Äidin vaietut tunteet

Never Give Up

Tämä teksti jännittää minua. Näkeekö ihmiset minut tämän jälkeen eri valossa. Ajatteleeko he, että oikeasti olenkin huono äiti. Vaikka tiedän olevani vilpittömän hyvä äiti, pyrkiväni parhaaseen. Minulla on vaiettuja tunteita äitiyteen liittyen. Toivon, jos jatkat tätä tekstiä - älä lue sitä syyttävillä laseilla. Lue ymmärtävillä, lue niin, että nyt puhutaan vain tunteista. Ei tekoja ennakoivista ajatuksista. Pääsääntöisesti olen maltillinen äiti, joka ymmärtää lapsen ilot ja surut. 

Entä, kun tulee se päivä jolloin äiti on väsynyt? Kenties ollut kipeänä. Mielessä pyörii arjen huolet. On ollut kinaa puolison kanssa. On univelkaa ja nälkä. Tähän päälle lapsi lisäksi kiukkuaa, mikä on loogista. Lapsi aistii äidin tunteet. Olen itse yrittänyt saada lapselleni kenkiä jalkaan ja toinen vain muljuttelee jalkaa miten päin sattuu, eikä kenkiä saa jalkaan. Järjellä ajateltuna pitäisi tajuta, että kengät on ehkä epämieluista, on kuuma, hän ei ymmärrä miksi pitäisi sellaiset laittaa, häntä väsyttää. Hän ei tahallaan muljuttelee jalkaa ilkeilläkseen. Siinä kriittisessä hetkessä äidillä voi loppua ymmärrys omassa päässä ja kaiken tämän monimutkaisen ymmärtämisen sijaan tulla turhautuminen ja fiilis, että ihan sama antaa sit kenkien olla eikä lähdetä ulos. Olen ajatellut näin ja hengittänyt hetken syvään, että pystyn taas ajattelemaan järkevästi. 

Lapsen puriessa on tehnyt mieli itse purra takas, koska se kipu voi olla yllättävän kovaa ja sadannetta kertaa, kun kiellät alkaa turhauttaa. Vaikka järjellä ajaeltuna syliin ottaminen ja halaaminen auttaa. Huomion antamimen lapselle ja kieltää satuttamasta, kertoa, että se koskee äitiin. Ei minulla silti koko aikaa pääkoppa ole tekemisen kanssa yksissä, saatan ajatella ihan muuta hetken aikaa kuin mitä silti teen. Ei, en pure lastani. 
Lapsen raivotessa nukkumaan laittaessa sen sadasosasekunnin saattaa tehdä mieli jättää toinen sinne huutamaan ja kiukkuamaan ihan rauhassa. Vaikka järjellä ajateltuna tiedän, että turvallisesti pitää opetella nukahtamista omaan sänkyyn. Hän ei itke ilkeyttään, hän ei ymmärrä miksi sinne pitäisi yksin jäädä. Lapsen herätessä samalla sekunnilla, kun olet juuri sängyssä pyörimisen päätteeksi saanut unta, saattaa ensireaktio olla valtava ärsytys. Miksi, miksi en vaan nyt saa nukkua ja miksi se uni ei voi maistua? Vaikka järjen tultua mukaan ajattelen, että hän saattoi nähdä painajaisia, saattaa olla kylmä tai kuuma, aivoilla voi olla kehityskausi tai päivän tapahtumat voi tehdä levottomaksi. 

Lapsen heittäessä ruoat lattialle, kun olet ne vaivalla tehnyt, saattaa ensireaktio olla niin lamaantuneen näköinen laama, joka vaan miettii, että miksi vaivautua. Vaikka äiti abc:n opit, kun muistuu mieleen tajuaa, että tämäkin on yksi osa kehitystä. Lapsi tutustuu ruokaan tai ehkä hän haluaa juuri nyt opetella hahmottamaan etäisyyksiä. Siis enhän minäkään syö sitä mitä joku päättää ja juuri sillon, kun joku niin päättää? Ei se minun lapsikaan ole robotti, hän on ihminen omilla tunteilla ja ajtuksilla, hyvin pienestä pitäen. 

On kurja lukea niiden äitien tunteita, joilla on vaikeampi lapsi. Ei kukaan ulkopuolinen voi mennä sanomaan, että tekisi itse paremmin. Kukaan ulkopuolinen ei ole sen saman lapsen kanssa painimassa samojen ongelmien kanssa päivästä toiseen. Ei vika ole lapsessa, hän toimii tunteiden vallassa kuten muutkin lapset. Nämä perheet kaipaa tukea ja kannustusta vanhemmuuteen. Tutkitusti "vaikeampien" lapsien vanhemmat kokee enemmän huonommuutta. Onhan se ymmärrettävää, kun kasvattaa tässä vaikeassa maailmassa vahvan temperamentin omaavaa lasta, voi olo olla epätoivoinen ja epävarma. 

Mikä tahansa ymmärrettävä asia voi raivostuttaa sisimmissä, jos tilanne on väärä. Ja äidillä varmasti elämän aikana on miljoona väärää tilannetta ja lapsella miljoona huolta ja ongelmaa juuri silloin. En usko, että aina ihan aina voisi osata automaattisesti ajatella suoraan "oikein". Äitikin on ihminen, hänellä on omiakin huolia. Pyrin itse siihen, että nämä "väärät" ajatukset saan nopeasti päässäni käsiteltyä ja laitettua sen ymmärtävän moodin päälle. Minä osaan tulkita lapseni negatiivisia tunteita todella pitkälle, ymmärtää mitä hän voi ymmärtää ja mitä ei. Ymmärtää, että monet kiukut tulee huomion puutteesta tai läheisyyden tarpeesta, saatan silti turhautua. Mutta minun täytyy osata antaa itselleni ymmärrystä, jotta voin vilpittömästi kääntää ajatukseni toiseen suuntaan. 

On silti ollu hetkiä, jollon saatan hampaat kiristellen hyssyttää toista, koska oma väsymys on joskus painanut niin syvästi päälle. Eikä Beata edes kuulu "hankaliin" lapsiin. 

Kommentit

Joannnna (Ei varmistettu)

Samoja ajatuksia täällä ja samoja tunteita koettu. Meillä on vielä se vaihe että tyttö itkee vaan mun perään ja kukaan muu ei kelpaa.. se turhauttaa. Paljonkin, välillä. Jos en oo aluksi ollukkaan huoneessa ja tuun vasta sinne niin heti alkaa kitinä ja itku vaikka minuutti sitten on ollut aivan fine ja naureskelevainen. Ja tuo nukkumis asia.. ihan samanlaista täällä. Että et ole yksin. Ihanaa että joku uskaltaa ääneen sanoa mitä ajattelee <3

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.