Ladataan...
Never Give Up


 

Multa on monesti kysytty miten epilepsia vaikuttaa mun elämään. Tällä hetkellä niin, että olen ajokortiton ainakin puolen vuoden ajan. Sitten pääsemme isompaan ongelmaan. En jaksa keskittyä kauaa ja joskus mun on tosi vaikea hahmottaa asioita, vaikka kuinka yrittäisin. Etenkin väsyneenä nää asiat riistäytyy ihan lapasesta.
Välillä olen niin levoton,  että en vaan voi pysyä paikoillani. Mun on pakko saada tehdä jotain tai tuntuu, että tukehdun siihen pisteeseen.

En voi pitää palaverejä kahviloissa, koska keskityn kaikkeen mitä ympärillä tapahtuu ensimmäisen viiden minuutin jälkeen.  Sitten, kun kysytään mitä palaverissä käytiin läpi osaan lähinnä sanoa miltä ohikulkevat ihmiset näytti ja mitä ne teki. Tai miltä kahvikuppi näytti, tai servetti tai…
Miettikääpä Ilona treffeillä julkisella paikalla jossa tapahtuu. Onneksi Marko valitsi meidän ensitreffipaikaksi sattumalta rauhallisen kahvilan, niin en heti kättelyssä pissiny juttua.

Olen usein ongelmissa tämän asian kanssa, koska olen muuten tosi särmä ihminen. Multa vois odottaa, että jaksan keskittyä tuntitolkulla toisen kuuntelemiseen. Mä haluaisin. Mä tykkään kuunnella, kun muut puhuu, mutta jossain vaiheessa mennään mun keskittymiskyvyn yli ja sitten alkaa olla vaikea enää hahmottaa kokonaisuutta. Kun en oikein enää muista mitä se toinen juuri sano. Välillä mua hävettää myöntää ääneen: ” en ihan oikeasti muista mitä juuri sanoit, vaikka olen tässä yrittänyt miettiä.”

 

 

Voitte kuvitella miten turhauttavaa mun kanssa on riidellä, kun näytän tasan siltä, että en keskity enkä kuuntele. Sormet repii toisen sormen kynsinauhoja ja jalat miltein tanssii ripaskaa.  Ja siihen päälle en edes muista mitä toinen juuri mulle sano. Olenkin sanonut, että mun kanssa kannattaa riidellä tekstiviesteillä, koska voin lukea asian uudestaan ja uudestaan ja sisäistää asiaa ihan rauhassa.

Jos oikein levoton hetki osuu kohdalle, kun riidellään Markon kanssa, kuulen usein: ” pelaat taas pulushakkia.” En nyt oikein osaa selittää teille mitä se meinaa, mut pähkinänkuoressa sitä, että hypin asiasta toiseen ja olen niin kaukana punaisesta langasta, kun olla ja osaan.  Ja lennän pois paikalta, kun toinen yrittää selittää, että en nyt ihan ymmärtänyt mitä toinen tarkottaa. Ja sit saan jo toisenkin väärinymmärretyksi. Joskus pääsen kärryille, kun mua kehotetaan pysähtymään, mutta väsyneenä se on mahdotonta.
Olemme taas asian äärellä, joka on pitänyt opetella ymmärtämään. Minun on vain vaikea keskittyä ja pitää löytää keinoja miten selvitä niissä tilanteissa, kun sitä keskittymistä tarvitaan. Mun pitää antaa touhuta samalla jotain, kun kuuntelen. Mä sisäistän silloin paremmin.

 

Tästä syystä vaikutan varmasti huonoon aikaan tavattuna tosi ylimieliseltä, hajamieliseltä ja tympeältäkin ihmiseltä. Höyryhäyryseltä. Joskus varmaan vois epäillä, että on tullu vedettyä muutakin kuin pulkkaa. Etenkin humalassa.
Saatan pahimmalla hetkellä vaikuttaa sellaselta, jota ei kiinnosta. Todellisuudessa saatan sitten rauhassa miettiä kauankin toisen ihmisen sanoja  syvällisemmin.
Ohjaustyötä en suostu tekemään montaa putkeen, koska olen täysin p*ska ohjaaja siinä vaiheessa, kun en saa ajatuksia enää kasaan. Enkä todellakaan halua antaa huonoa palvelua omille ihanille asiakkaille.

En ole lapsena ollu tällainen, olen koulussa pystyny keskittymään hyvin, muistin asiat tarkkaan ja hahmotin nopeasti. Epilepsian myötä alkoi nämä ongelmat ja ne on myös pahentunut. Mutta fakta on se, että epilepsia tekee solutuhoa aivoille ja korjaantuminen vie aikaa.  En onneksi ole yksin, hyvin moni ihminen kärsii samoista ongelmista, eri syiden takia.

Tästä syystä myös väsyn helposti, toisinaan ihan simppelit asiat vaatii niin paljon ponnistelua, että olen ihan puhki sellaisesta mikä toiselta sujuu huomaamatta.

 

Olen varmasti tullu väärinymmärretyksi monesti. Tahtoisin vain sanoa ihmisille, että olen pahoillani aina, kun en yrittämisestä huolimattakaan saa ajatuksiani ja keskittymistäni kasaan. Että olen pahoillani silloin, kun keskeytän lauseen, etten unohda mitä haluan sanoa. Että tiedän sen olevan huonojen tapojen mukaista, äiti on kyllä opettanut.  Pääni ei vain silti aina pysty siihen mihin minä silloin lapsena ja nuorempana totuin sen pystyvän.

Share

Ladataan...
Never Give Up

Asia joka yhdistää meitä. Herkkiä, vaikka niin eri tavoin herkkiä. Ei heikkoja vaan herkkiä, mutta niin mielettömän vahvoja. Se on meidän vahvuus, vaikka se vaatii molemmilta paljon panostusta, että ymmärtää toista ja osaa antaa toiselle tilaa olla sellainen kuin on.
Kukaan muu ei saa mua samalla tavalla solmuun kuin M. Olen itse herkkä, erityisen herkkä, erityisherkkä. Aistit tuntuu olevan ylikierroksilla helposti ja väsyn nopeasti. Miksi M saa mut solmuun? Myös hän on erityisherkkä. Kuuloaisti, hajuaisti, tunteet... on x 10. Kellon tikitys saa hulluksi. Toisen äänensävy merkkaa enemmän kuin sanat.  On hankalaa, kun kaksi ihmistä aistii toisen tunteet pienestäkin eleestä ja siinä vaiheessa pitäisi yrittää antaa tilaa toiselle, etenkin jos toisella on se huono päivä. Joskus riittää tekstiviestissä sanamuodon valitseminen, että tiedän toisella olevan huono päivä. Tiedän, että sillon pitäisi antaa vaan olla ja elää itse sitä omaa hyvää hetkeä. Se on vaan yllättävän vaikeeta.

Oikeastaan erityisen hankalaa, olen samaan aikaan huolissani ja stressaantunut toisen murheista. Mietin, että vastuu on minulla saada toinen hyvälle tuulelle. Enkä välttämättä osaa järkeillä itselleni, että nyt tämän suuren murheen nimi saattaa olla vain väsy, joten päiväunille komento olis fiksumpaa kuin alkaa itse murehtia. Alkaa suunnitella suuremman luokan operaatiota. Rasittavaa sanoisin. 

Rakastan toisessa erityisherkkyyttä ja samalla vihaan. Kuten itsenikin kohdalla. Olen onnellinen ja koen vahvuudeksi herkän puoleni, mutta tiettyinä hetkinä se tuntuu taakalta. Sillon, kun haluaisi äänettömään, hajuttomaan ja tunnevapaaseen tilaan, jotta hermosto saisi hetken levätä. Mutta on pitänyt ymmärtää, että elämään kuuluu kaikenlainen melu, kaikenlaiset tunteet, erilaiset kivut ja surut, erilaiset valoärsykkeet, kiire, elämänmuutokset. On pitänyt oppia hyväksymään ja tietyllä tasolla vain heittäytyä virran mukaan ja opetella jopa hieman välinpitämättömäksi. Jotta en väsyisi niin helposti. Enkä saa yrittää järkeillä asioita liikaa, koska loppujen lopuksi vain harvassa asiassa on järkeä. 

Mitenkäs sitten, kun vauva syntyy? Voisin olettaa, että jos meillä molemmilla on ominaisuus herkkään aistimiseen, tulee myös pikku neiti olemaan herkkä jollain tavalla. Talo täynnä omalla tavallaan herkkiä persoonia. Olemme Markonkin kanssa hyvin eri tavalla herkkiä. Olemme tainneet sanoa puolin ja toisin, että ei olla tavattu toista yhtä herkkää. Samalla yhtä vahvaa ja niin monipuolista ihmistä. Herkästi ja voimakkaasti asioiden aistiminen on iso rikkaus elämässä, kun sitä oppii hyödyntämään oikein. Olen esim. usein sanonut, että M tulee olemaan hyvä työnjohtaja, koska hän osaa lukea ihmisiä ja ohjeistaa jokaista sen mukaan. 

Herkkyys ei tässä kohdin meinaa suinkaan sitä, että itkisi herkästä.  Tai, että maailma romahtaisi herkästä. Ei suinkaan. En ole herkästi itkevä tapaus ja maailmani vaatii aika paljon, että se romahtaisi, mutta tunneskaala ja tunteiden voimakkuus on toisinaan jotain ihan käsittämätöntä. Joskus tekisi mieli saada itsestään lomaa. Koska se päänsisäinen elämä on niin kirjavaa ja voimakasta suuntaan tai toiseen. Kun on vain vaikea olla välittämättä tai sanoa, että ihan sama. 

Olen sanonut, että tässä maailmassa ei ole ketään kuin me. Oon tainnu kuulla muiltakin, että me ollaan kyllä sellanen hullunkurinen pari, että ei paremmasta väliä. Parhaat kaverit, mutta intohimolla varustettuna. Pari, joka ymmärtää yllättävän hyvin toistensa pienetkin nyanssit. Keillä huumori kohtaa. Ketkä saattaa välillä riidellä oikein mallikkaasti, mutta toisessa hetkessä ollaan kuin vasta tavanneet idiootit.  Sanotaan vaikka ylpeinä, että ollaan sellanen kiljusten herrasväki. Miten sen osaisi pitää sellaisena? Vaikka välillä meidän keskusteluissa ei ole päätä eikä häntää, kun satutaan samaan aikaan olemaan ylikierroksilla oman hermoston kanssa - en haluaisi muuttaa meidän suhteesta mitään. En mitään. 

Ja loppuun lisätään, että myös koiramme Veeti on herkin koira jonka tiedän. Ja sitä samaa on moni muukin sanonut. Jaksan edelleen yllättyä miten pieniin asioihin luppakorvamme reagoi.  Naurettiinkin, että me ei voida koskaan ottaa mitään muuta koiraa meille, koska ei ole toista yhtä samanlaista tämän perheen kanssa. Että eiköhän tähän yhtälöön saada vielä yksi pieni Pippuri neiti mahtumaan omineen oikkuineen. :D 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Never Give Up

Väitän, että jokaisella on joku käsitys siitä miten ihmeellisen maagiset ne äidinvaistot on. Niillä ennustetaan tsunamit, syövät ja muut möröt nurkan takaa. Olenhan minä kuullut omankin äidin suusta miten niillä äidinvaistoilla vaan pärjää pitkälle. Miten äidinvaistot pelastaa monelta.  Miten äidinvaistot kertoo sukupuolenkin ennen kuin masuasukki on edes millin kokoinen. Miten äidinvaistoilla ennustetaan millon synnytetään. 

Voihan hittolainen miten iso vastuu yhdellä vaistolla tuntuu olevan. Ja rehellisyyden nimissä musta tuntuu, että tän talon miehelläkin on parempi äidinvaisto kuin minulla. Tai isänvaisto toimii paremmin.  En tunne, että mulla olis maagisia äidinvaistoja ja hetkittäin tässä melkein stressaa, että onko mussa joku vikana, kun en todellakaan koe, että voisin mun vaistoilla tällä hetkellä ennustaa tai tuntea mitään sen enempää. Pitkään mä pidin masuasukkia poikana, kunnes yksi yö näin unta, että odotettiin tyttöä. Ei mun vaistot oo huutanu selkeesti, että nyt ollaan raskaana. Olettamus kyllä on ollu, mutta en ilman testiä olisi silti uskonu. Mies taas on kertonu kuin apteekin hyllyltä, että turhaa sinä testejä teet. 

Osaisinko mennä sairaalaan, jos masuasukilla olisi joku hätä? En ole hirmuinen höyry häyrynen juoksemaan lääkärissä. Olen jo nytkin kuunnellut useammat rauhalliset vaiheet ja luottanut, että kaikki on hyvin. Ajatellut, että välillä on huilipäiviä, välillä myllätään hulluna. Raskaussovellukset muistuttaa, että pitäisi mennä heti tarkistuttamaan jos sikiö liikkuu vatsassa yhtään vähempään. Siinä tapauksessa saisin juosta paristi viikossa siellä. Mutta osaisinko mennä sillon, jos joku olisi hätänä? Tulisiko minulle olo, että tällä kertaa tämä hiljaisempi eläminen ei ole normaalia. 

Heräänkö yöllä, jos vauvalla olisi joku hätänä? Herään minä ja kyllä minä tiedän jos joku olisi huonosti. Olen tähänkin asti osannut mennä sillon sairaalaan, kun on oikeasti tarve mennä.

 Toisinaan musta tuntuu, että ne jotka säikähtää pienintäkin asiaa ja vahtii vauvaa kuin hullu, mielletään hyvän vaiston omaaviksi äideiksi. Uskon, että äidinvaistot toimii sitten, kun niiden kuuluu toimia. Ei tarvitse olla yliäiti, jotta olisi hyvä äiti. Uskonkin, että hyvä äiti ymmärtää ettei kaikki langat voi olla omissa käsissä, kaikelta ei voi suojella. Voi tehdä vain parhaansa ja murehtia sitten, jos on aihetta murheeseen. Äidin pitää ennakoida ja elää yhden askelen lasta edempänä, mutta ei äidin pidä pyrkiä estämään kaikkea tapahtumasta. Eikä kukaan pystykään kaikelta suojelemaan.

Koen, että siinä vaiheessa jos äiti käy ylikierroksilla suojelemisen kanssa alkaa tapahtua kahta kauheammin. Rauhallinen maalaisjärellä toimiva äiti on minun silmissä sellainen äiti, jollaiseksi haluaisin itse tulla. Mutta en usko sen olevan helppoa. Ne ketkä tuntee minut tietää miten luonteva olen jos minulle antaa lapsen hoidettavaksi, ei mene peukalo keskelle kämmentä. Tiedän silti, että oman lapsen kohdalla en voi olettaa olevani yhtä rauhallinen heti alkuun. Varmasti joku aivo-oikosulku saa tuntemaan, että en osaa. 

Mitä vaistoihin tulee. Kyllä ne varmasti minullakin toimii ja oikein hyvin. Ei minun tarvitse varmaankaan tuntea huonoutta, kun olen odottaja sieltä rauhallisemmasta päästä ja stressaan vähän. Tai jos en nyt osannut arvata sukupuolta. Tai ole tuntenut maagista tunnetta, kun olen raskautunu. 

Tiedänhän minä milloin Veetilläkin on hätä ja osaan viedä hänet silloin hoitoon. Tiedän hänen pienistä eleistä, jos joku on huonosti. Miksi en samalla tavoin lapsen kohdalla oppisi ja vaistot heräisi ja herkistyisi. On silti hurjaa miten minä ja Marko ollaan ne ihmiset ketkä tulee tuntemaan Pippurin parhaiten ja meillä on avainasema huomata, jos joku on huonosti. Me olemme hänen maailma. Meidän sylit on hänelle ne oleellisimmat turvapaikat. Paikat josta saa aina turvan. Halaus, joka tuntee jos joku on huonosti, vaikka lapsi sanoisi mitä muuta. 

En minäkään ole pystynyt äidiltäni peittämään huoliani. Äitini on herännyt sikeästä uensta, jos minulla on tullut kohtaus kesken yön. Eikä äitini ole koskaan höslännyt tai varotellut turhista, hän on antanut minun elää. Äitini halaus on sekunnissa saanut huolet pois. Vasta aikuisiällä Markon halaus on pystynyt samaan kuin äitini halaus. 

Pitkään minulla oli sellainen olo, että hiton äidinvaistot, miksi niistä puhutaan niin paljon. Nyt, kun olen käsitellyt ajatuksiani läpi, olen sinut sanan "äidinvaisto" kanssa. Kyllä ne sieltä herää, kun on herätäkseen, ellei ole jo herännyt. Ei väkisin, ei yrittämällä. Ajan mittaan ja silloin, kun on tarve. 

Share

Pages