Totuuden hetki, tai: Jeminalla on poikaystävä
Hyvä Mies™ on ollut kuvioissa nyt viitisen kuukautta, ja minä koetan yhä sopeutua tilanteeseen. Ja kuten edeltävästä lauseesta huomaa, en vieläkään puhu parisuhteesta enkä sano meidän olevan yhdessä, vaan käytän sitkeästi kiertoilmauksia. Ystäväni tietävät meidän "hengailevan". Äitini on kuullut miehestä jonka kanssa "vietän aikaa". Sen pidemmälle en ole puheissani päässyt.
Kyse ei kuitenkaan liene rajoittuneesta sanavarastostani, vaan vähän rajoittuneesta minusta.
"Jeminalla on poikaystävä, Jeminalla on poikaystävä", lällätti läheinen ystäväni viikonloppuna. Lällätyksen aiheutti ilmoitukseni jättää baarireissu väliin ja jäädä sen sijaan kotiin katsomaan telkkaria Hyvä Mies™ seuranani. Minä kiemurtelin kiusaantuneena tuolillani ja yritin hyssytellä: äläs nyt, shh, älä käytä sitä sanaa! Kunnes lopulta myönsin, vähän vastahakoisesti ehkä ja ihan ensimmäistä kertaa, että no joo... Niin kai mulla on.
Totuuden hetki oli koittanut. The B-word, boyfriend, on tällaisella itsekseen olemiseen tottuneella ihmisellä ollut pitkään pannassa. Ajatus sekä sanasta että miehestä jota se sana nyt minulle merkitsee, tuntuu yhä omituiselta. Mikä tää juttu muka on! Minähän vain sählään nuorempien miesten kanssa ja joskus tsägällä skoretan! Että mitä, ihmissuhde, minullako muka?
Säännöllisin väliajoin näitä ajatusketjuja seuraa pieni paniikki: Eikä, mä en kestä, en mä osaa! Ahdistaa, henki ei kulje, pakko päästä pois!
Toistaiseksi nämä friikahdukset ovat kuitenkin aina tasaantuneet. Tajusin nimittäin paniikin syyn olevan jonkinlainen identiteettikriisi, jonka kehitin miettiessäni sitä miten paatuneesta yksinolijasta nyt yhtäkkiä saisi parisuhteeseen sopivan. Muutos ns. sinkkutytön identiteetistä jonkinlaiseen mysteeriseen parisuhdeidentiteettiin tuntui mahdottomalta. Kuin tunkisi sitä kuuluisaa nelikulmaista palikkaa pyöreään reikään. So not gonna happen.
Kunnes lopulta ymmärsin - eihän mikään ole oikeastaan muuttunut. Sohvalla telkkaria katsellen vietetyt illat ovat ehkä vähän lisääntyneet, mutta identiteettini, se ei ole karannut minnekään. Minä olen yhä ihan sama minä.
Ja kas - hengitys kulki heti helpommin.
Kuvat: someecards.com
Kommentit
huhhuh. samaistun niin tähän. ikisinkku-minä alkoi "virallisesti" seurustella nelisen kuukautta sitten oman Hyvän Miehen kanssa, tosin oli sitä ehditty jo "säätää" vuoden alusta lähtien. ei siinä että kaverit/vanhemmat/sukulaiset/kaikki muut olivat (iloisesti) yllättyneitä, mutta enemmänkin se, että johonkin henkilöön viittaaminen sanoilla "mun poikaystävä" tuntuu edelleenkin vaan NIIN OUDOLTA. neljän kuukauden jälkeen. jep.
Vierailija, hyvä tietää etten ole ainoa tällaisista asioista hämmentyvä! Vertaistuki paras tuki.
Poikaystävä-sanaa ei tosin kuulla minun suustani vieläkään. Jos joku muu sen sanoo, voin asian tilan kyllä myöntää, mutta muuten kakistelen yhä kuvailun kanssa. "Y'know, this guy I'm kinda seeing, or, sort of hanging out with, I guess, y'know, this dude..."
Mä olen jo lähimmes 20 ja nyt vasta ensimmäinen seurustel-säätö-suhde kestäny noin vuoden. Pienempänä sitä aina ajatteli miten ihanaa on joskus päästä sanomaan että on oma poikaystävä. Nyt kun tilanne on se että voisin sitä asiaa kuulutella, niin tyydyn sanomaan vain kaveri tai kutsun häntä nimeltä... Sana "poikaystävä" kuullostaa kamalan tönköltä suuhun...
Vierailija, muistan ihan saman tunteen, sellaisen haaveilun siitä että joskus voisi kutsua jotakuta poikaystäväkseen. Ja nykyään sitten irvistän sanan ulos, lausun niin että sanan ympärillä olevat lainausmerkit voi suorastaan kuulla. Voi raakaa todellisuutta - taas yksi lapsuuden haave joka toteutuessaan ei tunnukaan niin ihanalta kuin sitä joskus ajatteli.
Kommentoi