Ladataan...

1.

Luin Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen Taisteluni-sarjan loppuun. Päällimmäiseksi jäi kolme vahvaa ajatusta: 1) Samaistun monin paikoin hätkähdyttävän paljon Knausgårdiin. 2) Meinasin nyykähtää Hitler-esseen alle, vaikka toisaalta se oli myös mielenkiintoisinta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Tuskinpa kukaan maailmassa on ennen kirjoittanut Hitleristä noin. 3) Kuutosen loppuosa vetää hienosti kaiken yhteen ja kuvaa riipaisevasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

2.

Olen ollut tasavahvasti reissussa ja omissa oloissani ja toisaalta intensiivisesti lasten kanssa. Kesät ovat sellaista aikaa. Täytyy sanoa, etten saa kyllikseni yksin olemisesta. Ei ole vielä tullut vastaan sellaista poissaolon määrä, että olisin kokenut saaneeni kyllikseni ja olisin alkanut ikävöidä perhettäni. Ei, sellaista tilannetta en ole toistaiseksi kokenut. (Ihan pienten lasten kanssa parin päivän erossaolon jälkeen on tullut kurja olo sen vuoksi, ettei heille ole hyväksi olla pidempään erossa äidistään. Mutta sillä tunteella ei ole tekemistä varsinaisen ikävöinnin kanssa.)

En tiedä, mahtaisiko raja mennä kahdessa viikossa? Tuskin pääsen koskaan kokeilemaan, koska en käytännössä aio enkä haluakaan olla niin pitkään erossa perheestäni. Se voisi olla minulle antoisaa, mutta kurjaa heille.

Oli miten oli, oman ajan ja tilan ja rauhan ja hiljaisuuden janoni tuntuu juuri nyt pohjattomalta. Pienet pyrähdykset erossa perheestä auttavat. Ja auttaa, jos saan iltaisin olla omissa oloissani. Myös pienet omat hetket päivisin auttavat. (Esim.  bravuurini, ylimääräinen vartti autossa Prisman parkkipaikalla; ah mikä syntinen rauha! Usein suljen silmäni ja haaveilen tai torkahdan.) Mutta ovathan ne vähän sellaista avohaavan laastarointia.

Olen tällainen. En tule tästä muuttumaan, sen voin jo näillä vuosirenkailla todeta.

3.

Isot lapseni menevät ja tekevät asioita itsenäisesti. Minä toimin mahdollistajana ja rahoittajana - ja kuuntelijana, kun he palaavat kotiin ja kertovat silmät loistaen seikkailuistaan. Hieno vaihe elämässä tämäkin.

Heidän menemisensä ja tekemisensä herättävät myös voimakkaita nostalgian tuulahduksia, koska he ovat iässä, jonka omalta osaltanikin hyvin muistan ja johon liittyy paljon pakahduttavia tunteita ja muistoja.

4.

Nostalgiasta puheen ollen, jouduin kotiseudultani äskettäin palatessani niin voimakkaan ja ravistelevan nostalgia- ja nuoruusikäväpyörteen imaisemaksi, että suoraan sanottuna itkin salaa aurinkolasieni takana koko automatkan kotiin. (Salaa siksi, että kymmenvuotiaani istui takapenkillä, olimme reissussa kaksin.)

Aivan vakavissani tunsin vastustamatonta halua soitella kaikki tietyn elämänvaiheen tärkeät tyypit koolle ja lavastaa autenttisen 90-luvun puolivälin kesäillan niillä kallioilla, niillä kaduilla, sillä rannalla, siinä asunnossa, niissä tunnelmissa... Tunsin vastustamatonta halua soittaa heille kaikille ja kertoa, että rakastan heitä ja ajattelen heitä kaivaten ja että he ovat minulle aina tärkeitä ja erityisiä ja että he ovat jättäneet minuun jälkiä, jotka eivät häviä koskaan, ja hyvä niin, koska niiden jälkien vuoksi, isolta osin, olen se mikä nyt olen.

Voi pojat! Hädin tuskin sain koottua itseni ennen kuin kurvasimme kotipihaan.

Bonushuomio:

Olen ollut viikon kesälomalla, ja työasiat rojahtivat pois mielestäni sillä minuutilla, kun aktivoin lomavastaajan ja kirjauduin ulos Skypestä. Tämä on hyvä merkki. Kevät uudessa työssä oli työteliäs ja vaativainenkin, mutta se, etteivät työjutut pyöri ajatuksissa edes alkulomasta, on kohdallani varma merkki erinomaisesta työhyvinvoinnista.

Esimerkiksi vuosi sitten tai kaksi vuotta sitten tilanne oli täysin toinen. Nyt on hyvä.

Ladataan...

En ole koskaan odottanut enkä toivonut, että lapset kiittäisivät minua vanhemmuuden hyvästä hoitamisesta. Tai sen koommin kukaan muukaan. On kyllin palkitsevaa havaita itse, että hommat sujuvat. En kaipaa kenenkään muun kiitollisuuden tai arvostuksen osoituksia.

Lasten tehtävä ei ole tuntea kiitollisuutta vanhempiensa vanhemmuustaidoista. Jos asiat ovat menneet ok, he saattavat joskus vuosikymmenten päästä, kenties itse isinä tai äiteinä, hoksata, että jotain tehtiin omassa lapsuudessa oikein. Tai sitten eivät. Se ei ole tärkeää.

Vanhemmuudesta ei mielestäni tarvitse saada kiitosta, ei siihen sen vuoksi ryhdytä. Paras kiitos itselleni on, jos näen joskus ikuisuuden kuluttua, että noista kolmesta on kasvanut suht fiksuja ja tasapainoisia aikuisia. Se riittää.

En siis aivan vilpittömästi koe arjessani minkäänlaisia "osoittaisit kiitollisuutta" -tuntemuksia lapsiani kohtaan. On selvää, että jättimäinen osa ajastani, energiastani, kapasiteetistani ja rahoistani kuluu 5-, 10- ja 13-vuotiaiden lasteni vanhemmuustyöhön. Olen itse näin valinnut ja onnekkaasti heidät maailmaan saattanut. Pidän äitiydestä, ja tämän sirkuksen pyörittäminen käy minulta aikalailla luonnostaan.

Mutta se, mikä välillä vähän vituttelee, on se, kun sitä vanhemmuuden hyvää hoitamista koko ajan aktiivisesti vastustetaan. Koko ajan. Aamusta iltaan.

Olen lähtenyt niin sanotusti hyvällä sykkeellä tähän vanhemmuushommaan. Motia riittää, ja todella haluan onnistua. Ajattelen, että näistä lapsista huolehtiminen ja heidän aikuiseksi saattaminen on järkevä ja mielekäs osa elämäntehtävääni tällä planeetalla. Käytän siihen puuhaan intensiivisesti noin 26 vuotta elämästäni.

Vanhemmuuteni arjessa minulle riittävät pienet asiat. En odota lapsiltani ihmeitä. Olen hyvä organisoimaan ja haluan pitää heistä huolta ihan tavallisella perustasolla. Että ehditään kouluun ajoissa ja tehdään läksyt about. Että on about oikeat vaatteet päällä eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina. Että hampaat pysyvät ehjinä ja hiukset about takuttomina.

Että he pysyvät about terveinä ja nukkuvat about riittävästi. Syövät about fiksusti, käyttäytyvät about ihmisiksi.

Muuta en heiltä odota.

Ja tätä kaikkea he vastustavat kuin henkensä kaupalla.

Olen välillä niin poikki ja väsynyt siihen, kuinka paljon minun vanhemmuustyötäni vastustetaankaan. Vastustetaan täysin palkein, sinnikkäästi ja peräänantamattomasti. Sitä vanhemmuustyötä, jota en piru vie voi hoitamattakaan jättää, koska silloin opettaja, lastentarhanopettaja, terkkari, valmentaja, hammaslääkäri, kuraattori, kaverin iskä ja naapurin täti tulevat ensimmäisenä kysymään minulta, että "miksi tästä lapsesta ei ole pidetty huolta".

Olen valinnut tämän vanhemmuuden vapaasta tahdostani ja riemu rinnassani. Siksi sieluani raastaa tämä jatkuvan vastustamisen määrä.

He eivät aio ehtiä ajoissa. He eivät aio ottaa neuvoja vastaan. He eivät aio huolehtia tavaroistaan eivätkä terveydestään. He eivät ole aikeissa totella eivätkä toudellakaan meinaa mennä nukkumaan.

He eivät ota kuuleviin korviinsa minun varsin maltillisia ohjeitani (joiden tarkoituksena on esimerkiksi taata, että heillä on varattuna riittävästi aikaa ja bussirahaa ja oikeat varusteet, jotta he pääsevät itse valitsemansa harrastuksen pariin) ja kohtuullisia pyyntöjäni (kuten että maitopurkki laitettaisiin jääkaappiin ja vessa vedettäisiin).

He viis veisaavat heidän parhaakseen tarkoittamistani neuvoista ja paiskaavat oven nenäni edessä kiinni, kun muistutan heitä heille itselleen tärkeistä aikatauluista.

"Joo, joo." "Älä aina." "Anna mä kerrankin itse." He tiuskaisevat. Ja sitten he myöhästyvät, hukkaavat avaimensa, tuhlaavat rahansa, unohtavat bussin ja hukkuvat sekamelskaan ja kaaokseen.

He vajoavat huoneidensa saastaan, ja likaisten pyykkien ja astioiden vuori nielaisee heidät lopullisesti. Heidän hampaansa tippuvat ja heidän hoitamattomat hiuksensa rastoittuvat. He alkavat haista. He saavat makuuhaavoja. He syrjäytyvät ja päätyvät laitokseen tai ikuiseen kadotukseen.

Ja minä vääntelen voimattomana käsiäni, koska olen totta vie koko ajan yrittänyt auttaa heitä selviämään elämästä. Ihan vaan sillä tavalla about sujuvasti. Tehnyt kaikkeni, jotta he pärjäilisivät kutakuinkin mukiinmenevästi.

Mutta he ovat lipuneet ulottumattomiini. Ja parturi-kampaajien, ratsastuksenopettajien, sosiaalityöntekijöiden ja isotätien armeija marssii minua kohti syyttävät sormet ojossa, ja he kysyvät kerta toisensa jälkeen: "Miksi annoit tämän tapahtua? Mikset pitänyt lapsistasi huolta? Edes aivan perusasioista?"

Eikä kukaan kuuntele, kun yritän vakuuttaa, että yritin kyllä, mutta he eivät antaneet.

Oikeastihan en tietenkään ole voimaton enkä keinoja vailla. Jatkuvan vastustuksen ärsyttävä ja kaikkien hermoja syövä vastalääke on uhkaus. Minulla on viheliäiset konstini, joiden avulla saan lopulta, itkun ja hammastenkiristyksen saattelemana, edes osan välttämättömistä asioista tapahtumaan.

Tiedän kyllä, mistä narusta vetää, kun mikään valtakunnan pyytäminen, muistuttaminen, ennakointi, käskeminen, edellyttäminen, rakentava keskustelu  tai painokas määrääminen ei tepsi.

Mutta paskamaista hommaahan se on. Uhkailu. Turvaudun siihen aina vasta silloin, kun muut keinot on käytetty.

Yritän aina auttaa lapsiani valmistautumaan kulloiseenkin käsillä olevaan hommaan tai toimeen siten, että heidän olisi mahdollisimman vaivatonta selvitä niistä. Opetan itsenäistä vastuunottoa. Annan siimaa ja luotan. Tarvittaessa autan, mahdollistan, muistutan ja neuvon. Asetan deadlinen ja kertaan seuraukset.

Mutta kun sanani soljuvat kerta toisensa jälkeen kevätpuron lailla nuorison niitä noteeraamatta (ja uskokaa minua, en ole mikään mimosa perusilmaisultanikaan, vaan selkeä-ääninen ja selkokielinen ihminen kaiken kaikkiaan), osaan kyllä vetää takataskustani sellaiset ukaasit, että asioita alkaa tapahtua.

Lapset tietävät, että uhkaukset myös toteutetaan. Siksi ne toimivat. Mutta miksi, oi miksi, oi miksi heidän täytyy aina venyttää minun voimani äärimmilleen ja katsoa se viimeinenkin kortti?

Miksi he eivät voi yksinkertaisesti ymmärtää omaa parastaan?

Eivätkö he käsitä, että heidän oma elämänsä muuttuisi kertaheitolla varsin mukavaksi ja lokoisaksi, kun he älyäisivät lopettaa sen vimmaisen kaiken vastustamisen?!

Koska he oikein tajuavat, miten helpolla voisi päästä, jos ei koko ajan haraisi meritähtenä vastaan?

Kysymys kuuluukin: Voisiko joku tuoda sitä odotellessa minulle pääni kokoisen mansikkamargaritan?

Ladataan...

Ruuhkavuosista puhutaan paljon. Työn ja perheen yhteensovittamisesta. Ja siitä, että uskaltaako tähän revohkaan ylipäänsä lähteä. Muuttuuko elämä ihan hirveäksi?

Enpä tiedä. Itse kyllä viihdyn täällä ruuhkassa aivan hyvin. Aina viikkoihin mahtuu paljon arkista aherrusta, mutta myös paljon spesiaalia. 

Esimerkiksi tällainen voi olla ihan tavallinen työssäkäyvän keski-ikäisen perheenäidin viikko:

Maanantai

Herään Silja Symphonyn hytissä. Olemme olleet puolison kanssa pääsiäisen Tukholmassa. Haemme kahvia ja lueskelemme kirjoja ennen laivan saapumista satamaan. Sitten hyppäämme junaan ja matkustamme Tampereelle. 

Kotona lapsilla on ollut hauskaa isovanhempien kanssa. He ovat jo niin isoja, että osaavat ottaa ilon irti erikoistilanteista. Saamme me silti varsin lämpimän vastaanoton ja monta halausta. Jokaisella kolmesta lapsesta on meille paljon asiaa.

Pääsiäisen vuoksi poikkeuksellisesti vasta tiistaina alkavaa arkea täytyy alkaa valmistella ja aikatauluttaa. Onneksi isovanhemmat ovat ostaneet kaapit täyteen ruokaa. 

Oman loman jälkeen paluu perhearjen hulinaan on kyllä aina pieni shokki, mutta se menee ohi kun muistaa hengitellä rauhassa. Valvon lasten iltatoimia ja yritän pysyä tyynenä, vaikka yhtäkkiä, seesteisen aikuisvapaan jälkeen, kädet tuntuvat olevan kestämättömän täynnä hommaa ja vastuuta.

Puoliso laittaa nuorimmaisen nukkumaan. Minä valmistaudun alkaneen viikon hulinoihin kaatamalla lasiin laivalta ostamani piccoloshampanjan ja avaamalla vihdoin ja viimein Anni Kytömäen Kultarinta-kirjan, jonka olen jo pitkään halunnut lukea. Hyvin harvoin katson iltaisin tv:tä. Lukeminen rentouttaa paljon paremmin.

Tiistai

Arkiaamut perheessämme sujuvat vahvalla rutiinilla. Nukumme niin pitkään kuin mahdollista, yleensä aamun aikatauluista riippuen puoli seitsemään tai seitsemään. Sen jälkeen aamiaisen syöminen ja aamutoimet hoidetaan rivakasti. Koululaiset lähtevät omia aikojaan kouluun, puoliso vie päiväkotilaisen useimpina aamuina.

Ennen töihin lähtöä siistin kodin suurpiirteisesti ja katson, että koululaisille on välipalaa. Laitan tiskikoneen pyörimään ja totean, että illalla on pakko ehtiä pestä pyykkiä. Nappaan jumppakassin mukaani. Yritän pitkästä aikaa ehtiä töiden jälkeen urheilemaan.

Töissä pitää kiirettä. Työskentelen viestinnän asiantuntijatehtävissä, ja käytännössä jokainen päivä tarjoaa pitkäjänteisempien projektien lisäksi paljon pientä sälää ja aina myös useampia yllätyksiä.

Tänään työn alla on erilaisia videotuotantoihin ja verkkosivustoihin liittyviä juttuja sekä kevään viestinnän suunnittelua ja talon asiantuntijoiden someläsnäolon pohtimista. 

Iltapäivällä WhatsApp laulaa, kun teini kyselee ratsastustunneistaan ja alakoululainen ilmoittaa lähteneensä kavereiden kanssa ulos ilman avainta.

Perhepiirissä on myös hieman terveyshuolia sekä elämän ehtoopuolen kohtaamista meneillään; välillä mieli askartelee niissäkin asioissa. Pohdin, ehdinkö vielä nähdä mummun elossa. 

Työpäivän jälkeen aion käydä syömässä nopean wokin ja suunnata sen jälkeen ensin katsomaan museokeskus Vapriikin Kadonneet kaunottaret -näyttelyn ja sitten jumppaan. Unohdan kuitenkin jumppakassin työpaikalle. Tavallaan se on onni, sillä näyttelyssä vierähtää pitkä tovi. Näyttely on todella hieno, mielenkiintoinen ja koskettava.

Kotiudun auringon ollessa jo matalalla. Väistelen lätäköitä ja tuumin, etten aivan vielä ole oppinut rakastamaan kevättalvea.

Kotona on normaali arki-illan tohina käynnissä. Koululaiset, päiväkotilainen ja puoliso ovat kotiutuneet ja syöneet. Läksyt on kutakuinkin tehty. Loppuilta kuluu kuulumisia vaihtaen, erilaisia juoksevia asioita ja metatöitä hoidellen, pyykäten ja paikkoja järjestellen. 

Hoidan lasten iltahommat ja laitan kuopuksen nukkumaan. Olin ajatellut tehdä vielä illalla töitä, mutta puoli kymmeneltä olen aivan poikki ja päätän mennä itsekin ajoissa petiin. Olen sitten paremmassa iskussa huomenna.

Ennen nukahtamista luen hyvän pätkän Kultarintaa, ja se vangitsee heti alkumetreillä otteeseensa.

Keskiviikko

Aamu alkaa varttia ennen kellon soittoa, kun kuopus kipaisee yläkerrasta viereen. Onneksi vain varttia. Pakko kyllä todeta, että nuorinkin lapsi on niin hyväuninen, ettei yöheräämisiä varsinaisesti liikaa ole. Se on tervetullutta monien rikkonaisten pikkulapsiyöunivuosien jälkeen.

Nostelen aamiaistarvikkeita pöytään ja käymme alakoululaisen kanssa läpi iltapäivän harrastuskuviot.

Harjaan ja nostan esikoisen pitkät hiukset korkealle ponnarille. Hän alkaa olla minun pituiseni, ja joudun pyytämään, että hän istuisi, jotta saan hiukset laitettua. Liikutun nykyään joka kerta, kun seison hänen lähellään. Minun aikuisen kokoiseksi kasvanut lapseni!

Kello 7.30 muu perhe on poistunut ulko-ovesta. Minä istun vielä juomassa kahvia ja syömässä aamupuuroa. Viestittelen samalla eri puolilla Suomea ja maailmaa olevien kavereideni kanssa.

Ystävät ovat arjen henkireikä ja pikaviestit heidän kanssaan elämän suola. Onneksi välillä ehdimme tavata myös livenä. Nytkin suunnitteilla on ainakin yhden porukan lounastreffit, mökkireissu toisten kanssa, festareita, kotibileitä, teatterikäyntiä, illallista - ja syksylle virittelemme tapaamista vanhojen lapsuuden koulukavereiden kanssa. Ilman ystäviäni en olisi mitään.

Ajan bussilla keskustaan ja aloitan siinä istuessani tämän tekstin kirjoittamisen. Jos jotain elämääni kaipaan, se on se, että olisi aikaa kirjoittaa rauhassa. Tällä hetkellä joudun iltaisin kärjistetysti valitsemaan, luenko kirjaa vai kirjoitanko sellaista itse. Koska iltojen tuokiot ovat lyhyitä ja väsähtäneitä, päädyn useimmiten peiton alle romaani kainalossani.

Oman tekstin tuottaminen vaatisi väljyyttä ja aikaa ajatuksille. Kiireessä kirjoitan vain lyhyitä purskahduksia blogiin tai muistiin.

Onneksi edes jotain. 

Töissä valmistelen luentoa ja hoidan siinä sivussa muitakin hommia. Olin äskettäin melkein kaksi viikkoa kovassa flunssassa, ja sen huomaa. Työjono on tavanomaistakin pidempi.

Silti irrottaudun lounaalle. Tykkään käydä syömässä työkavereiden kanssa tai lounastreffeillä ystävien kanssa, mutta yksinkin on ihana syödä. En ole vielä koskaan kohdannut elämässäni tilannetta, jossa omaa rauhaa olisi ollut liikaa.

Nautin salaattini luurit korvissa, klassista musiikkia eteerisenä kuunnellen. Naurattaa, että samaan aikaan rockfutisjoukkueemme FC Mitsubitchien Facebook-ryhmässä kaavaillaan varainhankintakeikkaa, jonka tiimoilta menisimme siivoamaan suuren suomalaisen rockfestivaalin bäkkäreitä. Elämässäni on monenlaisia sävyjä. Pidän siitä.

Iltapäivällä tulee kiire. Säädän työsäätöjä, ja samaan aikaan koululaiset soittelevat. Yhtäkkiä kello on neljä ja minun on lähdettävä kuskaamaan keskimmäistä harrastukseen. Heitän koneen reppuun, jatkan hommia myöhemmin. Olen kokenut konkari, mitä tulee erilaisten treeni- ja harrastuspaikkojen auloissa työskentelyyn.

Illalla puuhaan asioita lasten kanssa, etenkin kuopuksen, jolla on pitkän seesteisen taipaleen jälkeen nyt alkamassa jokin vaihe. Se hänelle suotakoon, hänelläkin on oikeus joskus aiheuttaa vanhemmilleen harmaita hiuksia. Rakennamme majan ja lakkaamme hänen kyntensä. Nukkumaan mennessä mieli on jo parempi.

Kun talo hiljenee, minä palaan töideni pariin.

Torstai

Erikoispäivä. Haastetta on tarjolla niin työmaalla kuin kotoisissa aikatauluissa. Valmistaudun tiukkaan päivään hoitelemalla öisen pissavahingon. Valvon sen jälkeen tunnin saamatta unta. Aamulla herään päänsärkyisenä.

Otan kaikki mindfulnes- ja elämänhallintataitoni käyttöön, jotta arkiset vastoinkäymiset eivät saisi mielessäni kohtuuttoman suuria mittasuhteita. 

Selätän työpäivän kuviot ja käyn niiden lomassa noutamassa leikkauksessa olleen läheisen sairaalasta, haen hänelle apteekista lääkkeitä ja käytän hänen koiransa ulkona. Iltapäivästä teen töitä etänä kotona ja ehdin pitkästä aikaa hakemaan kuopuksen päiväkodista. 

Puoliso on viime aikoina sekä vienyt että hakenut lapsen, ja päiväkodissa onkin alettu sopia vasu-keskusteluiden ajat ja muut neuvoteltavat asiat yksinomaan hänen kanssaan.

Ei siinä mitään, tällainen järjestely on sopinut perheemme logistiikalle tässä kohtaa. Mutta haluaisin silti olla tasapuolisesti läsnä lasteni arjessa.

Päätän järjestää työni siten, että pääsen useammin hakemaan nuorimmaistani, vieläpä ihmisten aikoihin. 

Illalla singahtelen harrastuskuskina ja ennätän vielä jumppaankin. Mutta sitten meinaan flipata. Ilta on yksinkertaisesti liian täyteen ahdettu menemisiä, aikatauluja, hoidettavia asioita ja lasten loputtomia vaatimuksia.

Lopulta huudan kuin rantapiru teinille, joka on heittäytynyt teinimäisen hankalaksi. En ole vielä oppinut kylmänviileäksi teinin äidiksi, jonka mieli ei koskaan järkkyisi. Pohja se on miunkin säkissäin.

Kun riidat on sovittu ja kaikki lapset nukkuvat, tai ainakin ovat sängyissään, jatkan vielä seuraavan päivän luennon valmistelua.

Viisaampaa olisi mennä suoraan nukkumaan.

Tämä oli liian repaleinen päivä.

Perjantai

Tämäkin päivä on täysi aamusta iltaan saakka. Teen sekä aamu- että iltapäivällä töitä kotona. Välissä käyn pitämässä ammattikorkeakoululla luennon. Opiskelijat ovat hyvin mukana koko kolmen tunnin setin ajan, tulen siitä iloiseksi.

Pitkin iltapäivää ja iltaa istun autonratissa kuskaamassa kutakin lasta vuorollaan. He ovat niin energisiä, innokkaita ja täynnä touhua ja tohinaa ja ajatuksia ja ideoita! 

Joskus se näännyttää minut, mutta yritän ajatella, että tämä on kuitenkin lahja. Että on kolme tervettä ja reipasta lasta, joilla on minulle kamalasti kerrottavaa koko ajan. 

Valmistan perheelleni rakkaudella jättisatsin pastaa ja jauhelihakastiketta. En ehdi itse syödä, koska on lähdettävä viemään esikoinen vielä harrastukseensa ja käytävä eilen sairaalasta kotiutetun toipilaan luona.

Seuraavaksi suuntaan kauppaan. Keskimmäinen viestittää haluavansa mukaan, joten poimin hänet kotoa kyytiin. Varastamme Prisman kahvilassa ihanan kahdenkeskisen teehetken. Minulle nyhtökaurafoccaccia, hänelle suklaacookie. 

Iltatoimien päätteeksi kuopus ryntää rappusista alkertaan sellaisella vauhdilla, että iskee eteisessä silmäkulmansa ovenkahvaan. Kylmäpakkaus lievittää turvotusta iltasadun ajan. 

Kun juniori on unessa, istun vielä kerran auton rattiin ja haen esikoisen kotiin. Sitten minä kerta kaikkiaan korkkaan kylmän IPAn ja huilaan.

Lauantai

Lauantai! Aikaa nukkua rauhassa. Syödä aamiaista hiljaisuudessa ja katsella keittiön ikkunan ulkopuolella omenapuun oksalla keikistelevää mustarastasta.

Esikoinen lähtee harrastusmenoihinsa koko päiväksi, puoliso kaupungille. Keskimmäinen puuhailee yläkerrassa omiaan. Kuopus on hakenut hyllystä lautapelin, jota pelaa puoliääneen mutisten olohuoneessa mielikuvituskaverinsa kanssa.

Minä istun keittiön pöydän ääressä ja olen onnellinen.

Lauantaina on aikaa tehdä kotihommia verkkaiseen tahtiin, hyvällä mielellä. Laittaa oikeaa ruokaa. Kuulostella omia ajatuksiaan. Hämmästellä avokadon kiven täydellistä väriä ja muotoa.

Luen lehtiä. Yhtäkkisessä tarmonpuuskassani pesen ja lajittelen kaikki talvivaatteet ja tuon vintiltä alas säähän sopivat ja lapsille oikean kokoiset kevätvermeet.

Teen kuopuksen ja leikkaustoipilaan koiran kanssa pitkän lenkin.

Keskustelen keskimmäisen ja hänen kaverinsa kanssa YouTube-kanavanpidon realiteeteista. (Someammattilaisena osaan olla näiden juttujen kanssa yhtä aikaa myönteinen ja tiedostava.)

Illalla käytän pojat saunassa ja käyn itsekin.

Kun talo hiljenee, itken pienet itkut suvun hiipuvalle vanhukselle. Tässä elämänvaiheessa kaikki elämän eri sävyt ja aikakaudet tuntuvat olevan samanaikaisesti läsnä, ja se paitsi tuo elämään vahvaa merkityksellisyyden tunnetta, pakottaa myös välillä polvilleen.

Sunnuntai

Esikoinen lähtee taas jo aamusta menoihinsa. Me muut nukumme pidempään ja heräilemme hissunkissun. 

Puoliso lähtee poikien kanssa ulos. Olemme pyörittäneet tätä perhettä yhdessä niin kauan, että osaamme antaa toisillemme omaa aikaa ja tilaa.

Vastustan kiusauksen tehdä kotitöitä. Luen kirjaa ja torkahdan. Keitän kahvit. Lataan akkujani. Osaan sen homman hyvin kunhan vain tilaisuus tarjoutuu.

Iltapäivällä käyn sisäpyöräilemässä. Sen jälkeen päätän mennä kauppaan täydentämään ruokavarastoja.

Olen alkuviikosta työmatkalla, ja tapanani on aina ennen lähtöä tehdä joku pieni, kiva, muun perheen selviytymistä helpottava teko. Käydä valmiiksi kaupassa, pestä pyykit pois kasoista tai vaikka imuroida. Jotain sellaista, mikä jeesaa, kun arki on vain yhden aikuisen harteilla. 

Kotona talo on täyttynyt keskimmäisen kavereista, ja päiväkotilainenkin on näköjään integroitu mukaan Nerf-sotaan.

Esikoinen on edelleen reissuillaan, mutta kotiutuu pian. Illan tullen kaverit lähetellään pikkuhiljaa matkoihinsa, omat lapset keräillään syömään, kalenterit tsekataan tulevien päivien osalta ja aikataulut täsmennetään. Reput, varusteet, kassit ja läppärilaukut pakataan ja käännetään ajatukset uuteen viikkoon.

Toivottavasti siitä tulee hyvä ja sujuva.

Ladataan...

Vaikka kuka on listaillut viime aikoina blogiinsa hyviä ja ennen kaikkea huonoja asioita. Minä olin ensin ihan, että "enhän mä nyt mitään huonoja keksi, kun kaikki on niin hyvin ja balanssissa".

Mutta sitten olin kuitenkin, että "herranen aika, tietenkin keksin, olenhan aina pitänyt myös ikävistä asioista puhumista tärkeänä".

Joten täältä pesee.

Kolme huonoa tässä päivässä:

1) Lähdin työmatkalle vielä vähän kipeänä. Tyhmää.

2) Lapsi soitti iltapäivällä ja kertoi olevansa huonovointinen. Nyt panikoin, että meille on kenties flunssien jälkeen rantautumassa vatsatauti.

3) Tiedän, että kun illalla kotiudun Helsingistä ja olen huoltanut lapset yöpuulle, en jaksa enää valmistella niitä kolmea tärkeää työjuttua, joita pitäisi.

Bubbling under: Junani seisoo yhä puoli tuntia aiotun lähtöajan jälkeen Helsingissä, koska ovi ei mene kiinni. ("Kirveelläkään", sanoi konduktööri äskeisessä kuulutuksessaan.)

Kolme huonoa minussa:

1) En ole lasten kanssa niin kärsivällinen kuin haluaisin olla.

2) En hitto vieköön löydä riittävästi aikaa ja energiaa urheilla niin paljon kuin haluaisin.

3) En osaa olla mukavasti hiljaa vieraiden ihmisten seurassa. Haluaisin osata.

Bubbling under: Minulla on olkapäässä vuosia vanha urheiluvamma, joka oireilee aina vain. Epäilen, että kärsin siitä loppuikäni.

Kolme huonoa elämässäni:

1) Kotini on huvikumpu.

2) Ja sellaisena pysyykin, koska ei ole ylimääräistä rahaa remontointiin.

3) En myöskään jaksa allokoida aikaa enkä muita resursseja sisustamiseen enkä edes perusteelliseen siivoamiseen.

Bubbling under: Saan olla aivan liian vähän yksin kotona.

Kolme huonoa tässä vuodessa:

1) Ei ole kunnollisia lomia, koska uusi työ.

2) On pakko vaihtaa lomarahoja vapaaksi, joten ei oo massii.

3) Minulla on tänä vuonna tosi paljon töitä, mikä on siis lähtökohtaisesti hyvä juttu, koska tykkään työstäni, mutta jaksaminen huolestuttaa, koska lomia on vähänlaisesti.

Bubbling under: Jouduimme lyhyiden lomieni vuoksi perumaan puolison kanssa meidän pyöreiden vuosien ja 10-vuotishääpäivämme kunniaksi suunnitellun Nykin-reissun. Ehkä ensi vuonna sitten?

Kas noin. Hienostihan se sujui!

Mikä sun elämässäsi on huonosti?

 

p.s. Kuvan kissa ei liity tapaukseen eikä sitä ole vahingoitettu.

Pages