Yhdessä asuminen on kivikautinen parisuhdenormi

No Sex and the City

Ilahduin suuresti tutkija ja psykologi Riku Perhoniemen viime viikolla Hesarissa julkaistusta tekstistä, jossa tämä kirjoittaa elävänsä parisuhteessa mutta kumppaninsa kanssa erillään. Kuulemme tällaisista asumisjärjestelyistä edelleen varsin harvoin, ja toisiinsa sitoutuneisiin mutta omissa asunnoissaan eläviin pareihin suhtaudutaan kokemukseni mukaan hämmästellen ja joskus suorastaan tuomitsevasti. Erillään asuminen tuntuu toisinaan olevan nykyajan versio susipariuden konseptista: siinä missä entisaikaan naimisiinmeno oli normi ja yhdessä asuminen ilman papin aamenta epäilyttävää tai ainakin kummallista, tuntuu erillään asuminen nyt ottaneen tämän parisuhdemuotojen paarian paikan. Vaikka erilaisten "normaalina" pidettyjen suhdemuotojen lista laajenee jatkuvasti, on meillä silti edelleen vahvat normit koskien sitä miten parisuhteita tulisi toteuttaa. Todellisuudessa tapoja on toki yhtä lukuisia kuin näissä suhteissa on ihmisiä. Miksi siis yhä ajattelemme, että Hyvän ja Kunnollisen Suhteen™ kuuluu aina edetä tietyn, totutun kaavan mukaan?

Toteutin itse tätä kaavaa varsin uskollisesti nuorempana: Muutin yhteen poikaystävän kanssa heti suhteen muututtua niinsanotusti vakavaksi. Naimisiinmenostakin taidettiin puhua. En muista koskaan pysähtyneeni ajattelemaan, halusinko suhteeni etenevän juuri sillä tavalla - en tiedä olinko tajunnutkaan, että eri tavallakin voisi olla. Maailma ympärillämme yksinkertaisesti tarjoaa meille yksiavioisen, kirkon tai valtion virallistaman ja ydinperheeseen johtavan heteroparisuhteen mallia. Kivikautiset parisuhdenormit omaksuneena mieleeni ei edes juolahtanut, ettei tämä malli välttämättä sovi jokaiselle. Niinpä suhteiden alkaessa ahdistaa ja avoliittojen päättyessä itkuun, parkuun ja kattiloiden jakamiseen, koin vian olevan minussa itsessäni. Vasta vuosien yritysten ja erehdysten jälkeen ymmärsin, että kotileikki kumppanin kanssa ei yksinkertaisesti sovi minulle. Sittemmin minusta onkin tullut innokas erillään asumisen puolestapuhuja.

Olen pohtinut yhdessäasumisasiaa paljon viime kuukausina, sillä erinäisten olosuhteiden johdosta minä ja kumppanini olemme asuneet samassa asunnossa alkuvuodesta lähtien. Ihan perinteisellä tyylillä emme taida hiihtää vieläkään: meillä on useampia kämppiksiä, molemmilla omat huoneemme ja nukumme myös usein erillämme. Puhistuani useamman vuoden ajan erillisten asuntojen puolesta on ollut mielenkiintoista kokeilla yhteiseloa. Ja onhan siinä puolensa. Minusta on esimerkiksi ihanaa, että kumppanini tekee ruokaa, sillä itse inhoan kokkaamista. Samassa asunnossa ei myöskään hirveästi harmita jos tärkeät työpaperit tai vaikka lempipaita unohtuvat toisen luokse, ne kun on helppo kipaista hakemaan toisesta kerroksesta. Perusaamua piristää pikainen kahvikupeilla kilistäminen ennen kuin pinkaisemme molemmat omiin suuntiimme.

Mutta jos totta puhutaan, yhdessä asuminen ei ole minulle, kumppanilleni ja meidän suhteellemme ihanteellisin ratkaisu. Viime kuukausien aikana olemme kinastelleet huomattavasti enemmän kuin ennen: sellaista pientä, tyhjänpäiväisistä asioista alkavaa vänkäämistä, johon tuhlautuu muuten mukavia iltoja. Ymmärrän nyt myös sen, miksi erillään asuvat pariskunnat harrastavat enemmän seksiä. Itse pidän pienestä etäisyydestä, joka saa näkemään toisen ihmisen tuoreella tavalla. Aviomiehensä kanssa jo vuosien ajan eri kaupungeissa asunut kirjailija Anna-Leena Härkönen sanallisti tunteeni osuvasti kuvatessaan tilannetta MTV:lle näin: "Kun näemme viikonloppuisin tai joka toinen viikonloppu, niin se on hiukan sellaista jännää. Vähän kuin olisimme vielä seurusteluvaiheessa." Tunnistan tämän fiiliksen ihan täysin - ja minulla on sitä ikävä. 

Uskon, että minä ja kumppanini muutamme vielä erillemme, enkä missään nimessä pidä sitä negatiivisena asiana. Siitä huolimatta takaraivossani kuiskuttelee toisinaan pieni epäilyksen ääni: Ettet vain olisi taas epäonnistunut, kun et kykene perinteisen suhteen pystyssä pitämiseen? Olisikohan sinussa sittenkin jotakin vikaa?

Mutta ei, ei minussa ole.

Kaavoihin kangistuneissa normeissa on.

 

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Useimmat parit asuu yhdessä siksi, että haluavat asua yhdessä! Nuorempien pariskuntien suhteen varmaan ihmetelläänkin, jos pitkän suhteen aikana ei muuteta yhteen varsinkin jos asutaan samalla paikkakunnalla, mutta toisella kierroksella olevat +50- parit usein jäävät omiin koteihin, vaikka menisivät naimisiinkin.
Seurusteluajan fiiliksiä saa takaisin ihan sillä, että viettää aikaa erillään tai toinen on viikonlopun tai pidempään poissa. Minua raastoi myös ikävä ja turhanpäiväinenkin odotus, kun asuimme erillään, joten nautin enemmän tästä "tylsästä" arjesta.

Jemina
No Sex and the City

Vanhempien parien kohdalla erillään asuminen taitaa tosiaan olla yleisempää. Ymmärrän sen itse oikein hyvin - sitä tottuu niin omiin tapoihinsa, ettei millään enää raaskisi lähteä niitä muuttamaan ja mukauttamaan toisen ihmisen omiin omituisuuksiin. En vain ihan täysin ymmärrä, että miksi tätä pidetään niin outona nuorempien ihmisten kohdalla.

Joillekuille yhdessäasuminen tosiaan sopii - ja heille se luonnollisesti suotakoon! Toisinaan mietin melkein kateellisena, miten kivaa voisi olla jos nauttisin siitä itsekin. Esim. vuokran puolittaminen olisi tosi jees. Ja kuten sanottu, laiskana kokkina minusta olisi ihanaa, jos joku muu tekisi aina ruoan. Loppupeleissä omalla kohdallani taitaa kuitenkin olla niin, että tässä tilanteessa negatiivisia puolia on enemmän kuin positiivisia, ja minulle paras ratkaisu lienee olla oman kämppäni herra.

Tove Janssonin tytär

Mulle ihanteellisin ratkaisu olisi asua lähekkäin, mutta eri asunnoissa. Varsinkin tultuani äidiksi (yksinhuoltajana) kaipaan kipeästi omaa tilaa ja aikaa. En haluaisi jakaa niitä harvinaisia hetkiä kenenkään kanssa. Enkä ainakaan riidellä tiskeistä. 

Jemina
No Sex and the City

Ihan samat fiilikset täällä, vaikka omassa yhtälössäni ei ole edes lasta mukana aikaa ja resursseja vaatimassa. Olen ollut huomaavinani, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän totun omiin tapoihini hoitaa huusholli ja kaikki muut asiat. Niinpä en millään jaksaisi vängätä erilaisen tyylin ja eri prioriteetit omaavan tyypin kanssa siitä, että miten niiden kanssa toimitaan, vaan haluaisin tehdä asiat mieluiten just omalla tavallani. Yllättävää kyllä, tämä ei varsinaisesti taida tehdä minusta ihanteellista asuinkumppania...

Jos olisin superrikas, tekisin kuten Helena Bonham Carter ja Tim Burton aikoinaan, ja asuisin kumppanini kanssa vierekkäisiä taloja. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Aijai tykkää tästä tekstistä ja siitä vanhemmasta ja sen kommenteista ja noista linkeistä!

Aihe on mulle ajankohtanen, ollaan seurusteltu kumppanini kanssa yli 4 vuotta. Tästä ajasta reilusti yli puolet ollaan etäsuhteiltu (tälläkin hetkellä etäsuhteessa) ja samassa kaupungissa asuessamme ollaan asuttu omissa kodeissamme. Ensi syksynä olis mahdollisesti edessä samaan kaupunkiin ja ekaan yhteiseen kotiin muutto, odotan innolla! Monet on pelotellu yhteenmuutolla ja toisaalta monet on ihmetelly erillään asumista, mutta ajattelen että noi ajatukset ja epäilyt kertoo enemmän niistä muista (tai yhteiskunnasta/oletuksista) kuin meistä. Meillä on ollu hyvä näin.

Mutta siis kiitos että puhut tästä! Ei erilaiset asumismuodot tee parisuhteista sen parempia tai huonompia.

Jemina
No Sex and the City

Kiva, että tykkäsit! Minustakin näistä asioista on tärkeää puhua ja tehdä erilaisia elämisen tapoja näkyväksi. Teidän tilanetenne kuulostaa siltä, että olette löytäneet aina teille kahdelle ja suhteellenne sopivimman tavan olla - oli se sitten etänä, samalla paikkakunnalla mutta erillään, tai sitten yhdessä. Tykkään tosi paljon tästä ajatuksesta, että suhteen muoto saa tuolla tavalla elää tilanteen mukaan, eikä sitä ole pakko survoa tietynlaiseen muotiin. 

Karin (Ei varmistettu)

On tosiaan hienoa, että tämä aihe on nostettu esille! Ylipäätään erilaisista parisuhdemalleista tulisi puhua enemmän, jotta ihan aikuisetkin ihmiset heräisivät tajuamaan, että on ok elää normeista ja odotuksista poikkeavalla tavalla, esimerkiksi erillään, ilman lapsia, kahden kumppanin kanssa tai avoimessa suhteessa.Valitettavasti länsimaissa suhteet kytketään niin tiiviisti romanttiseen, yksiavioiseen rakkauteen ja lasten hankkimiseen, ettei muille parisuhdemalleille anneta tilaa.

Mutta tuo erillään asuminen. Itse pidän yhdessä asumisesta, toisen viereen nukahtamisesta ja siitä vierestä heräämisestä sekä yhteisen arjen pyörittämisestä, mutta toisaalta inhoan niitä arjen pyörittämiseen liittyviä kinoja ja sisustamisessa tehtäviä kompromissejä. Kaipaan myös aina välillä etäisyyttä ja toisen ikävöimistä, vaikkemme tällä hetkellä edes pahemmin ehdi olla yhtä aikaa kotona. Valitettavasti erillään asuminen ei ole vaihtoehto, kun on yhteisiä lemmikkejä ja molemmat haaveilevat omistusasunnosta - yhdessä asuminen on kun on valtavan paljon edullisempaa niin vuokran kuin hankintojen suhteen (ei esimerkiksi tarvitse ostaa kahta telkkaria ja kahta sohvaa). Olen tosin ilmoittanut jo avopuolisolle, että jos voitamme joskus jostakin paljon rahaa, ostamme sen tilavan omakotitalon lisäksi kivan keskustakaksion, johon jompi kumpi saa mennä asustelemaan aina kun siltä tuntuu :D Ja vähän realistisempi haave on se, että työelämään pääsyn jälkeen (mies töissä, omat opintoni loppusuoralla) voisi sitten matkustella yksinään. Reissun jälkeen olisi taas kiva tulla kotiin oman avopuolison (tai aviomiehen) viereen.

Jemina
No Sex and the City

Omistusasunnosta haaveilu on tosiaan sellainen kohta, joka taitaa viimeistään saada monet muuttamaan yhteen. Mekin olemme puolihuolimattomasti joskus miettineet, että miten tämän asian kanssa toimittaisiin, jos tilanne joidenkin vuosien kuluttua tulisi eteen. Saa nähdä. Lottovoiton osuessa kohdalle minäkin päätyisin luultavasti tuollaiseen kuvailemasi kaltaiseen kakkoskoti-ratkaisuun. Ehkä pitäisikin tästä ryhtyä täyttelemään niitä kuponkeja...

Ja yksin matkustelu on ehdottoman hyvä homma myös, sille lämmin suositus myös meikältä!

Innika (Ei varmistettu)

Ihan mahtava kirjoitus, itse juuri olen poikaystäväni kanssa yli 4 vuotta ollut yhdessä ja asutaan molemmat omissa asunnoissa, 5 minuutin kävelyn päässä :) vieläkin jaksaa kaverit kysellä millon muutetaan yhteen ja miks ei olla mutta kuittaan sen sillä että miks pitäs? Meillä on hyvä näin, eikä kiirettä mihinkään, ei naimisiin eikä yhteenmuuttamiseen :) ehkä sitten joskus jos siltä tuntuu ja se on mun mielestä ihan ok! :)

Jemina
No Sex and the City

Just näin - miks pitäs? Kaikkien tulisi saada rauhassa etsiä omalle suhteelleen juuri siinä tilanteessa parhaiten sopivaa muotoa ihan ilman tällaisia typeriä paineita. 

Jemina
No Sex and the City

Just näin - miks pitäs? Kaikkien tulisi saada rauhassa etsiä omalle suhteelleen juuri siinä tilanteessa parhaiten sopivaa muotoa ihan ilman tällaisia typeriä paineita. 

Kiti

Nykyihmiset eivät enää kestä arkea, sitä, ettei kaikki ole koko ajan jännittävää ja kivaa. Siitä kertoo myös tämä sitoutumattomuus sekä jatkuva oman hyvän olon ensisijalle laittaminen. Jos yhdessä asuminen ahdistaa niin paljon, se kertoo vain siitä ettei ole valmis hyväksymään toista kokonaan.

Milkamanda (Ei varmistettu)

Tavallaan sama ajatus tuli mieleen, kun yritin ymmärtää tuota erillään asumisen syytä. Toki ihmiset saavat asua miten haluavat, ei se minua häiritse. Yritin vain miettiä, miksi itse tykkään eniten asua yhdessä ja miten erillään asuminen muuttaisi omaa suhdettani. Muutin mieheni kanssa yhteen kolme vuotta sitten, lyhyen seurustelun jälkeen, taloudellisista syistä. En ole kuitenkaan katunut. Minä ja mieheni emme oikeastaan riitele. Meillä voi olla erimielisyyksiä, mutta emme ikinä kinastele. Yritämme ymmärtää toisiamme ja puhua ystävällisesti ja kunnioittavasti. Kohtelen kaikkia ihmisiä niin, miksi kohtelisin rakkaintani huonommin kuin muita? Sisustuksen olemme päättäneet yhdessä. Se on fuusio joka kelpaa kummallekin. Kotityöt menevät luonnostaan aika tasaisesti ja silloin kun toisella on enemmän stressiä ja kiireitä, toinen tekee enemmän. Sehän vain helpottaa arkea, kun ei aina tarvitse itse laittaa ruokaa, imuroida, siivota kissan laatikkoa tai ripustaa pyykkejä. Joskus on pieniä asioita, jotka toisen tavoissa häiritsee, mutta meillä yleensä riittää niistä yksi ystävällinen maininta.

Jännittävyyttäkin mielestäni riittää. Ajattelen itse, että täytyy nähdä vähän vaivaa ollakseen kiinnostava puolisolle. Vaikka olisin ollut päivän vain kotona, niin pukeudun edes vähän nätisti ja laittaudun vähän, että en kävisi tylsäksi. Puolisonikin yrittää parhaansa mukaan esim järjestää yhteistä tekemistä, muutakin kuin kotona istumista. Siitä kai se muodostuu.

Niin no, en tiedä mihin tällä kirjoituksella oikein pyrin. Jotenkin yritin osallistua siihen pohdintaan, että mitkä asiat tekevät arjen jakamisesta toisen kanssa sellaista kuin se on.

Jemina
No Sex and the City

Niin, joillekuille arjen jakaminen kumppanin kanssa sopii. Minä tunnen monia ihmisiä, jotka ovat asuneet kumppaninsa tai kumppaneidensa kanssa vuosien ajan, ja jotka moisesta tuntuvat myös kovasti tykkäävän. En siis suinkaan meinannut, että yhteinen osoite johtaisi kaikkien kohdalla automaattisesti esimerkiksi kinasteluun. Pidän kuitenkin tosi tärkeänä tuoda esille myös tämän vähemmän esillä olevan näkökannan, joka ei pidä yhdessä asumista mitenkään oleellisena osana hyvää ja sitoutunutta parisuhdetta, ja jossa arki saatetaan myös haluta pitää erillään, ihan vain siksi että niin on molemmista mukavampaa.

Helmi K
sivulauseita

En kestä.

Jos (ja kun tässä ainakin) kyse on lapsettomasta parisuhteesta jossa molemmat ovat samoilla linjoilla, niin miten niin syy erillään asumiseen johtuu vain oman hyvän olon ensisijalle laittamisesta? Tämähän nimenomaan ajaa molempien halua. 

Miksi vain yhdessä asuvat parit ovat sitoutuneita? En tajua tätä argumenttia ikinä. Mitä jos pariskunta on yhdessä kymmenen vuotta, kaksikymmentä vuotta, kolmekymmentä vuotta, ja asuvat erillään, eivätkö he ole sitoutuneita? Miten asumismuoto oikeuttaa kenellekään muulle määrittää toisten sitoutumisen määrää? Minä olen alusta alkaen ollut ihan yhtä sitoutunut häneen ketä rakastan, eihän se nyt mistään asunnosta voi olla kiinni. Paljon oudompaa on se että se sitoumus tarvitsee ulkoisia tekijöitä ollakseen totta.

JA: miksi pitäisi olla niin täydellisen sitoutunut? Miksei saa haluta jännää, kutkuttavaa, kivaa ja ihanaa seurustelu fiilistä? Siis edelleen kun kyseessä on kaksi aikuista ihmistä. Enkä oikeastaan tiedä sitten siitäkään että vaikka mukana olisi myös lapsi jolla olisi tästä järjestelystä kaksi kotia mutta toisiaan rakastavat, kunnioittavat ja onnelliset vanhemmat, niin olisiko se nyt sitten niin kauheaa? Ei. Oikeastaan monelle varmaan mitä parhain juttu, ainakin parempi kuin 24h arjen jatkuva vääntö, jos se sellaista on.

Eikä kyllä se ettei jaksa aina olla toisen kanssa ja kinata pikkujutuista, että haluaa omaa aikaa ja tilaa ja että tykkää siitä kun ikävöi toista, tarkoita etteikö toista hyväksyisi kokonaan. Ei todellakaan. Varsinkin jos molemmat ovat järjestelystä samaa mieltä niin sehän juuri on toisen hyväksymistä kokonaan, ei toisen väkisin muuttamista joksikin mitä vain kuuluu tehdä koska vasta sitten kyse on sitoutumisesta ja todellisesta rakkaudesta.

Huh :)

 

Kiti

Kyllä, jokainen saa tehdä niinkuin itsestä tuntuu hyvältä. Jokainen myös saa kasvattaa lapsensa miten ja missä haluaa. On monia tapoja rakastaa ja olla perhe.

Mutta mun henkilökohtainen mielipide vaan on se, että jos löytää sellaisen ihmisen, jota rakastaa, yhdessä oleminen ja asuminen ei ole rasite vaan onni. Se on niin kuin parhaan ystävänsä kanssa asuisi. Kummankin omat tavat ja tyylit kietoutuvat yhteen. 

Nykyään on niin minä-keskeinen asenne kaikilla. Minun tilani, minun aikani, minun onneni. Monissa maissa edelleen melkein koko suku asuu samassa talossa olosuhteitten pakosta, kuten vielä Suomessakin muutama sukupolvi sitten.

Ihmiset ovat vieraantuneita toisistaan eivätkä kestä enää normaaleja kompromisseja.

Helmi K
sivulauseita

Mutta eihän tässä vain olekaan kysymys siitä että se olisi rasite, vaan että jokin toinen tapa saattaa vain olla parempi, mieluisampi, onnellisempi.

Mun mies kenen kanssa olen asunut yhdessä lähes tauotta kohta viisitoista vuotta on myös mun paras ystävä ja se sopii meille ja meillä on tosi hyvä boogie, mutta kyse onkin siitä että vaikka me muutettais eri asuntoihin ei meidän sitoutumisen määrä vähenisi. Että se yhteinen asunto ei ole sen sitoutumisen mittari. Eikä myöskään onnen mittari. Ei vaan ole. Ja se erilleen muutto myös just saattaa olla se tarvittava kompromissi jotta rakkaus voi elää ja hengittää ja kukoistaa.

Minä-keskeisyydestä olen samaa mieltä mutta tähän se ei mun mielestä päde. Se on vähän niin kuin että joskus ei näe metsää puilta. Kun astuu kauemmas tulee lähemmäs.

ps. jos asuisin mun parhaan ystävän kanssa tulisin hulluksi viikossa. Mutta kun meillä on omat asunnot ollaan oltu ystäviä kolkyt vuotta.

Pihlajankukka12345 (Ei varmistettu)

Nyt sulla menee puurot ja vellit sekaisin.. Et oikein vissiin itsekään huomaa sitä? Miten yhdessäasuminen ja onnellinen suhde liittyvät toisiinsa? Jos olet löytänyt sinua itseäsi miellyttävän tavan elää, niin you go girl! Mutta miten sinä luulet tietävästi muiden suhteista yhtään mitään? Ja miten ihmeessä se, että "monissa maissa edelleen melkein koko suku asuu samassa talossa" liittyy yhtään mihinkään? Tai se että Suomessakin näin oli vielä muutama sukupolvi sitten? Että koska menneisyydessä on toimittu näin niin nytkin pitäisi toimia? Sittenhän voitaisiin samalla palata lankapuhelinten ääreen, ottaa äänioikeus pois ja muuttaa maatilalle lypsämään lehmiä, mitä sitä turhaan millään kehityksellä ja valinnanvapaudella tekee :)

Minä olen löytänyt miehen, jota rakastaa ja joka rakastaa minua. Hän on sielunkumppanini. Paras ystäväni. Olemme olleet viisi vuotta yhdessä, naimisissa kohta kaksi. Koko tämän ajan olemme olleet kirjoilla omissa osoitteissamme. Miksi tämä on sinun mielestäsi merkki siitä että yhdessäasuminen olisi rasite? Me asumme yhdessä ja erikseen aika lailla 50/50, molemmat toimii. Miksi tämä on sinusta merkki minä-keskeisyydestä tai kompromissikyvyttömyydestä? Juuri tämän takiahan me teemme jatkuvasti kompromisseja: milloin nukutaan hänen luona, milloin minun luona, milloin nukutaan yksiksemme, milloin tehdään ruokaa hänen luona, milloin tehdään ruokaa minun luona, milloin tehdää ruokaa itseksemme, milloin pidetään illanistujaiset minun luona tai milloin pidetään hänen luona. Minä saatan pitää omia kaveri-iltoja, mies saattaa pitää omia kaveri-iltoja. On mahdollisuus mennä lataamaan akkuja omaan kotiin, ja on mahdollisuus päästä toisen syliin. Minulla on niin raskas työ ihmisten parissa, että tulisin hulluksi jos en saisi olla yksin, ihan ypöyksin silloin kun tarve iskee. Miehellä sama homma. Miksi tämä on mielestäsi minä-keskeisyyttä? Miksi minun, tai miehen pitäisi väkisin asua 24/7 toisen ihmisen kanssa, jos se ei omalle psyykelle sovi? Olenko minä heikko? Onko minulla mielenterveyshäiriö? Onko miehelläni mielenterveyshäiriö? Miksi mielestäsi emme ole onnellisessa, syvässä, sitoutuneessa suhteessa, koska meillä ei ole yksi ja sama sänky ja jääkaappi?

Anteeksi avautuminen.

Pihlajankukka12345 (Ei varmistettu)

Niin ja siis kommenttini oli tarkoitettu tolle Kitille, vaikka se näyttääkin olevan heti Helmi K:n alapuolella.

lissuX (Ei varmistettu)

Jännää, että tunnet minut niin hyvin, että sinulla on oikein mielipide minun parisuhdeasioistani.

annn (Ei varmistettu)

"Nykyihmiset eivät enää kestä arkea, sitä, ettei kaikki ole koko ajan jännittävää ja kivaa. Siitä kertoo myös tämä sitoutumattomuus sekä jatkuva oman hyvän olon ensisijalle laittaminen. "

"eivätkä kestä enää normaaleja kompromisseja."

No voi huh! Tässäpä sitä arvotetaan taas toisten valintoja. Miksi ihmeessä pitäisi tehdä kompromisseja jos ei halua? Miksi arkea pitäisi kestää, jos ei halua?

Minä haluan jännitystä, omaa hyvää oloa ja omaa tilaa. En kompromisseja. Teen sitten valintani sen mukaan.
Kerrassaan vastenmielistä, että arjen kestäminen, kompromissit ja oman hyvän olonsa sivuuttaminen edelleen leimataan jotenkin paremmaksi. Oikein marttyyrin kruunu loistaa.

Jemina
No Sex and the City

Word, grrrl!

Jemina
No Sex and the City

Kiitos tästä kommentista - olin jo vähän miettinyt, että mitä jos kukaan ei usko minua kun kerron kuulleeni paitsi kummastelevia, myös tuomitsevia kommentteja minun ja kumppanini asumisjärjestelyjä koskien. Kiva siis, että tulit kommentillasi todistamaan miten tiukassa yhteiskuntamme parisuhdenormit tosiaan istuvat ja miten kiire monilla on tuomita totutusta poikkeavat parisuhdemuodot.

Humppa (Ei varmistettu)

Heheh, meilläkin läheiset ovat alkaneet kummastella asumiskuvioitamme, mutta tavallaan toiseen suuntaan... Menimme nelisen kuukautta sitten naimisiin, ja ystävien ja tuttavien perusoletus tuntuu olevan, että muutamme varmasti mitä pikimmiten POIS neljän hengen kimppakämpästämme. Kun siis "nuoriparihan tarvitsee omaa tilaa ja jos niitä vauvojakin ja eihän nyt aikuinen ihminen VOI jakaa keittiötään ja kylppäriään ihan vieraan ihmisen kanssa herranenaikasentään..." :D

Niin, emme me kyllä vielä pitkään aikaan ajatelleet muuttaa yhtään mihinkään. Pidämme kämppiksistämme todella paljon (olivat hyviä ystäviämme jo ennen yhteenmuuttoa), ja kummankin mielestä on vain mukavaa, kun kotona on vähän enemmän vilskettä. Toisaalta, neljän menevän aikuisen menot osuvat myös usein herttaisesti ristiin, joten välillä sitä huomaa viettäneensä koko arki-illan ylhäisessä yksinäisyydessään isossa (lue: kohtuullisen kokoiselle perheelle tarkoitetussa, kunnollisella keittiöllä ja olohuoneella varustetussa) asunnossa - ei huono sekään.

Tiedostamme kyllä, ettei meidän ratkaisumme todellakaan sopisi kaikille pariskunnille, kun eihän kommuuniratkaisu muutenkaan sovi edes kaikille yksineläville. Meille tämä kuitenkin passaa vallan hyvin.

Jemina
No Sex and the City

Tosi kiva kuulla näitä tarinoita ja saada siten oikein konkreettista tuntumaa siihen, miten monella tavalla parisuhteet ja asumisasiat voikaan järjestää!

Ja minustakin on kivaa, kun kotona on enemmän porukkaa. Tunnen myös monia ihmisiä, jotka ovat kasvattaneet lapsensa tällaisissa pikku ydinperhettä suuremmissa yhteistalouksissa, ja olen ollut niin onnekas että olen moisten asumisjärjestelyjen kautta saanut myös olla osa parinkin lapsen kasvua. Se on ollut tosi hieno kokemus, ja lapsetkin ovat näyttäneet nauttineen siitä, että ympärillä on useampi turvallinen aikuinen. 

 

Onko se minä vai me -keskeistä, jos valitaan se asumistapa, joka molemmille sopii parhaiten. Siinä taitaa useimmiten tulla kummankin oma etu sekä pariskunnan yhteinen etu ratkaistua. Riippumatta siitä asutaanko erillään, samassa asunnossa kaksin tai ydinperheellä vai kenties tuossa kimppakämpässä. 

 

Jemina
No Sex and the City

Niin, minäkin kovasti kuvittelin, että tämä olisi se kaikille kivoin ja kohteliain tapa olla - että tehdään kuten molemmat parhaaksi näkevät. Mutta taitaa olla niin, että minun tuleekin nyt pakottaa kumppanini ikuiseen kimppa-asumiseen, sillä muuten olen itsekäs ihminen, merkki yhteiskunnan ja ihmiskunnan rappiosta, enkä ainakaan saata olla sitoutunut suhteeseeni.

IlonaSV
Saattaen vaihdettava

On monia tapoja elää onnellisessa parisuhteessa. :) Voisikohan näissä erillään asumista vieroksuvissa näkemyksissä olla kyse vähän samasta ilmiöstä kuin seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta esille tuotaessa joskus käy: Sukupuoleltaan ja seksuaalisuudeltaan tai asumisratkaisuiltaan "tyypilliset" ihmiset kokevat, että ovat jotenkin vähemmän arvokkaita tai erityisiä, kun eivät edustakaan sitä ainoaa oikeaa tapaa olla olemassa ja ilmentää itseään?

MuuMuu (Ei varmistettu)

Tästä tulikin mieleen kun vuosi sitten olin hakemassa sterilisaatiolähetettä lääkäriltä. Hän kyseli perustietojani lomakkeeseen, mm. asunko parisuhteessa. Olin kyllä parisuhteessa, mutta ei asuttu yhdessä, joten vastasin totuudenmukaisesti "en". Katsoin myöhemmin sitten sitä lähetettä, ja huomasin että kohtaan, jossa kysyttiin onko puolisolle varattu aikaa keskusteluun (siitä, kummalle steri kannattaa tehdä), lääkäri oli kirjoittanut että hakija ei ole parisuhteessa. Parisuhteesta ei oltu kysytty, muuta kuin tuo yhdessäasumiskysymys, ja tuokin keskusteluaika puolisolle koskee itse asiassa vain aviopuolisoa. Mutta ilmeisesti virallisesti parisuhde = avoliitto.

Jemina
No Sex and the City

Tämä on ihan totta, että näin käy tosi usein ja mitä moninaisemmissa yhteyksissä! Itse hain taannoin asuntoa eräästä yhteisöstä, ja saamani kieltävän vastauksen perusteena oli se, että yhteisöön haluttiin lähinnä parisuhteissa olevia ihmisiä ja minä olin sinkku. Ja siis parisuhdestatuksestani ei todellakaan oltu kysytty missään vaiheessa eikä aiheesta muutenkaan keskusteltu - mutta koska hain asuntoa yksin, olettivat he minun automaattisesti olevan sinkku. (Enkä nyt edes aloita siitä, miten helvetin kummallista on tahtoa yhteisöönsä ainoastaan pariutuneita ihmisiä. Ihme settiä, saatana.) Olet siis ihan oikeassa siinä, että avoliitto ja parisuhde tuntuvat monille tarkoittavan samaa asiaa, ja että parisuhdetta ilman avoliittoa ei näköjään osata kuvitellakaan, ainakaan ihmisten ehdittyä tiettyyn ikään. Ihan käsittämätöntä!

Hailie (Ei varmistettu)

Koko seurusteluni ajan on ihmetyttänyt kun ihmiset ovat olleet jotenkin tosi hämmentyneitä siitä etten asu kumppanini kanssa yhdessä ja jopa kyseenalaistaneet sitä. Erityisesti en käsittänyt miten ihmisten mielestä olisi jo alle vuoden seurustelun jälkeen pitänyt asua yhdessä. En minä halunnut alkaa pilata mitään sillä, että muutetaan liian pian yhteen koska niin vaan kuuluu tehdä. Okei, toinen kyseli jo vuoden kohdalla yhteenmuutosta, mutta kieltäydyin kunniasta :D ja kumppani otti sen hyvällä. Ollaan kihloissakin jo eikä ole yhteistä osoitetta, mikä on saanut ihmiset entistä kummastuneemmiksi.

Olisin itse ollut valmis menemään naimisiin asti ilman yhdessäasumista, mutta ollaankin kesällä muuttamassa yhteen kun se sopii juuri tässä välissä molemmille. Toisaalta olen ihan valmistautunut siihen, että jos kahden omaa tilaa vaalivan ihmisen yhteiselo ei suju niin voidaan taas asua eri osoitteissa ilman, että suhde on kriisissä sen takia. Eikä oman tilan vaaliminen tarkoita itsekkyyttä ja minäminä-asennetta vaan sitä, että ollaan hyvin tietoisia siitä miten introverttejä ollaan. Pystytään olemaan toisillemme paljon enemmän läsnä jos saadaan välillä ladata akkuja rauhassa. Nähdään kuitenkin useamman kerran viikossa ja vaalitaan myös yhteistä aikaa. Kiireen keskellä pidetään kiinni treffipäivistä, ehkä jopa tiukemmin mitä tehtäisiin jos asuttaisiin yhdessä kun toista näkisi edes hetken päivittäin.

Olen siitä kyllä kiitollinen, että pääasiallisessa kaveripiirissäni on todella monenlaisia parisuhteita ja asumismuotoja, joten siltä suunnalta ihmettelyä ei ole tullut kovin paljoa. Suurimmat ihmettelijät ovat niitä, jotka eivät tunne meistä kumpaakaan kunnolla.

Jemina
No Sex and the City

Tosi hienoa, että olette löytäneet teille sopivimman tavan olla! Ja veikkaankin muuten, nyt kun nostit asian esiin, että monella erillään asuvalla pariskunnalla nimenoman introverttius on ainakin osittainen syy järjestelyyn. Itse väsyn seuraan aika nopeasti ja tarvitsen ehdottomasti useamman illan viikossa, joiden aikana olla möllötän yksin ja otan rauhassa. Jos omistaisin niin suuren lukaalin, että voisin vetäytyä itsekseni itäsiipeen eikä kukaan löytäisi minua sieltä, olisin varmasti halukkaampi asumaan kumppanini kanssa saman katon alla. Mutta niin kauan kun tilaa on vähemmän, veikkaan että oma preferenssini kallistuu erillisten osoitteiden puolelle.

Hailie (Ei varmistettu)

Täytyy kyllä sanoa, että olen vähän kateellinen kaikille niille kaveripariskunnille, joilla on erinäisillä ratkaisuilla mahdollisuus omiin työhuoneisiin. Joillain on niissä sängytkin niin saa olla oikeasti rauhassa. Kaikki kunnioitus niille, jotka pystyvät asumaan yksiössä toisen kanssa, itse en kuulu todellakaan niihin. Pitää olla ovia ja mahdollisuus omaan tilaan. Ollaan saatu ihmettelyitä myös siitä miksi ei muuteta tuon toisen yksiöön. Niin. Miksiköhän ei. Itse asiassa jos tässä käy niin että nykyinen asunto menee alta ennen kuin löydetään yhteinen niin menen evakkoon ystävien omakotitaloon ennemmin kuin asun hetken kihlattuni yksiöön. Onneksi on kumppani, joka on samaa mieltä asiasta eikä näistä tarvitse vääntää suhteen sisällä. :)

Jemina
No Sex and the City

Huh, vai vielä yhdessä yksiöön! Itse olisin valmis vaikka minkälaisiin kommervenkkeihin voidakseni välttää moisen tilanteen. Taannoin yksiössä asuessani tunnuin ihan itse olevani liikaa itseni tiellä, enkä oikein osaa kuvitellakaan miten ahdas olisi olo jos samassa huoneessa olisi vielä toinenkin ihminen. Moiseen kykenevät ansaitsisivat varmasti mitalin, mutta meikästä ei sellaiseen olisi.

Sateenkaarina (Ei varmistettu)

Olin aikaisemmin tismalleen samaa mieltä, etten ikinä pystyisi muuttamaan toisen kanssa yksiöön enkä pieneen kansioon, tilaa olis pitäny olla hehtaareittain etten ahdistuisi. Niin kuitenki kävi, että yhteinen pieni kaksio ostettiin ja ikinä en oo tuntenut oloa kotoisemmaksi. :) joskus omat luulot ja kuva itsestä ja siitä mikä mulle sopii tai mikä ei missään nimessä sovi, voi muuttua. Ei toki aina, mutta meillä kävi tuuri.

Asuntopolitiikkaa feministeille (Ei varmistettu)

Naisten, jotka eivät asu miehen kanssa, kuuluisi asua bordellissa. Ennen vanhaan, hyvinä aikoina, homma näin olikin.

Robbie69 (Ei varmistettu)

Olen ilmeisesti kivikautinen jäänne. Haluaisin herätä joka ikinen aamu tyttöystäväni vierestä.

Jemina
No Sex and the City

Sä voit, Robbie, herätä ihan mistä tykkäät. Kuten ehkä huomasit, jos luit koko kirjoituksen, puhuin tässä yleisemmällä tasolla siitä miten meillä on edelleen aika tiukat normit sen suhteen miten ihmisten 'kuuluisi' parisuhteitaan toteuttaa. Yhtäkään yhdessäelämää paria en käsittääkseni tässä lähtenyt morkkaamaan - muiden nukkumisjärjestelyt kun eivät hetkauta minua sitten tippaakaan. Kunhan huomautin, että aika jännää miten tiukassa perinteiset käsitykset parisuhteista yhä istuvat - ja että oispa kivaa jos minunkaan nukkumisjärjestelyni eivät olisi muiden mielestä niin kovin outoja ja usein jopa tuomittavissa.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.