Ladataan...
Nellancholia

Tänä aamuna kello seitsemän ystäväni koputti varovasti huoneeni oveen: "Nellaaa, can I come in?" "Sure, what's up?" vastasin unenpöpperössä. "We're out. 'Leave' won." Väsymys varisi kehostani sillä samalla sekunnilla ja huoneen täytti hiljaisuus, huoli, pahamieli ja kiukku. Avasin verhot. Monta päivää jatkuneen sateen ja ukkosen jälkeen ulkona paistoi aurinko. Kaunis sää ei ollut koskaan tuntunut yhtä ivalliselta. 

Olen viettänyt viimeiset yhdeksän vuotta elämästäni tässä maassa, ja joka päivä olen - vaikeistakin ajoista huolimatta - ollut oleskeluluvastani kiitollinen. Olen ottanut lainaa ja saanut apua vanhemmiltani maksaakseni kahdesta korkeakoulututkinnosta brittiläisessä yliopistossa. Olen tehnyt töitä minimipalkalla, vähän paremmallakin palkalla, ja maksanut veroni rehellisesti. Olen oppinut, sopeutunut, tutustunut uusiin ihmisiin ja asioihin, ystävystynyt, osoittanut vilpitöntä (mutten kritiikitöntä) kiinnostusta tämän maan monisyiseen kulttuuriin ja historiaan, ja tainnut jopa löytää elämäni rakkauden. Mutta tänään minä tiedän, etten ole tervetullut. 

Kaikki sosiaalisen median kanavat tuntuvat tulvivan pahaa mieltä, häpeää, turhautuneisuutta ja toivottomuutta. Puolta kansasta yhdistää tänään jaettu suru ja toivo siitä, että joku napsauttaisi sormiaan ja herättäisi kaikki masentavasta unesta. Pidättelin itkua kun selasin työmatkalla Metro-lehden koostetta Brexit-kannattajien juhlahetkistä.

En jaksa kirjoittaa yhteenvetoa kansanäänestyksen lopputuleman syistä (ikäluokista, suvereenin imperiumin haikailusta, säännöstelyn vastustamisesta, muukalaispelosta ja rasismista, leikkauspolitiikan aiheuttamasta aggressiivisesta itsesuojeluvaistosta, EU:n poliittisista ja rakenteellisita ongelmista...) tai seurauksista (jyrkkä alamäki), spekuloida epävakaata ja synkkää tulevaisuutta (jossa kenestäkään ei tulla pitämään huolta) tai kitistä siitä, kuka luultavasti ottaa David Cameronin paikan. Kaikki muut ovat sen jo kattavasti tehneet. 

Tuttavaani lainaten:

'we've just flicked a flag-end into the kiddies paddling pool and shouted a racist slur at the dog because lucozade doesn't taste like it used to, and now we look like a right dick.'

Share

Ladataan...
Nellancholia

Lähes joka kerta, kun luen positiivista kehonkuvaa ja erityisesti ylipainoa käsitteleviä tekstejä, joku on aina kiirenvilkkaa ehtinyt tuomaan esiin tutun näkökulman, joka kuulostaa jotakuinkin tältä: "Toki on tärkeää, että jokainen hyväksyy oman kehonsa ja rakastaa itseään, mutta on täysin epäeettistä kannustaa epäterveellisen kehonkuvan ihannointiin." Vaikka tämä näkökulma ei mitenkään liittyisi tekstin keskeisimpään pointtiin, se on pakko ympätä mukaan keskusteluun, vain siltä varalta, ettei yksikään omanarvontunnon kanssa kamppaileva ylipainoinen rohkaistuisi olemaan liian sinut itsensä kanssa.

Tämä ylenpalttinen 'huoli' siitä, että kulttuurissa, joka systemaattisesti väheksyy ja stigmatisoi ylipainoisia, saatettaisiin yhtäkkiä alkaa hillittömästi palvoa terveydelle haitallista ylipainoa positiiviseen kehonkuvaan kannustavan journalismin seurauksena, nimenomaan todentaa ylipainoon kohdistuvia negatiivisia asenteita. Nämä huolestuneet kommentit näyttävät usein pikemminkin huolestuneisuuden melodramaattiselta esittämiseltä, jonka avulla oikeutetaan normatiivisen kauneusihanteen aggressiivista puskemista universaaliksi joka naisen tavoitteeksi terveyspuheen varjolla. 

Vastaavat kommentit muistuttavat rakenteeltaan häkellyttävästi miesasiamiehen antifeminististä retoriikkaa. Siinä missä miesasiamies paheksuu feminististä ajattelua, koska naisten ylivalta on muka feminismin perimmäinen pyrkimys ja miehelle realistinen uhkakuva (mutta oikeasti ajatuksena on yksinkertaisesti pitää nainen hiljaa ja poissa näkyvistä), kansanterveydestä huolestunut kilopoliisi pelkää itsensä hyväksymisen johtavan ylipainon palvontaan ja julkisten terveyspalveluiden totaaliseen ylikuormittumiseen (mutta oikeasti ajatuksena on puskea ylipainoiset pois näkyvistä siihen asti kunnes palaavat hoikempina painonvartijoista). 

Olen kaikkeen tällaiseen höpöhöpöön vähän kyllästynyt. Ulkona sataa ja sääennusteessa luvataan apokalyptista ukkosmyrskyä kansanäänestyksen päätteeksi. Toivottavasti tämä ei ole enne Brexitin toteutumisesta. 

Voisin vaihteeksi kirjoittaa taiteestakin taas joskus.

Share

Ladataan...
Nellancholia

Tänä aamuna Orlandon tapahtumien paino viimein iskeytyi tajuntaani. Hämärä makuuhuone piirtyi edessäni sumeina väriläikkinä, kun makasin peiton alla unihiekkaa silmissäni ja itkin. On mahdotonta yrittää ymmärtää, kuinka peloissaan heidän täytyi olla. On sydäntäsärkevää kuvitella, kuinka monta tärkeää asiaa jäi sanomatta ja tekemättä, kuinka monta tulevaisuutta täynnä odotuksia jää nyt toteutumatta ja elämättä. Monet ovat vihan ja väkivallan tuomasta surusta uupuneita. Vaikka olen vain pieni pirstale ympäröivää poliittista todellisuutta, lupaan pysyä heidän vierellään ja jatkaa niillä keinoilla, jotka ovat minulle mahdollisia, päivittäistä taistelua tasa-arvon ja solidaarisuuden puolesta.

Share

Ladataan...
Nellancholia

 

Eilen keitti yli. Törmäsin Facebookissa mainokseen, joka hehkutti suomalaista Finnish Baby Box -yritystä. En ollut kuullut kyseistä puljusta koskaan aiemmin ja olin yllättynyt kuullessani jostakin äitiyspakkauksen kaltaisesta kaupallisessa yhteydessä, joten päätin vierailla yrityksen nettisivuilla. Yrityksen perustajat - Anssi, Anton ja Heikki - kertovat finnishbabybox.comissa ottaneensa Kelan äitiyspakkausidean ja toimittavansa vastaavia paketteja ympäri maailmaa perheille, jotka omassa maassaan jäävät paitsi äitiyspakkauksen tarjoamasta avusta. He kirjoittavat:

"In Finland all new parents receive a baby preparation package as a gift to ease the stress of preparing for a baby. We are three fathers who were amazed on[sic] how much the package helped us and made us feel ready for our babies. We decided to start offering similar help to new parents around the world with the goal of creating the world's best preparation package for new parents."

He tahtovat auttaa tulevia vanhempia ympäri maailmaa. Kuulostaa toki jalolta aikeelta, mutta tämän avun saa vain ja ainoastaan maksamalla pakkauksesta 399€. Muumi-version saa omakseen pulittamalla 599€.

Syy sille, miksi Kelan tarjoama äitiyspakkaus on upea konsepti, ja voidaan määritellä uusille vanhemmille tarjottuna apuna, on se, että jokainen uusi vanhempi saa äitiyspakkauksen valtion kustantamana lahjana. Jokainen vastasyntynyt lapsi saa kauniita vaatekertoja, ulkoiluhaalarin, makuupussin, vaippoja, toilettitarvikkeita ja jopa ensisängyn täysin ilmaiseksi, jotta jokaisella lapsella olisi yhtäläiset mahdollisuudet hyvään elämän alkuun.

Kela kertoo äitiyspakkauksen historiasta:

"Laki äitiysavustuksesta säädettiin 1937, ja avustusten jakaminen aloitettiin seuraavana vuonna. Avustus oli ensin tarkoitettu vähävaraisille synnyttäjille.Taustalla oli huoli vähenevästä syntyvyydestä ja suurista lapsikuolleisuusluvuista. Äidit saatiin äitiysavustuksen avulla terveydenhuollon piiriin."

Ajatus siitä, että pieni porukka suomalaisisiä on päättänyt soveltaa tämän kauniin perinteen (joka on yksi arvokkaimmista hiljalleen tuhoutuvien hyvinvointivaltiomme rippeistä) kaupalliseen kontekstiin on raivostuttava ja vastenmielinen. "We decided to start offering similar help", he sanovat. Apu, jonka saaminen on mahdollista vain niille, joilla roikkuu pankkitilillä ylimääräiset 399-599€, ei ole apua vaan myyntiä ja voittokeskeistä bisnesajattelua, joilla nämä kolme isää eivät auta ketään muuta kuin itseään.

Jos Anssi, Anton ja Heikki ovat kuitenkin huolissaan siitä, että muualla maailmassa vanhemilla ei ole Kelan tarjoamaan äitiyspakkausta, sen sijaan, että he tekisivät universaalista sosiaalietuudesta voittoa tavoittelevan liiketoimintasuunnitelman, he voisivat alkaa kampanjoida kansainvälisesti sen eteen, että vastaavia käytäntöjä otettaisiin käyttöön myös muualla maailmassa. Skotlannissa äitiyspakkausten tarjoamiseen on jo ryhdytty.

Share

Ladataan...
Nellancholia

 

Tarkoitin jakaa uuden musiikki-ihastukseni jo viime vuonna, mutta aikomukseni ajautui vahingossa tilapäiseen unholaan. Sain kuitenkin odottamattoman muistutuksen, kun katsoin arveluttavin keinoin viimeisimmän Girls-jakson ja ihana kappale soi yllättäen taustalla jakson loppukohtauksissa. Ystäväni vinkkasi minulle Christine and the Queensin uudesta albumista jo syksyllä. Ihana positiivista transpolitiikkaa ajava Héloïse Letissier on ranskalainen poptähti, joka on ottanut alteregokseen genderqueerin Christinen. The queens viittaa tietenkin joukkoon lontoolaisia drag-esiintyjiä. Koko albumi on puhdasta taikaa.

 

Share

Ladataan...
Nellancholia

Olen piilotellut, koska en ole tiennyt mitä sanoisin. Kirjoitin tekstin, jossa päivittelin teini-iän rastapäisyyttäni ja silloisen kaveriporukkani bindi-otsaista, ei-länsimaisia kulttuureja eksotisoivaa hippeilyä 'cultural appropriation' -termin valossa. Ajattelin, kuinka kiusalliselta se näin jälkikäteen tarkasteltuna näyttää, että ostamalla tiettyjä kulttuurillisesti spesifisejä symboleja irti niiden alkuperäisestä kontekstista, länsimaista koloniaalis-kapitalistista koneistoa ruokkien, viestimme olevamme ympäristön ja marginaalistettujen yhteisöjen moralistisia puolestapuhujia. Läpeensä subjektiivisesta tekstistäni puuttui akateemista täsmällisyyttä edellyttävä substanssi, joten heitin koko vuodatuksen roskakoriin.

Kirjoitin toisen tekstin, jossa tunnustin, etten tiedä ollenkaan mitä rakastuminen tai rakastaminen tarkoittaa. Käyn tällä erää jatkuvaa sisäistä kamppailua päättääkseni milloin olisi sopiva aika tunnustaa, että tällaiset tuntemukset ovat mahdollisesti asettuneet rintalastani alle. Laajetessaan, rintakehääni lukittuina, ne painuvat tukalasti kylkiluitani vasten, oletettavasti niin kauan kunnes saavat vihdoin vapautua arvaamattomana sanavirtana toisen kuultavaksi. En usko kummankaan asianosaisen olevan valmis tuohon lingvistiseen hyökyaaltoon. Kun olin aikani maalannut melodramaattisuudessaan yltiöromanttista kuvaa omasta tunnekuohustani, heitin naureskellen kriiseilyni roskakoriin. Joku roti.

Kävin juuri Arlesissa Etelä-Ranskassa neljän päivän pituisessa konferenssissa. Kolmen konferenssipäivän jälkeen olin juonut monta lasia punaviiniä ja syöksähdin kolmen maineikkaan akateemikon edessä eksitentiaaliseen konferenssikriisiin. Koko konferenssi toisteli näennäisen anti-institutionaalista ja mahtipontista vallankumousretoriikkaa toteuttaen kuitenkin peri-institutionaalista hierarkiaa alusta loppuun. Kolmelta aamuyöllä käytännön ja retoriikan välinen diskrepanssi oli liikaa sulateltavaksi ja sisuksissani kuplinut turhautuneisuus keitti yli. Kyyniset, maailman menoon tottuneet viisikymppiset viilipytyt naureskelivat ja taputtelivat minua olalle. Seuraavana päivänä nolotti. Ajattelin pukea kriisini sanoiksi, mutta selitettyäni tarinan kaikille konferenssikokemuksestani kysyneille kasvotusten, en enää jaksa.

Lupaan keksiä jotakin muuta.

Share

Pages