Ladataan...
Never Give Up

 

Päivä, jolloin suurimmasta unelmastani tuli totta. Silloin meidän pieni peikon poikanen näki päivän valon mitoin 1970g 44cm.  Päivä jolloin elämäämme astui ihme, jonka haluaa pitää suojassa kaikelta pahalta. Pieni ihminen, uusi elämän alku. Tyhjä taulu, jota elämä lähtee maalaamaan näköisekseen. Millainen sinä olet, sitä minä olen miettinyt nämä meidän ensimmäiset päivät. Millainen persoona, millaiset tavat. Samaan aikaan tunnen sinut täysin ja toisaalta en lainkaan. 


Pippuri syntyi viikoilla 36+1 ja oli viikkoihin nähden pieni kokoinen. Pieni koko selittyi pienellä istukalla, joka oli pahasti kalkkeutunut. Kuulema neljää viikkoa se istukka ei olisi enää toiminut. Onneksi luonto on fiksu ja päätti, että nyt on parempi neidin tulla maailmaan jatkamaan kasvua. Synnytys lähti käyntiin yhtäkkiä vesien menolla ja eteni nopeaa vauhtia. Seurantahuoneessa kerkesin vain pyörähtää, kun sanottiinkin jo, että mennään saliin jatkamaan. Synnytyksestä kirjoitan erillisen postauksen. Neiti voi erittäin hyvin, vaikka onkin pieni. Hän on oikein jäntevä ja tyytyväinen pieni ihminen. 

Vajaa vuosi sitten olin samalla osastolla keskenmenon jälkeen ja mietin Markon kainalossa, että joskus. Joskus mekin saamme lähteä synnytyssalista pieni sylissämme. Yhtäkkiä olimme siinä odottamassani pisteessä, pieni rakas ihminen isänsä sylissä ja katsoin vain sitä näkyä. Kuuntelin miten kauniisti M puhui Pippurille, miten luonteva hän oli heti ensitapaamisesta lähtien. Hänestä tuli isä meidän maailman täydellisimmälle neidille.  Niin onnellisena, niin helpottuneena. Palaset loksahti kohilleen, en ollu niinkään hämmentynyt, vaan se tuntui niin odotetulta ja luontevalta, että tunsin vain onnea, ehkä jopa itsestäänselvää onnea. 

 
Sitä pysähtyy usein miettimään miten ihmeessä meistä on saatu valmistettua noin täydellinen pieni ihminen. Pieni, mutta niin valmis. Miten hän tunnistaa isän ja äidin äänet. Miten hän tuntee meidän tuutulaulun, johon rauhottuu heti, kun alan laulamaan sitä. Kuinka moottoreiden äänet, joita hän on saanu kuunnella masussa mielin määrin saa hänet rauhottumaan. Kuinka minun syli on jollekin toisinaan ainut paikka mikä kelpaa. Kuinka minä, minä olen  pienelle Pippurille ainut oma äiti. Kuinka hän tarvitsee minua, eikä minua voi korvata. 

Ensimmäistä kertaa elämässä jokainen onnentoivotus on merkittävä. Sillä olemme erittäin onnekkaita, kun olemme saaneet elämäämme pienen terveän tytön. Se on asia mikä ei ole itsestäänselvyys, meitä on siunattu pienellä. Meille on annettu vastuullinen tehtävä toimia Pippurin vanhempina suojaten ja ohjaten elämän alkutaipaleella. Pippuri - äidin ja isän rakas nyt ja aina. ♥

Share
Ladataan...

Ladataan...
Never Give Up


 

Multa on monesti kysytty miten epilepsia vaikuttaa mun elämään. Tällä hetkellä niin, että olen ajokortiton ainakin puolen vuoden ajan. Sitten pääsemme isompaan ongelmaan. En jaksa keskittyä kauaa ja joskus mun on tosi vaikea hahmottaa asioita, vaikka kuinka yrittäisin. Etenkin väsyneenä nää asiat riistäytyy ihan lapasesta.
Välillä olen niin levoton,  että en vaan voi pysyä paikoillani. Mun on pakko saada tehdä jotain tai tuntuu, että tukehdun siihen pisteeseen.

En voi pitää palaverejä kahviloissa, koska keskityn kaikkeen mitä ympärillä tapahtuu ensimmäisen viiden minuutin jälkeen.  Sitten, kun kysytään mitä palaverissä käytiin läpi osaan lähinnä sanoa miltä ohikulkevat ihmiset näytti ja mitä ne teki. Tai miltä kahvikuppi näytti, tai servetti tai…
Miettikääpä Ilona treffeillä julkisella paikalla jossa tapahtuu. Onneksi Marko valitsi meidän ensitreffipaikaksi sattumalta rauhallisen kahvilan, niin en heti kättelyssä pissiny juttua.

Olen usein ongelmissa tämän asian kanssa, koska olen muuten tosi särmä ihminen. Multa vois odottaa, että jaksan keskittyä tuntitolkulla toisen kuuntelemiseen. Mä haluaisin. Mä tykkään kuunnella, kun muut puhuu, mutta jossain vaiheessa mennään mun keskittymiskyvyn yli ja sitten alkaa olla vaikea enää hahmottaa kokonaisuutta. Kun en oikein enää muista mitä se toinen juuri sano. Välillä mua hävettää myöntää ääneen: ” en ihan oikeasti muista mitä juuri sanoit, vaikka olen tässä yrittänyt miettiä.”

 

 

Voitte kuvitella miten turhauttavaa mun kanssa on riidellä, kun näytän tasan siltä, että en keskity enkä kuuntele. Sormet repii toisen sormen kynsinauhoja ja jalat miltein tanssii ripaskaa.  Ja siihen päälle en edes muista mitä toinen juuri mulle sano. Olenkin sanonut, että mun kanssa kannattaa riidellä tekstiviesteillä, koska voin lukea asian uudestaan ja uudestaan ja sisäistää asiaa ihan rauhassa.

Jos oikein levoton hetki osuu kohdalle, kun riidellään Markon kanssa, kuulen usein: ” pelaat taas pulushakkia.” En nyt oikein osaa selittää teille mitä se meinaa, mut pähkinänkuoressa sitä, että hypin asiasta toiseen ja olen niin kaukana punaisesta langasta, kun olla ja osaan.  Ja lennän pois paikalta, kun toinen yrittää selittää, että en nyt ihan ymmärtänyt mitä toinen tarkottaa. Ja sit saan jo toisenkin väärinymmärretyksi. Joskus pääsen kärryille, kun mua kehotetaan pysähtymään, mutta väsyneenä se on mahdotonta.
Olemme taas asian äärellä, joka on pitänyt opetella ymmärtämään. Minun on vain vaikea keskittyä ja pitää löytää keinoja miten selvitä niissä tilanteissa, kun sitä keskittymistä tarvitaan. Mun pitää antaa touhuta samalla jotain, kun kuuntelen. Mä sisäistän silloin paremmin.

 

Tästä syystä vaikutan varmasti huonoon aikaan tavattuna tosi ylimieliseltä, hajamieliseltä ja tympeältäkin ihmiseltä. Höyryhäyryseltä. Joskus varmaan vois epäillä, että on tullu vedettyä muutakin kuin pulkkaa. Etenkin humalassa.
Saatan pahimmalla hetkellä vaikuttaa sellaselta, jota ei kiinnosta. Todellisuudessa saatan sitten rauhassa miettiä kauankin toisen ihmisen sanoja  syvällisemmin.
Ohjaustyötä en suostu tekemään montaa putkeen, koska olen täysin p*ska ohjaaja siinä vaiheessa, kun en saa ajatuksia enää kasaan. Enkä todellakaan halua antaa huonoa palvelua omille ihanille asiakkaille.

En ole lapsena ollu tällainen, olen koulussa pystyny keskittymään hyvin, muistin asiat tarkkaan ja hahmotin nopeasti. Epilepsian myötä alkoi nämä ongelmat ja ne on myös pahentunut. Mutta fakta on se, että epilepsia tekee solutuhoa aivoille ja korjaantuminen vie aikaa.  En onneksi ole yksin, hyvin moni ihminen kärsii samoista ongelmista, eri syiden takia.

Tästä syystä myös väsyn helposti, toisinaan ihan simppelit asiat vaatii niin paljon ponnistelua, että olen ihan puhki sellaisesta mikä toiselta sujuu huomaamatta.

 

Olen varmasti tullu väärinymmärretyksi monesti. Tahtoisin vain sanoa ihmisille, että olen pahoillani aina, kun en yrittämisestä huolimattakaan saa ajatuksiani ja keskittymistäni kasaan. Että olen pahoillani silloin, kun keskeytän lauseen, etten unohda mitä haluan sanoa. Että tiedän sen olevan huonojen tapojen mukaista, äiti on kyllä opettanut.  Pääni ei vain silti aina pysty siihen mihin minä silloin lapsena ja nuorempana totuin sen pystyvän.

Share

Ladataan...
Never Give Up

Asia joka yhdistää meitä. Herkkiä, vaikka niin eri tavoin herkkiä. Ei heikkoja vaan herkkiä, mutta niin mielettömän vahvoja. Se on meidän vahvuus, vaikka se vaatii molemmilta paljon panostusta, että ymmärtää toista ja osaa antaa toiselle tilaa olla sellainen kuin on.
Kukaan muu ei saa mua samalla tavalla solmuun kuin M. Olen itse herkkä, erityisen herkkä, erityisherkkä. Aistit tuntuu olevan ylikierroksilla helposti ja väsyn nopeasti. Miksi M saa mut solmuun? Myös hän on erityisherkkä. Kuuloaisti, hajuaisti, tunteet... on x 10. Kellon tikitys saa hulluksi. Toisen äänensävy merkkaa enemmän kuin sanat.  On hankalaa, kun kaksi ihmistä aistii toisen tunteet pienestäkin eleestä ja siinä vaiheessa pitäisi yrittää antaa tilaa toiselle, etenkin jos toisella on se huono päivä. Joskus riittää tekstiviestissä sanamuodon valitseminen, että tiedän toisella olevan huono päivä. Tiedän, että sillon pitäisi antaa vaan olla ja elää itse sitä omaa hyvää hetkeä. Se on vaan yllättävän vaikeeta.

Oikeastaan erityisen hankalaa, olen samaan aikaan huolissani ja stressaantunut toisen murheista. Mietin, että vastuu on minulla saada toinen hyvälle tuulelle. Enkä välttämättä osaa järkeillä itselleni, että nyt tämän suuren murheen nimi saattaa olla vain väsy, joten päiväunille komento olis fiksumpaa kuin alkaa itse murehtia. Alkaa suunnitella suuremman luokan operaatiota. Rasittavaa sanoisin. 

Rakastan toisessa erityisherkkyyttä ja samalla vihaan. Kuten itsenikin kohdalla. Olen onnellinen ja koen vahvuudeksi herkän puoleni, mutta tiettyinä hetkinä se tuntuu taakalta. Sillon, kun haluaisi äänettömään, hajuttomaan ja tunnevapaaseen tilaan, jotta hermosto saisi hetken levätä. Mutta on pitänyt ymmärtää, että elämään kuuluu kaikenlainen melu, kaikenlaiset tunteet, erilaiset kivut ja surut, erilaiset valoärsykkeet, kiire, elämänmuutokset. On pitänyt oppia hyväksymään ja tietyllä tasolla vain heittäytyä virran mukaan ja opetella jopa hieman välinpitämättömäksi. Jotta en väsyisi niin helposti. Enkä saa yrittää järkeillä asioita liikaa, koska loppujen lopuksi vain harvassa asiassa on järkeä. 

Mitenkäs sitten, kun vauva syntyy? Voisin olettaa, että jos meillä molemmilla on ominaisuus herkkään aistimiseen, tulee myös pikku neiti olemaan herkkä jollain tavalla. Talo täynnä omalla tavallaan herkkiä persoonia. Olemme Markonkin kanssa hyvin eri tavalla herkkiä. Olemme tainneet sanoa puolin ja toisin, että ei olla tavattu toista yhtä herkkää. Samalla yhtä vahvaa ja niin monipuolista ihmistä. Herkästi ja voimakkaasti asioiden aistiminen on iso rikkaus elämässä, kun sitä oppii hyödyntämään oikein. Olen esim. usein sanonut, että M tulee olemaan hyvä työnjohtaja, koska hän osaa lukea ihmisiä ja ohjeistaa jokaista sen mukaan. 

Herkkyys ei tässä kohdin meinaa suinkaan sitä, että itkisi herkästä.  Tai, että maailma romahtaisi herkästä. Ei suinkaan. En ole herkästi itkevä tapaus ja maailmani vaatii aika paljon, että se romahtaisi, mutta tunneskaala ja tunteiden voimakkuus on toisinaan jotain ihan käsittämätöntä. Joskus tekisi mieli saada itsestään lomaa. Koska se päänsisäinen elämä on niin kirjavaa ja voimakasta suuntaan tai toiseen. Kun on vain vaikea olla välittämättä tai sanoa, että ihan sama. 

Olen sanonut, että tässä maailmassa ei ole ketään kuin me. Oon tainnu kuulla muiltakin, että me ollaan kyllä sellanen hullunkurinen pari, että ei paremmasta väliä. Parhaat kaverit, mutta intohimolla varustettuna. Pari, joka ymmärtää yllättävän hyvin toistensa pienetkin nyanssit. Keillä huumori kohtaa. Ketkä saattaa välillä riidellä oikein mallikkaasti, mutta toisessa hetkessä ollaan kuin vasta tavanneet idiootit.  Sanotaan vaikka ylpeinä, että ollaan sellanen kiljusten herrasväki. Miten sen osaisi pitää sellaisena? Vaikka välillä meidän keskusteluissa ei ole päätä eikä häntää, kun satutaan samaan aikaan olemaan ylikierroksilla oman hermoston kanssa - en haluaisi muuttaa meidän suhteesta mitään. En mitään. 

Ja loppuun lisätään, että myös koiramme Veeti on herkin koira jonka tiedän. Ja sitä samaa on moni muukin sanonut. Jaksan edelleen yllättyä miten pieniin asioihin luppakorvamme reagoi.  Naurettiinkin, että me ei voida koskaan ottaa mitään muuta koiraa meille, koska ei ole toista yhtä samanlaista tämän perheen kanssa. Että eiköhän tähän yhtälöön saada vielä yksi pieni Pippuri neiti mahtumaan omineen oikkuineen. :D 

Share
Ladataan...

Pages