Real Girl Belly Project, tai: Vatsa ulos!
Vaikka tammikuuta onkin kulunut vasta viikko, olen jo valmis julistamaan vuoden inspivoimimman netti-ilmiön valituksi. Potin vie kirkkaasti kotiin xojane-sivuston mahagalleria.
Kaikki alkoi kun sivustolle kirjoittava Emily, jonka kroppa poikkeaa lehdissä nähdyistä biksuvartaloista, päätti alkaa käyttää bikineitä. Eikä vain käyttää niitä, vaan myös kirjoittaa kokemuksesta sekä julkaista siitä kuvia - kaikessa luonnollisessa kauneudessaan.
Artikkeliin tulleesta palautteesta innostuneena naiset sivuston takana aloittivat Real Girl Belly Projectin. He julkaisivat kuvia vatsoistaan ja pyysivät lukijoita lähettämään kuvia omistaan. Ja lukijathan lähettivät! Kuvista koottua galleriaa voi selailla täällä ja täällä.
Olisin voinut itkeä ilosta galleriaa selaillessani. Miten paljon erilaisia mahoja, ja miten kauniisti niistä puhutaan! Täten julistan, että belly acceptance olkoon vuoden 2012 suurin trendi!
Aihe on erityisen ajankohtainen siksi, että näin vuoden vaihteessa itse kukin rustailee luultavasti parhaillaan hyviä lupauksia. Käsi ylös ja huutakaa hep, jos listallenne kuuluu a) laihduttaminen, b) laihduttaminen, tai c) laihduttaminen. Ja siinä missä hyvissä lupauksissa ei sinänsä ole mitään vikaa, on tällaisista listoista usein läpipaistava inho omaa kroppaa kohtaan todella surullista.
Vatsagalleria on osuva aihe siksikin, että ponnistellessani itse säännöllisin väliajoin kroppakysymysten kanssa, on minunkin suurimpana kriisinäni aina juuri mahani. En ole koskaan pitänyt siitä - en silloinkaan kun se vielä oli litteä teinimassu. Tuskin kuluu päivääkään, ettenkö sitä vähintään ohimennen miettisi tai kiroaisi. (Huolimatta siitä, että viime kesänä minäkin uhmasin uikkarivartaloihanteita, puin päälleni bikinit ja päätin opetella olemaan omassa kropassani.)
Minua itseäni lukuunottamatta kukaan ei ole koskaan valittanut vatsastani. Monet entiset poikaystäväni ovat itseasiassa pitäneet siitä, ja tahtoneet sitä taputella, helliä ja hyväillä. Minä vain olen läpsinyt heidän kätensä pois tätä pehmeää kohtaa ujostellessani. Niin tehdessäni olen varmaan menettänyt monta hellää hetkeä, kiinnittämällä turhaan huomiota johonkin niin pieneen ja noin niin kuin kosmoksen kannalta hyvin epäolennaiseen asiaan.
Miksi ihmeessä siis annan asian vaivata itseäni? En tahdo olla kauneusihanteiden ja kroppakriisien orja. Haluan opetella rakastamaan tätä vartaloa!
Ja juuri siksi olen Belly Projectin fani. Jo se, että tytöille ja naisille tarjotaan tilaisuus nähdä muunlaisia vatsoja ja vartaloita kuin vain ne photoshoptut tai täysin tietokoneella tehdyt, on teko ihmisarvon puolesta. Normaalin naisenkropan näkeminen on usein ihanaa ja ilahduttavaa: että kaikki me ollaan vähän tällaisia. Ei nukennäköisiä. Mutta silti oikein hyviä.
Niinpä tänä vuonna lupaankin, etten lupaa laihduttaa tänä vuonna. Sen sijaan lupaan koettaa parhaani mukaan elää niin kuin jokainen päivä olisi Love Your Body Day.
Ja lupaan, etten enää vedä aina vatsaa sisään. En huitaise pois kättä joka tahtoo sitä silittää.
Kuvat: xojane.com, cassandrabromfieldbridalblog.blogspot.com, madamethursday.tmblr.com
Kommentit
o/ eli täällä nousee käsi. Tosin en oo sillai NYT just aloittanut mitään laihdutusta, vaan tää on tällanen useamman vuoden projekti. Tarkotuksena olis nyt saada tää vaan loppuun tänä vuonna :) Biksuissa hillumista maha ei oo kyllä estänyt, ongelma ennen oli rintamus (pienennyksen jälkeen löytyy biksujakin, jotka mahtuu päälle)..
Jes, parhautta! Itse olen aina ollut mahaitsetietoinen, se on ollut akilleen kantapääni mitä tulee ruumiinkuvaan ja itsetuntoon. Tunnistan hyvin tuon kosketuksen arastelun nimenomaan tällä alueella ja haluaisin päästä siitä eroon. Tosin bikineitä olen käyttänyt jo vuosia, mutta en varsinaisesti ole tuntenut oloani niissä varmaksi. Eläköön ihanat massut!
Aloin itkeä tätä lukiessani t. vihaan ja inhoan omaa kroppaani ja tein juuri ensimmäistä kertaa laihdutusuudenvuodenlupauksen. Ehkä itken myös siksi että tää kirjoitus oli kuitenkin niin positiivinen. Nyt meen katsomaan noita mahoja ja itken varmaan lisää. Tekee hyvää välillä itkeä.
sanumaria, täysin aiheen vierestä mutta kuitenkin: tiedän ihan tasan tuon bikinisovitteluun liittyvän rintamuspulman! Olisi mielenkiintoista kuulla pienennysprosessista enemmänkin, olen itsekin sitä muutamaan otteeseen miettinyt.
Mahdoton Nainen, niinpä, eläköön ihanat massut! Siitäpä vuodelle slogan, ja miksei lupauskin: Hei 2012, tänä vuonna lupaan opetella hyväksymään rakastavan kosketuksen myös niissä vähän vähemmän timmeissä paikoissani.
Vierailija, minullakin tuli tippa linssiin mahagalleriaa selaillessani - siinä on jotain kovin rohkeaa ja kaunista, kun nainen näinä päivinä uskaltaa ja kykenee rakastamaan kroppaansa sellaisena kuin se on. Ja jos laihdutuslupaus on pakko tehdä, niin toivottavasti sen rinnalla kulkee myös lupas olla armollinen itseään kohtaan sekä opetella tykkäämään kropastaan myös nykytilassaan.
Jemina, jos sulla on joku meiliosote niin voin kirjotella sinne :)
Mullekin maha on aina ollut se arka paikka. Tosin ei sen pehmeyden, vaan arpien takia. Mulle on tehty jos jonkinlaista mahaleikkausta ja kaikki lapsena. Siksipä olen aina ollut se navaton ja arpinen tyttö. Parikymppisenä päätin vaihtaa kokouikkarit bikineihin ja lopettaa mahan häpeilyn. Eikä niitä vaalenneita arpia ole kukaan oikeastaan pahemmin edes tuijotellut saati kommentoinut. Nykyään jopa tykkään mahastani erikoisuuksineen päivineen.
milli., älyttömän siistiä, että olet uskaltanut bikineihin kaikessa kauneudessasi! Ja tuokin on tärkeä huomio - että loppujen lopuksi aika harva edes kiinnittää huomiota meidän pikkuvirheisiimme. Ehkä muut ovat liian kiireisiä omien kriisiensä kanssa, ja niinpä me kaikki vain stressaamme täysin turhasta.
On se kyllä ihme juttu, nyt kun asiaa tarkemmin ajattelee. Että miksi meistä niin moni niitä biksuja ja itseään häpeilee. Arpia tai makkaroita tai mitä ikinä, so what!
Belly acceptance!
Mulla on päärynävartalo, joten varsinkin massun alaosaan kertyy se "kaikki ylimääräinen". Mä yritän kaikin tavoin olla armollinen itselleni ja miettiä, että mulla on niin ihanan kapea uuma ja oon tiimalasin mallinen ja tosi kurvikas ja näin, mutta kyllä se hieman aina kirpaisee, kun ylkä (varmastikin ihan vain hellittelymielessä) ottaa kiinni maha(makkarasta) tai jenkankahvasta ja vetkuttaa (ehkä väärä sana, mutta kyllä se siltä aina sillä hetkellä tuntuu, siis sellainen taputushenkinen liike, ilman että käsi irtoaa iholta - you know?) sitä ylös alas. Silittäisi edes :D
Oon siitä vaivihkaisesti yrittänyt mainita ja silloin kun se koskettaa mua jollain enemmän itseäni miellyttävällä tavalla, niin yritän muistaa siitä mainita, sen lisäksi olen yrittänyt opetella ymmärtämään, että hän ei tee sitä mahamakkaranvetkutusmielessä, mutta silti...massu on arka asia.
Mulla oli kai joku pointtikin, mutta se hukkui...Maha2012 sopii kyllä mullekin teemaksi <3
Lyy, tiedän ihan tarkalleen mitä tarkoitat - kyseessä taitaa olla jonkinlainen yleismaailmallinen, joskin vähän kummallinen hellyydenosoitus. Tai sitten vain pikkuisen ekstraa tuollaisessa kätevässä paikassa saa ihmiset tarttumaan siihen? Itse mainitsen asian aina, ihan nätisti mutta vakavasti: että omista epävarmuuksistani johtuen tuo ei tunnu minusta hyvältä, kosketatko jostain muualta pliis. Tai tosiaan silitä edes.
Ps. Ylkä on kerrassaan mainio sana, jonka olin jo melkein ehtinyt unohtaa! Taidanpa varastaa sen tulevaan käyttöön.
Hei oikeesti, multa kysyttiin kahdesti viikon sisään että milloin sun vauva syntyy ja että eikö noita selkälihaksia tehdessä satu vauvamasuun!!! Tiedoksi kaikille etten ole raskaana mutta kolmen ison pojan jälkeen rasva ja löysä nahka ovat jämähtäneet vatsaan. Tosi vaikea hihkua mitään belly acceptancea. Ehkä olen turhamainen mutta mitä näille kommentoiville kanssasisarille sanotaan?! En oo raskaana, ei ole mitään vauvaa, se on läskiä josta on tosi vaikea päästä eroon. Mutta kiitos kysymästä, olen saanut kaksi kivuliasta keskenmenoa, että olin jo melkein raskaana. Auta armias, ampukaa kaikki kommentoijat kuuhun ja antakaa minun käydä oma taisteluni kengurupussin kanssa.
Chillax, belly acceptance on tuskin helppoa kenellekään, ja varmasti aina vain hankalampaa mitä enemmän elämää oma vatsa on nähnyt, nykyään kun ihannoidaan teinipyykkilautamasua. Kurkkasitko mahagallerian kuvia? Sieltä löytyi myös noita kuvailemiasi kengurupussimasuja, joiden suojissa on kasvatettu lapsi jos toinenkin ja joista sen myös huomaa. Minusta se on aika rohkea ja inspiroiva esimerkki, ja kertoo että oma kroppansa on mahdollista oppia hyväksymään sellaisena kuin se on.
Se ei tosin poista sitä ikävää tosiasiaa, ettö ihmisillä on ihmeellinen tapa kommentoida kanssakulkijoidensa vartaloita. Aivan kuin ne olisivat jotenkin julkista omaisuutta! En luultavasti ikinä opi ymmärtämään tätä kummallista hölösuuilmiötä.
Kommentoi