Runohaaste, tai: Tonight I can write the saddest lines

Ladataan...
No Sex and the City

Romantiikkahöpsötyskauteni tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Mikä tämä tällainen sitkeä pöpö on ja miten siitä pääsee eroon, kertokaa joku mulle!

Taudin vaikutuksen alaisena ollessani Koko lailla kirjallisesti -palstan runohaaste, johon myös Koko H. sekä Sivulauseita-Helmi ehtivät jo osallistua, nostatti tipan linssiin. (Vai olenkohan sittenkin kaappiromantikko, ja vain syytän tautia?) Päätin myös kantaa korteni kekoon ja osallistua haasteeseen omalla ikisuosikillani.

Ja kuten parhaisiin runoihin aina, tähänkin liittyy tarina. Se, missä olen runon kuullut ja miten. Eräs mies luki sen minulle vanhan kirjakaupan nurkassa, puolittain kuiskasi hiljaisella äänellä, kun teimme eroa kolmatta päivää.

Tonight I can write the saddest lines

Tonight I can write the saddest lines.



Write, for example, 'The night is starry and the stars are blue and shiver in the distance.'



The night wind revolves in the sky and sings.



Tonight I can write the saddest lines.

I loved her, and sometimes she loved me too.



Through nights like this one I held her in my arms.

I kissed her again and again under the endless sky.



She loved me, sometimes I loved her too.

How could one not have loved her great still eyes.



Tonight I can write the saddest lines.

To think that I do not have her. To feel that I have lost her.



To hear the immense night, still more immense without her.

And the verse falls to the soul like dew to the pasture.



What does it matter that my love could not keep her.

The night is starry and she is not with me.



This is all. In the distance someone is singing. In the distance.

My soul is not satisfied that it has lost her.



My sight tries to find her as though to bring her closer.

My heart looks for her, and she is not with me.



The same night whitening the same trees.

We, of that time, are no longer the same.



I no longer love her, that's certain, but how I loved her.

My voice tried to find the wind to touch her hearing.



Another's. She will be another's. As she was before my kisses.

Her voice, her bright body. Her infinite eyes.



I no longer love her, that's certain, but maybe I love her.

Love is so short, forgetting is so long.



Because through nights like this one I held her in my arms

my soul is not satisfied that it has lost her.



Though this be the last pain that she makes me suffer

and these the last verses that I write for her.

 

Pablo Neruda tietää miten sanat asetellaan, just eikä melkein.

Share
Ladataan...

Kommentit

Kaksi-nolla

Nämä teidän kaikkien runohaasterunot on mainioita. Haluaisin osallistua, mutta tässä paljastuu se, että mun suhde runoihin on olematon: mietin ja mietin, mutta mitään elämäni tärkeintä runoa ei ole. Lukiopohjalta mennään yhä, eli runosivistykseni ja -fanitukseni rajoittuu edelleen Uuno Kailaan ja Edith Södergranin tuotantoon. Hmph.

Vierailija (Ei varmistettu)

Todellakin tietää. Varsin pitkällistä ja haikeaa eroa juuri tekevänä voin myös allekirjoittaa kyseisen tunnetilan. Kiitos tästä!

No Sex and the City

Kati, mitä runoihin tulee, minäkin olen jäänyt vähän jumiin lukioaikoihin. Silloin löysin Nerudankin. Uusia hienoja runoilijoita taas en ole löytänyt vuosiin, vaan enpä ole tainnut etsiäkään.

Sen sijaan Edith Södergran, oijoi, siinä toinen suuri suosikkini!

Vierailija, tämä runo tosiaan tavoittaa haikeuden tunteen jotenkin täydellisesti - ja samalla sen vähän kaipaavan mutta kevyen vilkaisun taaksepäin, kun asiat ovat jo ohitse, eikä se viillä enää niin pahasti. Tsemppiä eroon, ne ovat aina kamalia. Mutta kurkkaa ihmeessä lisää Nerudaa - Pablo auttaa aina!

Kommentoi

Ladataan...