapasin ydinperheen ja työelämän ulkopuolelta siskoni, joka pölähti meille tiistaina kesken etätyöpäiväni hakemaan vara-avaintaan. Minusta on ihanaa asua samassa kaupungissa pikkusiskoni kanssa.

...päätin, etten anna sen enää häiritä mielenrauhaani.

...inspiroiduin tammikuun ryhtiliikehtijöistä kuntokeskuksessani, jonne olen urhoollisesti raahustanut viikoittain jo 11 vuotta. Alkuvuoden topakat elämänmuutosta aloittelevat ihmiset ovat ihanan reippaita ja päättäväisiä. Urheilutekstiilit ovat ojennuksessa, kuosit kirkkaita ja mieli avoin uudelle. Siitä saa aina itsekin uutta virtaa.

Entäs sinä?