Ladataan...
Never Give Up

Tämä teksti jännittää minua. Näkeekö ihmiset minut tämän jälkeen eri valossa. Ajatteleeko he, että oikeasti olenkin huono äiti. Vaikka tiedän olevani vilpittömän hyvä äiti, pyrkiväni parhaaseen. Minulla on vaiettuja tunteita äitiyteen liittyen. Toivon, jos jatkat tätä tekstiä - älä lue sitä syyttävillä laseilla. Lue ymmärtävillä, lue niin, että nyt puhutaan vain tunteista. Ei tekoja ennakoivista ajatuksista. Pääsääntöisesti olen maltillinen äiti, joka ymmärtää lapsen ilot ja surut. 

Entä, kun tulee se päivä jolloin äiti on väsynyt? Kenties ollut kipeänä. Mielessä pyörii arjen huolet. On ollut kinaa puolison kanssa. On univelkaa ja nälkä. Tähän päälle lapsi lisäksi kiukkuaa, mikä on loogista. Lapsi aistii äidin tunteet. Olen itse yrittänyt saada lapselleni kenkiä jalkaan ja toinen vain muljuttelee jalkaa miten päin sattuu, eikä kenkiä saa jalkaan. Järjellä ajateltuna pitäisi tajuta, että kengät on ehkä epämieluista, on kuuma, hän ei ymmärrä miksi pitäisi sellaiset laittaa, häntä väsyttää. Hän ei tahallaan muljuttelee jalkaa ilkeilläkseen. Siinä kriittisessä hetkessä äidillä voi loppua ymmärrys omassa päässä ja kaiken tämän monimutkaisen ymmärtämisen sijaan tulla turhautuminen ja fiilis, että ihan sama antaa sit kenkien olla eikä lähdetä ulos. Olen ajatellut näin ja hengittänyt hetken syvään, että pystyn taas ajattelemaan järkevästi. 

Lapsen puriessa on tehnyt mieli itse purra takas, koska se kipu voi olla yllättävän kovaa ja sadannetta kertaa, kun kiellät alkaa turhauttaa. Vaikka järjellä ajaeltuna syliin ottaminen ja halaaminen auttaa. Huomion antamimen lapselle ja kieltää satuttamasta, kertoa, että se koskee äitiin. Ei minulla silti koko aikaa pääkoppa ole tekemisen kanssa yksissä, saatan ajatella ihan muuta hetken aikaa kuin mitä silti teen. Ei, en pure lastani. 
Lapsen raivotessa nukkumaan laittaessa sen sadasosasekunnin saattaa tehdä mieli jättää toinen sinne huutamaan ja kiukkuamaan ihan rauhassa. Vaikka järjellä ajateltuna tiedän, että turvallisesti pitää opetella nukahtamista omaan sänkyyn. Hän ei itke ilkeyttään, hän ei ymmärrä miksi sinne pitäisi yksin jäädä. Lapsen herätessä samalla sekunnilla, kun olet juuri sängyssä pyörimisen päätteeksi saanut unta, saattaa ensireaktio olla valtava ärsytys. Miksi, miksi en vaan nyt saa nukkua ja miksi se uni ei voi maistua? Vaikka järjen tultua mukaan ajattelen, että hän saattoi nähdä painajaisia, saattaa olla kylmä tai kuuma, aivoilla voi olla kehityskausi tai päivän tapahtumat voi tehdä levottomaksi. 

Lapsen heittäessä ruoat lattialle, kun olet ne vaivalla tehnyt, saattaa ensireaktio olla niin lamaantuneen näköinen laama, joka vaan miettii, että miksi vaivautua. Vaikka äiti abc:n opit, kun muistuu mieleen tajuaa, että tämäkin on yksi osa kehitystä. Lapsi tutustuu ruokaan tai ehkä hän haluaa juuri nyt opetella hahmottamaan etäisyyksiä. Siis enhän minäkään syö sitä mitä joku päättää ja juuri sillon, kun joku niin päättää? Ei se minun lapsikaan ole robotti, hän on ihminen omilla tunteilla ja ajtuksilla, hyvin pienestä pitäen. 

On kurja lukea niiden äitien tunteita, joilla on vaikeampi lapsi. Ei kukaan ulkopuolinen voi mennä sanomaan, että tekisi itse paremmin. Kukaan ulkopuolinen ei ole sen saman lapsen kanssa painimassa samojen ongelmien kanssa päivästä toiseen. Ei vika ole lapsessa, hän toimii tunteiden vallassa kuten muutkin lapset. Nämä perheet kaipaa tukea ja kannustusta vanhemmuuteen. Tutkitusti "vaikeampien" lapsien vanhemmat kokee enemmän huonommuutta. Onhan se ymmärrettävää, kun kasvattaa tässä vaikeassa maailmassa vahvan temperamentin omaavaa lasta, voi olo olla epätoivoinen ja epävarma. 

Mikä tahansa ymmärrettävä asia voi raivostuttaa sisimmissä, jos tilanne on väärä. Ja äidillä varmasti elämän aikana on miljoona väärää tilannetta ja lapsella miljoona huolta ja ongelmaa juuri silloin. En usko, että aina ihan aina voisi osata automaattisesti ajatella suoraan "oikein". Äitikin on ihminen, hänellä on omiakin huolia. Pyrin itse siihen, että nämä "väärät" ajatukset saan nopeasti päässäni käsiteltyä ja laitettua sen ymmärtävän moodin päälle. Minä osaan tulkita lapseni negatiivisia tunteita todella pitkälle, ymmärtää mitä hän voi ymmärtää ja mitä ei. Ymmärtää, että monet kiukut tulee huomion puutteesta tai läheisyyden tarpeesta, saatan silti turhautua. Mutta minun täytyy osata antaa itselleni ymmärrystä, jotta voin vilpittömästi kääntää ajatukseni toiseen suuntaan. 

On silti ollu hetkiä, jollon saatan hampaat kiristellen hyssyttää toista, koska oma väsymys on joskus painanut niin syvästi päälle. Eikä Beata edes kuulu "hankaliin" lapsiin. 

Ladataan...

Ladataan...
Never Give Up

Olen kohta ollut vuoden päivät äitinä. Olen tässä aikana ehtinyt uida syvissä vesissä, olen tuntenut elämäni suurimpia onnen tunteita, pidätellyt itkua ja toisaalta tuijottanut tunti tolkulla hymy naamallani maailman suurinta ihmettä. Olen miettinyt, että haluaisin vain nukkua ja olla kaikessa yksinäisyydessä. Olen myös yksin ollessa miettinyt, että en halua olla ilman lastani, haluan hänet lähelleni. Olen nojannut lastenvaatekaappia vasten ja itkenyt väsymystä. Erityisherkälle luonteelle se, että joku on koko ajan kiinni on osottautunut vaikeaksi. Se herättää niin moni mutkaisia tunteita. Olet äärettömän kiitollinen siitä pienestä ja se on sinun koko elämä. Et haluaisi sanoa, että nyt et jaksa kuunnella huutoa tai kiukkua, mutta silti sisällä kuohuu.
Olen miettinyt, että lähden vain zombina kävelemään ilman määränpäätä. Tyhjä katse naamallani. Toitotat itsellesi päässä, että yksikin tarpeen osoitus minulle päin on liikaa. Ne on niitä hetkiä, kun pää on jo liikaa täynnä asioita ja tulee totaali lukko ja pää tyhjentää itse itsensä. Olen huomannu tukistavani itseäni ajatuksissani, ahdistuspäissäni. Näissä kohdin nappaan Beatan syliin ja me sylitellään niin kauan kuin tarve vaatii. Piippaillaan toistemme neniä ja etsitään nauru esiin. Seuraavana aamuna olet taas yhtä hymyä, olettaen, että yö on nukuttu hyvin. 

Koti jää siivoamatta, kun laittaa levon edelle. Siinä kohin, kun mietit oletko nyt hullu vai totaalisen väsyny. On ainut fiksu ratkaisu ottaa hetken aikaa enemmän levolle aikaa. Ulkoilla ja syödä hyvin. Meillä nukutaan nyt paremmin, joten minusta tuntuu, että nyt keho uskaltaa näyttää todellisen väsymyksen. Ihmiselle joka on kokenut masennuksen, on nämä tunnetilat pelottavia. Mietit onko kaikki hyvin vaiko eikö. Onneksi olen saanut huomata, että tässä ei ole mitään hätää. Elämä on alkanut helpottaa ja nyt pitää hetki kerätä pattereita täyteen. 

Olemme perheen kanssa ulkoilleet paljon, perheen yhteiset kävelylenkit on minulle elämäni tärkein aktiviteetti tällä hetkellä. Niillä on ihmeellinen vaikutus mielentilaani. Huomaan, että kotona olo ei ole minulle välttämättä hyväksi. Olen kiireinen, mutta koti herättää silti ajatuksia päähän niin paljon ja niitä jää pyörittelee. Asiaa ei helpota se, että tiedostan tasan kaiken vaikuttavan Beataan. Ollaan itketty sylikkäin. Se hetki tuntuu aina yhtä absurdilta, kun lähes kilpaitket lapsen kanssa. Koska hitsi! Olen hänen yksi isoimmista esikuvista. Siinä vaiheessa tekis äkkiä mieli luikkia komeroon piiloon ja näytellä sieltä iloisen nallen kuvia ja lähetellä virtuaalipusuja. Paitsi, että en minä pysty olemaan rakkaasta pienestä erossa. 

Beata on yksi aurinkoisimmista lapsista mitä tiedän ja tiedän monen ajattelevan, että ei niin helpon lapsen kanssa voi olla rankkaa. Enkä väitäkään, että olisi rankkaa. Reagoin vain tosi voimakkaasti väsymykseen. Selviän tästä elämänvaiheesta hyppien ja keikkuen. Tiedän ettei tunteeni ole todellisia, ne on vain viestejä, että nyt se pää tyynyyn. 

 

Kiitos, että siinä sä olet. Sun ilo on mun ilo. Sinun suru on minun suru. Sinun ansiosta me emme ole ikuisesti kahdestaan.♥

Ladataan...

Ladataan...
Never Give Up

Heräsin tänään aamulla perhettä aiemmin ja selailin puhelinta. Vastaani tuli epileptikkojen ryhmän keskustelu, jossa mietittiin miten paljon lääkitys on muuttanut persoonaa. Itselläni on sellainen ongelma, että sairastuin murrosiän kynnyksillä ja en oikeastaan tiedä millainen Ilona minä olisin ilman sairautta, ilman lääkitystä. Lapsena olin iloinen, ahkera, hyvin oppivan, hyvä muistinen, pystyin keskittymään hyvin ja olin hyvin empaattinen. Tuosta jäljellä on oikeastaan empatia. Väsyn helposti, ärsyynnyn helposti, unohtelen, oppiminen vie aikaa enkä joskus pysty keskittymään mitenkään. Olisinko tällainen muutenkin vai olisinko edelleen kaikkea sitä mitä olin ennen sairastumista? Olisiko minulla ne taidot tallella, joita nyt niin kovin toivon omistavani. 

Mieleni kipuilee asian kanssa paljon, vaikka olen hyväksynyt asian. Yritän silti kovasti hillitä itseäni ja parantaa keskittymistä ja muistia. En silti voi ohittaa niitä ajatuksia, jolloin päähäni hiipii ajatus, entä jos en pysty, entä jos asia ei olekaan minusta kiinni? Entä jos lääkitys vaikuttaa päähäni juuri niin paljon, että persoonani on muokkautunut niiden mukana. Olisiko asiat sillon helpompi hyväksyä? Entä jos se väsymys mitä toisinaan koen, on näistä johtuvaa. Ei laiskuutta. Olen silti edelleen viisas, ajatusmaailmani on laaja ja moneen kykenevä. Koitan arvostaa sitä yli muiden ikävien asioiden. 

Koen, että tietyllä tavalla sairastuin tosi pahassa kohdin. En toisaalta tunne itseäni. Muiden kertoessa selkeästi millaisia he olivat ennen sairautta itse vain pyörittelin peukaloita " en tosiaan tiedä, sellainen ihana lapsi". Osaisi ehkä helpommin sanottaa omia ongelmia, jos tietäisi mihin olisi kykenevä ilman sairautta ja lääkitystä, hyväksyä. Nyt sitä vain ajattelee, että omaa heikkoutta jos ei osaa sanottaa mistä johtuu. En vain tosiaan tunne sitä Ilonaa, joka olisi aikuistunut ilman epilepsiaa. Ennen ajattelin, että sairaus ei ole vaikuttanut minuun mitenkään, mutta on se. Toisaalta se myös on opettanut arvostamaan monia asioita paljon enemmän. Hyväksyn silti sen, että jokaisella on elämässä omat ongelmat ja haasteet. Tämä on minun ongelma. Tämä on myös osa minun matkaa ja persoonani kehitystä. Olen räiskyvä, empaattinen, tunteidensa kanssa solmuun menevä ihminen. Hyväksyn asiaa parhaani mukaan. 

Ladataan...

Pages