Ladataan...

Vaikka kuka on listaillut viime aikoina blogiinsa hyviä ja ennen kaikkea huonoja asioita. Minä olin ensin ihan, että "enhän mä nyt mitään huonoja keksi, kun kaikki on niin hyvin ja balanssissa".

Mutta sitten olin kuitenkin, että "herranen aika, tietenkin keksin, olenhan aina pitänyt myös ikävistä asioista puhumista tärkeänä".

Joten täältä pesee.

Kolme huonoa tässä päivässä:

1) Lähdin työmatkalle vielä vähän kipeänä. Tyhmää.

2) Lapsi soitti iltapäivällä ja kertoi olevansa huonovointinen. Nyt panikoin, että meille on kenties flunssien jälkeen rantautumassa vatsatauti.

3) Tiedän, että kun illalla kotiudun Helsingistä ja olen huoltanut lapset yöpuulle, en jaksa enää valmistella niitä kolmea tärkeää työjuttua, joita pitäisi.

Bubbling under: Junani seisoo yhä puoli tuntia aiotun lähtöajan jälkeen Helsingissä, koska ovi ei mene kiinni. ("Kirveelläkään", sanoi konduktööri äskeisessä kuulutuksessaan.)

Kolme huonoa minussa:

1) En ole lasten kanssa niin kärsivällinen kuin haluaisin olla.

2) En hitto vieköön löydä riittävästi aikaa ja energiaa urheilla niin paljon kuin haluaisin.

3) En osaa olla mukavasti hiljaa vieraiden ihmisten seurassa. Haluaisin osata.

Bubbling under: Minulla on olkapäässä vuosia vanha urheiluvamma, joka oireilee aina vain. Epäilen, että kärsin siitä loppuikäni.

Kolme huonoa elämässäni:

1) Kotini on huvikumpu.

2) Ja sellaisena pysyykin, koska ei ole ylimääräistä rahaa remontointiin.

3) En myöskään jaksa allokoida aikaa enkä muita resursseja sisustamiseen enkä edes perusteelliseen siivoamiseen.

Bubbling under: Saan olla aivan liian vähän yksin kotona.

Kolme huonoa tässä vuodessa:

1) Ei ole kunnollisia lomia, koska uusi työ.

2) On pakko vaihtaa lomarahoja vapaaksi, joten ei oo massii.

3) Minulla on tänä vuonna tosi paljon töitä, mikä on siis lähtökohtaisesti hyvä juttu, koska tykkään työstäni, mutta jaksaminen huolestuttaa, koska lomia on vähänlaisesti.

Bubbling under: Jouduimme lyhyiden lomieni vuoksi perumaan puolison kanssa meidän pyöreiden vuosien ja 10-vuotishääpäivämme kunniaksi suunnitellun Nykin-reissun. Ehkä ensi vuonna sitten?

Kas noin. Hienostihan se sujui!

Mikä sun elämässäsi on huonosti?

 

p.s. Kuvan kissa ei liity tapaukseen eikä sitä ole vahingoitettu.

Ladataan...

Olen monesti miettinyt, miksi en ole koskaan kokenut niin sanottuja ikäkriisejä. (Ainakaan toistaiseksi, voihan se vielä iskeä).

Tietenkin siihen vaikuttaa se, että olen tiennyt aika tarkasti, minkälaisia asioita haluan ja minkälaista elämää haluan elää. On helppo olla määrätietoinen, jos tietää. Se ei vielä tarkoita, että asiat menisivät suunnitelmien mukaan, mutta se on alku. Tuntumani on, että moni kriisi ja elämän myllerrys kumpuaa nimenomaan siitä, että suunta on hukassa, tai ei osaa päättää.

Minä olen aina ollut aika yksitotinen tahtomisteni ja toiveideni suhteen. Ne ovat nämä muutama elämän palikka, joita olen keksinyt toivoa, enkä todellakaan ole kyllästyvää tai pitkästyvää sorttia. Asteikolla nollasta viiteen olen vaihtelunhaluisuudessani ehkä tasolla yksi. (Noin niin kuin elämän perspektiivissä siis. Työni on aina ollut niin vaihtelevaa, etten oikein osaa kuvitella, miten pärjäisin monotonisessa ja rutiininomaisessa työssä.)

Ja sitten toiseksi niitä the Tärkeitä Asioita on tapahtunut minulle yleensä niin aikaisessa vaiheessa, etten ole ennättänyt kriisiytyä.

Ammatti:

Aivan varmasti olisin mennyt kriisiin, jos en olisi parikymppisenä vielä ollenkaan tiennyt, mihin suuntaan, mille alalle, millaisiin opintoihin haluan edetä. Mutta minä tiesin jo lukiolaisena, ehkä aikaisemminkin, ja se pelasti paljolta haahuilulta.

(Tietty määrä haahuilua on kyllä ihmiselle ihan hyväksi, ja haahuilin minäkin, mutta se tapahtui muiden asioiden kuin ammatinvalinnan tiimoilta.)

Perhe:

Aivan varmasti olisin mennyt kriisiin, jos en olisi kolmekymppisenä saati vielä näin neljänkympin korvilla saanut perhettä. Lapsia. Koska se oli asia, jota kovasti toivoin ja joka oli minulle tärkeä. Mutta minä sain esikoiseni jo 26-vuotiaana, ja toisen lapsen perään. Ja lopulta sitten vielä sen kovasti toivotun kolmannenkin.

Tahaton lapsettomuus tai esimerkiksi ainoan lapsen jääminen vaille sisarusta olisi varmasti aiheuttanut minulle muun surun ohella ikäkriiseilyä 3-4-kymppisenä, jolloin olisi alkanut olla myöhäistä tehdä asialle paljoakaan.

Asuminen:

Aivan varmasti olisin mennyt kriisiin, jos en olisi saanut asua näin kuin olen asunut. Kodilla, miljööllä ja asuinpaikalla, myös kotikaupungilla, on minulle suuri merkitys. (Varmaan useimmille on, mutta moni pystyy ymmärtääkseni elämään suht onnellisena, vaikkeivät nämä asiat olisikaan niin justiinsa.) Olen aika varma, että jos olisin joutunut tekemään suuria kompromisseja asuinpaikan ja asumismuodon suhteen, olisin ehkä viimeistään viime vuosina kriisiytynyt.

Olen jo aikoja sitten löytänyt itsestäni sellaisen arvon, että minulle on tärkeää pystyä tarjoamaan lapsilleni (ja myös itselleni, hyvänen aika) konkreettiset juuret. Koti ja asuinalue, joissa viihdymme. Elämänpiiri, jossa tunnemme yhteenkuuluvaisuutta ja jossa on yhteisö. Jos elämä olisi mennyt tältä osin toisin, olisin varmasti perheellistymisen ja lasten kouluvuosien myötä kokenut kaipuuta toisenlaiseen. Niin vahva ideaali tämä minulle on.

Mutta minä löysin kaupunkini jo opiskeluaikoina, ja se rakkaus on kestänyt. (Olen sellainen ihminen, jonka täytyy voida rakastaa kotikaupunkiaan palavasti.) Ja löysimme tämän kodin, tämän paikan, nämä kotikulmat jo kymmenen vuotta sitten, ja täällä on ollut hyvä.

Työt:

Aivan varmasti olisin mennyt kriisiin, jos ei olisi ollut töitä. Olen aina ollut identiteettinsä vahvasti ammatin ja työn perustalle rakentava ihminen, joten oman alan töitä vaille jääminen olisi ollut minulle todella kova paikka.

Mutta minulla on käynyt tuuri, ja olen jossain määrin onnistunut rakentamaan ammattitaitoani siten, että olen jo yli 20 vuoden ajan saanut tehdä alani töitä. Sopivasti edeten ja suurempiin vastuisiin kasvaen.

Joskus työsuhteiden väliin on uhannut tulla gäppiä, ja kriisiin suistuminen on ollut aivan hilkulla. Myös vuosi pari tästä taaksepäin, kun olin asemoimassa itseäni työelämässä hieman uudenlaiseen suuntaan, tajusin, että jos se ei onnistuisi ennen nelikymppisyyden puolelle kierähtämistä, kriisiytyminen olisi tosiasia.

Onneksi olen nyt hyvällä tiellä ja sielullani on rauha myös ammatillisessa mielessä.

- - -

En missään nimessä usko olevani immuuni ikäkriiseille. En naureskele niille enkä ylenkatso niitä. Ikäkriisit ovat mitä syvimmässä määrin inhimillisiä:

Ne, joissa kriisiydytään, koska ei hitokseen tiedetä, mitä halutaan. Ne, joissa surraan, kun ei ole saatu sitä, mitä kovasti halutaan. Ne joissa tajutaan, että ollaan aivan väärällä tiellä. Ne, joissa ei hetkellisesti tajuta enää mistään mitään ja joudutaan ajattelemaan kaikki alusta asti uusiksi. Saati sitten ne, joissa prakaava kroppa ja finaalia kohti kääntyvä elämänkaari saavat murtumaan ja ahdistumaan.

Inhimillistä kaikki!

Se, että minä en vielä tähän nelikymppisvuoteeni mennessä tiedä ikäkriiseistä mitään, johtuu vain siitä, että olen ollut onnekas ja saanut elämääni ne muutamat minulle tärkeät palikat ennen kuin niiden kaipuu on ennättänyt kasvaa liian polttavaksi ja muuntua ikään ja "olisi-pitänyt-jo" -tunteeseen liittyväksi kriisiksi.

Ja sitten se johtuu vähän myös siitä, että olen tällainen aika helposti onnelliseksi itsensä kokeva ihminen. En varsinaisesti kaipaa vaihtelua, kun tietyt perusasiat ovat kunnossa. Olen myös lähtökohtaisesti turvallisuusorientoitunut ihminen. Vakaus kiinnostelee.

Ja niin... Elämä on tuonut mukanaan myös sen verran haasteita ja murheita, että näin neljääkymppiä käydessäni olen entistäkin kiitollisempi aivan pienistä asioista, enkä hirveän aktiivisesti pyöritä mielessäni niitä juttuja, jotka elämässäni ovat kesken, rikki, epätäydellisiä, toistaiseksi saavuttamattomia, tyystin saavuttamattomissa tai vääränlaisia. Tämä on tietoinen valinta.

Terveys, koti, perhe, työ ja ystävät, siinä on onnea kyllin. Olen hyvä näkemään riittävästi siinä, mitä minulla on, tai mihin suuntaan tietyt elämän käänteet ovat kuljettaneet. En juuri koskaan kadu tai haikaile mitään.

Lupaan silti palata raportoimaan, jos neljän-, viiden- tai kuudenkympin kriisi sittenkin jonakin päivänä iskee.

Onko sinulla kokemusta ikäkriiseistä?

Ladataan...

"Mitä syöt päivällä töissä (tai kotona, tai missä sitten oletkaan)?
 Jaa parhaat (tai epäonnisimmat) päiväeväsvinkkisi - millä pysyy konttorirotan nälkä kurissa?
 Mitä lapsille välipalaksi?
 Mitä tyhjän kolon täytteeksi ennen treenejä?

 Mitä tyhjän kolon täytteeksi kun nojuu sohvannurkassa?"

Näin kyseli Kinttupolkujen Marika, ja tuli samalla lanseeranneeksi #leuhkateväät-haasteviikon. Minä lupasin tarttua kolmelapsisen perheen ruokahuoltoon ja kertoa, miten ruoka-arki meillä pyörii. Perheeseemme kuuluu siis puolison ja minun lisäksi päiväkotilainen, alakoululainen ja yläkoululainen. Kaikki harrastamme enemmän tai vähemmän.

Näin meillä selviydytään. Ei kovin hohdokasta, mutta toimivaa.

1) Aamulla

Päiväkotilainen syö aamiaisen arkiaamuisin pääsääntöisesti päiväkodissa. Hän on unikeko, ja saa näin nukkua viimeiseen mahdolliseen hetkeen saakka. Lisäksi vältymme paljolta aamiaissäädöltä.

Tämä käytäntö oli minulle vähän vaikea niellä; vuosia pidin ihanana ja tärkeänä asiana, että lapset syövät aamupuuronsa kotona. No, ihanaa ja tärkeää varmasti, mutta elämä on valintoja. Päiväkotilaisen osalta meidän aamumme sujuvat helpoiten ja leppoisimmin näin.

Puoliso juo aamuisin kupin kahvia kotona, jos ennättää, siinä se. Minun taas on saatava sekä kahvia että aamiaista. Yleensä väsään itselleni kiireessä kupin Tescon pikakahvia ja surautan smoothien.

Kiireiset aamiaiset (ja kiireiset aamut ylipäänsä) sotivat kyllä kaikkea sitä vastaan, mikä on minulle tärkeää ja luonteenomaista. Joskus joudun jopa säntäämään töihin ilman aamiaista ja nauttimaan siellä automaattikahvin ja ehkä jonkun banaanin jo ensimmäistä palaveria aloitellessani. Ihan kamalaa! 

Vuosien ajan rytmini oli sellainen, että lähdin arkiaamuisin kotoa yleensä viimeisenä, usein vasta yhdeksän maissa tai myöhemminkin, koska työmatkani oli todella lyhyt. Aloitin työt siis jo kotona aamiaisen ääressä, mikä sopi minulle hyvin. Kahvi ja smoothie kuuluivat silloinkin vakioaamupalaani, mutta niiden lisäksi kaipaan aina vielä vaikkapa leivän tai lautasellisen puuroa. Siis täysjyväviljaa! Rauhassa ja hiljaa nautittuna, kiitos.

Nykyisessä työssäni en jotenkin ole saanut tällaista systeemiä toimimaan, ainakaan vielä. Niinpä kestän kiireiset aamut ja aamiaiset ja tasailen sykkeeni työmatkalla kuuntelemalla klassista musiikkia.

Koululaiset eivät meillä aamupaloja skippaile. Vielä muutama vuosi sitten he söivät aina arkiaamuisin puuroa. Nyt ei enää uppoa, mitä voisin jäädä harmittelemaan, mutta en jaksa, koska kannattaa valita taistelunsa. He syövät aamuisin siis jugurttia tai viiliä mahdollisimman täysjyväisen lisukkeen (itse suosin kaupassa käydessäni Talk-Muruja) kera, maitoa, smoothieta tai kaakaota, usein jonkun leivän (nuorempi pitää ruis- tai sekaleivästä paahdettuna, vanhempi suosii mm. siemennäkkäreitä) ja ehkä vielä hedelmän.

Olen tähän ihan tyytyväinen. Tiedän monia ala- ja etenkin yläkoululaisia, jotka lähtevät kouluun paljon heikommin eväin tai jopa syömättä mitään.

2) Päivällä

Syön töissä lounaan käytännössä aina jossain talon ulkopuolella. Se ei ole ekologisin eikä säästäväisin (tosin meillä on töissä käytössä ePassi, mikä on aika jees) mahdollinen vaihtoehto, mutta ulkoruokinta katkaisee muuten melko vauhdikkaat työpäivät hyvin.

Tosiasia on myös se, että syön huomattavasti monipuolisemmin, kun nautin viisi kertaa viikossa erilaisten lounasravintoloiden salaatti- ja raastepöydistä ja ateriavalikoimista. Jos menisin eväillä, ne olisivat aina kotoa mukaan haalittuja pestopastan jämiä tai lähikaupasta mukaan napattuja einessosekeittoja.

Joten parempi näin, ja pysyy mielikin virkeänä, kun istahtaa välillä työkavereiden kanssa juttelemaan jostain aivan muusta kuin akuuteista työasioista. Hyvällä tuurilla samalla saa vartin verran liikuntaa ja raitista ilmaa.

Niin, ja sanomattakin on selvää, että tapoihini ei kuulu jättää väliin lounaita tai korvailla niitä energiapatukoilla. Pois se minusta! Olen noudattanut koko elämäni ajan tätä samaa "pikkulapsen" viiden aterian päivärytmiä, enkä koe tarvetta siitä luopua. 

Minulla on siis aina töissä hedelmä, smoothie tai vaikkapa kaurajugurtti, jonka vetäisen välipalaksi iltapäivän tunteina. Näin vältyn nälkäkuolemalta kotiin saapuessani, tai jos menen töistä suoraan urheilemaan, mitä myös aika-ajoin tapahtuu.

3) Case koululaisten eväät ja välipalat

Pyrimme pitämään aina kotona edes jokseenkin fiksuja välipalatarvikkeita. Jossain mieleni sopukoissa elää vanha ihannekuva omasta lapsuudestani. Silloin me sisarukset teimme koulupäivien jälkeen voileipiä ja niiden lisäksi kotona oli aina vanhempien tekemiä kiisseleitä, marjarahkoja ym. No, ei ehkä aina ollut. Mutta lapsuudesta kumpuaa oma käsitykseni hyvästä välipalasta.

Omat lapsemme harvoin innostuvat leipiä voitelemaan, jos ei ole pakko. Niinpä varaamme kaappeihin hedelmiä, miniporkkanoita, pähkinöitä, riisikakkuja, välipalakeksejä (tämä on minulle pieni murheenkryyni, mutta yritän elää yksittäispakattujen, sokeriakin sisältävien puristeiden kanssa, on ne parempia kuin karkit tai pullat), tuubisoseita (sama angsti kuin edellä), smoothieita (tätä löytyy usein jopa aamulla itse tehtynä), viilejä tai jugurtteja (nyyh, vain esikoinen suostuu syömään maustamattomia) ja edes suht järkeviä mehuja (lapset onneksi pitävät omalla mehumaijalla tehdyistä viinimarjamehuista). 

Vaikka meillä on poikkeuksetta iltaruoka pöydässä viiden ja kuuden välillä, koululaiset, nuo isot, liikunnalliset roikaleet, ovat usein koulusta kotiuduttuaan tosi nälkäisiä. Siksi edellä mainittujen kevyempien välipalavaihtoehtojen lisäksi yritämme varustaa kaappeihin ainakin tiettyinä päivinä myös jotain jämäkämpää kamaa. Alakoululainen saattaa vetää ensinälkäänsä purkin tonnikalaa (yhyy, epäeettistä, sanoo äiti) ja yläkoululainen paistaa itselleen välillä munakkaan tai tehdä nuudeleita.

Karjalanpiirakat ovat oivallisia välipaloja, samoin pinaatti- ja porkkanalätyt. Vatajan nitriitittömiä nakkeja nuo saattavat vetää myös ihan sellaisinaan pari kappaletta suoraan jääkaapista. Kaipa niistä jotain proteiinia saa... Ihanaahan se olisi, jos heitä pöydällä odottaisi lautasellinen aamulla paistettuja lättyjä tai pannukakkuja taikka korillinen tuoreita sämpylöitä. Mutta näin ei nyt valitettavasti ole, vaan usemmiten tarjolla on ihan Prisman hyllyiltä mukaan tarttunutta apetta.

Nuudelit, pinaattilätyt ja karjalanpiirakat kulkeutuvat usein myös mukaan koululaisten harrastuksiin. Olemme haalineet aika toimivan setin erilaisia to-go-eväs- ja ruokasäilytysratkaisuja, ja meillä on jopa eväsrasiat, joihin saa kanteen kylmäpakkauksen mukaan. Olen vähän kylmäketjunatsi. Ja eväsnatsikin totta puhuen. Meiltä ei lähdetä koko illaksi (eikä viikonloppuisin koko päiväksi) treeneihin tai muihin rientoihin ilman edes jonkinlaisia, ravitsemuksellisesti suht siedettäviä, eväitä. Välillä varustan lasten kavereitakin. Suklaapatukka ei ole eväs.

Kyllähän nuo koululaiset kotona iltapäivisin ratsaavat kaikki mahdolliset kaapit ja tasan tarkkaan himoitsevat kaikkea makeaa. Onneksi meillä ei yleensä ole mitään ylettömiä herkkujemmoja kotosalla. Kun ei keksiä tai suklaata ole, niin asiallisemmat välipalat uppoavat ihan hyvin.

Limsat (muulloin kuin viikonloppuisin ja juhlissa) ja erilaiset kahvi- ja energiajuomat ovat tietenkin täysin no-no.

4. Illalla

Kuten sanottua, meillä on aina lämmin iltaruoka tarjolla viiden, kuuden maissa. Sitä syövät ne jotka ehtivät silloin kuin ehtivät. Harvoin olemme arkisin koko viisihenkinen perhe yhtä aikaa pöydän ääressä. (Oikeastaan millään aterialla.) 

Ja jos on treeneissä tai tallilla tai muissa menoissa, niin sitten on ne tukevat eväät mukana.

Meidän päivälliset ovat aika peruskamaa. Jos joku on ehtinyt kokkailla, meillä voi olla riisiä, pastaa tai perunoita jonkin kastikkeen taikka muun liha-, kala-, kana- tai kasvislisukkeen kanssa. (Itse ruokailen kasvis-kala-painotteisesti.) Tai jotain pataruokaa tai laatikkoa tai keittoa.

Jos kukaan ei ole ehtinyt kokkailla, meillä voi olla tarjolla esimerkiksi:

  • pinaatti- ja porkkanalättyjä ja keitettyjä kananmunia
  • nakkeja tai kalapuikkoja tai -pihvejä taikka kaupan lihapullia tai kasvispyöryköitä  sekä maailman parasta puolivalmistetta eli Oolannin luomu-pakastemuusia tai vaikka lohkoperunoita
  • hodareita - lapset voivat kasata tarvittaessa itsekin
  • kaupan makaronilaatikkoa
  • eineskasvishernekeittoa (tätä lapset rakastavat)
  • you name it

Eli hyödynnämme kyllä usein erilaisia pakasteita ja puolivalmisteita. Tämä nyt ei ole täysin omien henkilökohtaisten arvojeni mukaista, vaan olisin varmaan onnellinen, jos ennättäisimme useammin laittaa oikeaa ruokaa. Mutta nyt on näin, ja pulinat pois. Ehkä rajani menee niin sanotuissa mikroaterioissa, niitä meillä ei ole käytetty, enkä kyllä tiedä, suostuisiko nuoriso syömäänkään.

Iltapala on tarjolla sitten ennen nukkumaanmenoa, ja se mukailee aamiaista. 

Viime vuosina olemme uraauurtavasti ja kevyen radikaalisti poikenneet aikuisporukalla tuosta lasten ateriarytmistä toisinaan. Eli voi olla, että iltaruoalla ja iltapalalla pöydässä istuukin vain jälkikasvu, ja me puolison kanssa laitetaankin jotain enemmän aikuiseen makuun olevaa syömistä tai haetaan noutoruokaa vasta lasten mentyä nukkumaan. (Tämä kyllä edellyttää itseltäni töissä nautitun pienen välipalan lisäksi vähintään jonkinlaisen hedelmä-/näkkileipä-/smoothie-setin vetäisemistä töistä kotiin palattua.) 

Tykkään tuosta tavasta, joskin yhtä paljon tykkään nähdä koko perheen tai vähintäänkin jonkinlaisen lapsi-aikuiskombon ruokapöydän ääressä samanaikaisesti. Varmaan kummassakin on puolensa. 

Kokonaisuutena olen ihan tyytyväinen ruokahuoltomme toimivuuteen arjessa.

Mites teillä?

p.s. Kuvissa kaikkea muuta kuin arkisia ruokailutilanteita.

Ladataan...

Vuoden vaihtuessa totesin Facebookissa, että olin vuonna 2017 nauranut enemmän kuin itkenyt, ja että se oli kaiken kaikkiaan aika hyvä vuosi.

Tämä on totta, asia todella on niin. Esimerkiksi verrattuna vuoteen 2016, jolloin sattui kamalasti keskimääräistä raskaampia asioita, ja jonka kuluessa todellakin itkin enemmän kuin nauroin, vuosi 2017 oli oivallinen.

Jäin kuitenkin miettimään tuota nauramisasiaa. Koska sehän kuulostaa helposti siltä, että vuoteni olisi ollut ratkiriemukas ja suorastaan hulvaton. En sanoisi niinkään.

Ennen muuta vuosi 2017 oli rauhallinen ja mietteliäs. Enemmän kuin nauroin (tai itkin), olin vaiti. Vuonna 2017 onnistuin ensimmäistä kertaa ikiaikoihin vaalimaan omaa aikaani, kuuntelemaan omia ajatuksiani. Rauhoittumaan ja olemaan hiljaa.

Vaikenin aiempaa useammin, ja usein se oli viisasta. Vetäydyin omiin oloihini aiempaa enemmän ja sain siitä todella paljon. En enää tehnyt niin paljon kompromisseja, olin vakaa. Hyväksyin paljon asioita, joita vastaan olin ennen räpiköinyt. Tein monessa asiassa omat johtopäätökseni ja ratkaisuni. Otin tilaa.

Vuonna 2017 en puhunut, jos minulla ei ollut sanottavaa enkä jäänyt, jos halusin lähteä.

Joskus itsensä kuunteleminen saattaa kääntyä itsekkyydeksi tai ainakin näyttäytyä sellaisena. Mutta oli miten oli, minut vuosi 2017 teki selvästi aiempaa onnellisemmaksi ja tasapainoisemmaksi, ja uskon, että siitä ovat olleet iloisia myös läheiseni. Ja he kai ovat se tärkein mittari.

Jollain tapaa vuoden 2017 hiljaisuus jäi asumaan minuun. Olen vaitonaisempi kuin ennen. Enemmän ajatuksissani. Valitsen helpommin kiertoteitä ja sivupolkuja, syrjäisempiä reittejä.

Kuten sanoin, vuosi 2016 oli aikamoinen mankeli, kun taas viime vuosi korjasi monia asioita ja oli monella tavalla eheyttävä. Löysin uudenlaista varmuutta itsestäni. En jyräävää, dominoivaa varmuutta, vaan hiljaista, jossain syvemmällä olevaa.

Löysin itsestäni pitkästä aikaa tosi paljon onnentunteita ja rakkautta.

Vuoden 2017 hiljaisuudessa ehkä kypsyi tämä ihminen, joka vuonna 2018 täyttää 40 vuotta, eikä toivoisi minkään olevan toisin.