Yhdessä asumisesta, tai: Onks pakko?

No Sex and the City

Törmäsin kadulla vanhaan tuttuun vuosien takaa ja pikakelasimme läpi kuulumiset: miten työt, missä asut, parisuhdetilanne, plaa plaa. Kerrottuani seurustelleeni jo nelisen vuotta, tuttava oletti automaattisesti minun asuvan yhdessä kumppanini kanssa. Minä korjasin harhaluulon. “Ahaa, eli se ei sitten ole kauhean vakavaa”, sanoi tuttava, aivan kuin asia olisi ilmiselvä.

Olen törmännyt tähän olettamukseen aiemminkin: että suhteen muuttuessa vakavaksi myös kämppä muuttuu aina yhteiseksi. Että ainoa oikea aikuinen parisuhde on sellainen, jossa asutaan kimpassa. Yleinen käsitys tuntuu olevan, että erikseen asuessa suhteen molemmat osapuolet ovat ikäänkuin toinen jalka ovesta ulkona koko ajan, valmiina lähtemään lätkimään hetken varoitusajalla. Itse olen kuitenkin sitoutunut parisuhteeseeni. Henkilökohtaisesti en usko loppuelämän kestäviin liittoihin, mutta toivon ja ennen kaikkea suunnittelen viettäväni tämän ihmisen kanssa vielä useita vuosia lisää. En kuitenkaan ymmärrä miten yhdessä asuminen liittyy tulevaisuuteemme – ja ennen kaikkea miksi kaikki muut näkevät yhteisen kämpän puuttumisen niin perkeleen suurena juttuna.

Kuin tilauksesta bongasin The Toast-sivustolta aihetta varsin pisteliäästi käsittelevän tekstin nimeltä Against Domesticity. Kirjoittaja Randa Jarrarin mielestä yhdessä asuminen ja päivittäiset rutiinit tappavat ensin seksin ja sitten suhteen. Ja vaikka omat mielipiteeni eivät ole aivan yhtä radikaaleja kuin Jarrarin (joka muun muassa julistaa, että“I never, ever want to talk about the toilet brush with someone I want to fuck. Ever. There is nothing less appealing to me.”), ymmärrän hyvin tämän yleisfiiliksen. Minustakin on mukavaa ehtiä toisinaan ikävöidä kumppaniani sen sijaan että tämä olisi jatkuvasti lähellä ja sitten riitelisimme sukkalaatikon järjestyksestä. Lisäksi sekä minä että Hyvä Mies™ kaipaamme molemmat paljon omaa tilaa. Minä esimerkiksi en tiedä juuri mitään ihanampaa kuin viettää päivä tai pari kotona, kenenkään häiritsemättä kirjaa lukien tai tietokonepelejä pelaten, ainoastaan kissalle jutellen. Sellaista yksinoloa olisi hankala järjestää yhteisessä kodissa.

Toista toki olisi, jos olisin miljonääri. Muistan lukeneeni Helena Bonham Carterin ja Tim Burtonin asuvan kolmea vierekkäistä taloa: heillä molemmilla omat asunnot, ja keskimäisessä kämpässä perheen yhteinen tila. Vastaava mahdollisuus ei taida koskaan osua omalle kohdalleni (paitsi jos voitan yllättäen lotossa... mitä varten pitäisi varmaan ensin alkaa lotota), mutta vähän pienemmällä skaalalla ajateltuna samankaltaiset järjestelyt eivät suinkaan ole mahdottomuus. Eräskin tuttavapariskuntani osti juuri kaksi kämppää - pienet ja omat, saman kadun varrelta kumpikin. Ja siitäkin huolimatta että tätä pidetään ilmeisesti yleisesti ns. vääränä mielipiteenä, pidän ratkaisua ihan timanttisena.

Kun kerroin tästä tuttavalleni, tämä katsoi minua epäillen. Taisi ajatella minun huijaavan itseäni, ja että todellisuudessa pari joka ei jaa keittiötä ja kylppäriä, ei pian jaa enää mitään muutakaan. Itse pidän kuitenkin tiukasti kiinni omasta kannastani. Tiedän toki yhdessäasumisessa olevan monia hyviä puolia, olenhan sitä itsekin joskus muinoin kokeillut. Mutta oma parisuhteeni on tällä hetkellä sekä pisin että paras koskaan kokemistani. Ja olen ihan sataprosenttisen varma, että se on ainakin osittain erillisten asuntojen ansiota.

 

Mitä mieltä te olette – onko vakavassa suhteessa pakko asua yhdessä? Tykkäätkö sinä omasta tilasta, vai muutatko kimppaan vaikka väkisin?

 

Kuva: someecards

Kommentit

Kuvaputkessa

Kiitos mainiosta kirjoituksesta ja hyvä ajoitus, ajauduin sattumalta juuri eilen keskustelemaan aiheesta. Jännä tosiaan, että erillään asuminen pitkässä tuntuu vieläkin melko vallankumoukselliselta. Itse pidän kuvailemasi kaltaista ratkaisua ihanteellisena, mutta olen silti alkanut tosissani pohtia tätä vaihtoehtoa vasta viime vuosina.

Ymmärrän hyvin liika läheisyys tappaa halun -argumentoinnin, totuuden siemen siinäkin, mutta omalla kohdallani tarve erillisyyteen lähtee enemmänkin oman tilan kaipuusta fyysisesti ja henkisesti. Sen puutteessa perinteinen avoliitto tuntuu hiukan henkisesti laiskistavalta. Koen, että toisenlaisessa tilanteessa olisi enemmän vapautta ja ennen kaikkea hiljaisuutta lukea, kirjoittaa tai ihan vaan olla ja ajatella. Voi toki olla että tämä on vain tekosyy...

Totta on ikävä kyllä myös, että taloudelliset rajoitteet tulevat usein vastaan ja se miljoonakämppä ratakaisi jos ei nyt kaikkia niin ainakin tämän ongelman. Voi sitten nauttia omasta ajasta siellä länsisiivessä.

Jemina
No Sex and the City

Kiva kuulla että muutkin kelaavat aihetta! Olen ihan samaa mieltä siitä, että on harmi miten usein taloudelliset realiteetit tulevat vastaan ja saavat ihmiset muuttamaan yhteen. Siis silloinkin kun sitä ei välttämättä haluaisi, tai kun mieluummin kököttäisi yksinään siellä länsisiivessä, ainakin joskus. Oispa meillä kaikilla rahaa länsisiipeen!

Ja itse kaipaan tosi paljon juuri kuvailemasi kaltaista tilaa olla yksin ja ajatella - eikä sitä mielestäni pidä miettiä tekosyynä, vaan ihan täysin legitiiminä syynä. Tosin, muistamisen arvoista myös: mä en vaan haluu, ku ei mua huvita on sekin täysin legitiimi syy olla muuttamatta yhteen.

Sivi (Ei varmistettu)

Tärkeintähän on se, että kukin löytää oman tapansa olla onnellinen parisuhteessa. Toisille se tarkoittaa ehdottomasti saman katon alla asumista ja toisille omia koteja. Toivon kovasti, että jälkimmäisestä vaihtoehdosta tulee pikkuhiljaa sosiaalisesti hyväksytympää ja ns. normaalimpaa. Ja myönnettäköön, että jollain tapaa ihailen niitä pareja, jotka rohkeasti asuvat erikseen yleisestä mielipiteestä välittämättä.

Itse asuin ensimmäisen poikaystäväni kanssa parikymppisenä yhdessä ja se oli kaikkea muuta kuin helppoa ja luontevaa. Riitelimme paljon ja minä kaipasin jatkuvasti omaa tilaa ja aikaa. Sen kokemuksen jälkeen mielessäni vahvistui ajatus, että yksin asuminen on minulle ihanteellinen ja tavoiteltava vaihtoehto - myös parisuhteessa. Sitten tapasin nykyisen poikaystänäni, joka edusti toisenlaista katsantokantaa; hänelle yhdessäasuminen oli hyvin tärkeää sekä konkreettisesti että symbolisesti. Kompromissina sovimme, että kokeilemme yhdessä asumista, mutta emme pakota sitä. Jos se toimisi, hyvä, ja jos ei, muuttaisimme erillemme. Alku ei todellakaan - tälläkään kertaa - ollut helppoa, mutta nyt vaikuttaa siltä, että olemme löytäneet molempia tyydyttävän tavan jakaa yhteisen kodin; omia harrastuksia, omia kavereita ja omia juttuja kotona. Toisaalta niiden seassa on ihanaa yhteistä aikaa, juttelua ja seksiä. Mielipiteeni erillään asumisesta ei silti ole muuttunut; uskon edelleen, että se olisi ihanteellisin tapa elää minulle. Nyt kuitenkin näin, ainakin niin pitkään kuin se tuntuu toimivalta.

Jemina
No Sex and the City

Tärkeintähän on se, että kukin löytää oman tapansa olla onnellinen parisuhteessa.

Just näin! Juuri tästä syystä olen sitä mieltä, että erilaisista vaihtoehdoista pitäisi puhua enemmän - ei siksi että yksi tapa olisi toista parempi, vaan siksi että kaikki näkisivät parisuhdemalleja olevan yhtä monta kuin on parisuhteissa olevia ihmisiäkin. Ja että onnellisuuden takaamia taikamallia ei ole, vaan jokaisen tulee löytää se omaan tilanteeseen sopivin tapa olla, olkoon sitten miten sovinnainen tai epäsovinnainen tahansa.

Mirene (Ei varmistettu)

Minä kuulun niihin, jotka haluavat ehdottomasti asua yhdessä - toisen kanssa on mukavaa jakaa arki, huolehtia lemmikeistä ja tehdä yhteisiä päätöksiä. Olen kuitenkin monesti haaveillut siitä, että joskus olisi varaa kahteen asuntoon - yhteen yhteiseen ja toiseen pieneen, jonne kumpi tahansa voisi mennä välillä viettämään aikaansa ja tekemään omia juttujaan. Varsinkin nyt opiskelijoina toista näkee liiankin paljon (kun kumpikaan ei jaksa lähteä muualle opiskelemaan eikä luentoja ole yhteensä kuin muutama viikossa), joten pieni ikävä olisi välillä ihan tervetullutta.

Jemina
No Sex and the City

Tuokin voisi tosiaan olla hyvä idea. Paksu rahapussi kyllä ratkaisisi monenmoiset ongelmat, ainakin mitä asumisjärjestelyihin tulisi!

Anzi (Ei varmistettu) http://minimaalisenenemman.blogspot.fi/

Sometimes I wonder if men and women really suit each other. Perhaps they should live next door and just visit now and then.
--Katharine Hebpurn

Reetta V. (Ei varmistettu) http://reettavee.com

Aamen! Multakin monesti kysellään, että joko muutetaan / ollaan muutettu poikaystävän kanssa yhteen ja monesti vastaan, että ei missään nimessä. Erillään asuminen on parasta, mitä tiedän ja poikaystäväni on ihan samaa mieltä, vaikka todennäköisesti vietetäänkin iso osa ajasta yhdessä jommankumman asunnossa. Kuitenkin molemmilla on omat paikat ja mahdollisuus viettää aikaa myös itsekseen. Samalla raha-asiat ja muut arkiset jutut, kuten se siivoaminen, ei rasita suhdetta samalla tavalla kuin yhdessä asuessa.

Jemina
No Sex and the City

Hauska kuulla, että meitä omasta tilasta kynsin ja hampain kiinnipitäviä on muitakin!

AnnieRouva (Ei varmistettu) http://muinanaisina.blogspot.fi

Mun mielestä tää keskustelu on ollut ihan siisti, vaikka aihe herättääkin monenlaisia mielipiteitä.
Sotken soppaan silti vielä oman, tästä keskustelusta heränneen ajatuksen.

Mua ärsyttää vallan mahdottomasti, että nykyään täytyy olla niin törkeän korrekti joka paikassa. Suvaitsevaisuus ei ole sitä, että yritetään kumartaa joka suuntaan pyllistämättä mihinkään. Se, että joku pitää yhdessäasumista parempana kuin erillään asumista, tai toisinpäin, on mielipide ja oma kanta, jonka takana kannattaa seistä, jos sitä mieltä on.

On vähän ylikorrektia tai "hifistelyä" alkaa keskustella, MILLAISTA luottamusta tarvitaan yhdessä tai erikseen asuessa. Parisuhteessa tarvitaan luottamusta. Jos sitä ei ole, ei ole mitään väliä, asutaanko yhdessä vai erikseen. Luottamusta joko on tai ei ole.

Tässäkin keskustelussa kaikki ovat "samaa mieltä", mutta joistain pienistä vivahde-eroista saadaan aikaan väittelyä. Vivahde-erot syntyvät siitä, että ihmiset toteuttavat parisuhdearkeaan eri tavoilla, ja ovat (ihan luonnollisesti) erimielisiä siitä, mikä on "paras" tapa toimia (asua). Jostain syystä tämä kuitenkin peitetään korrektiuden massaan. Siihen liittyy hyvääkin; tekstiä on helppo tulkita jyrkemmin kuin se on tarkoitettukaan, joten pikkutarkkuus kirjoitettaessa voi joskus olla tärkeää.

No, tämä nyt on yleinen oksennus nettikirjoittelua kohtaan: Tuntuu että keskustelut ovat joko ylenmääräisen ymmärtäväisiä ja hymisteleviä, tai sitten hirveää loanheittoa, jota kukaan ei uskaltaisi viskellä omalla naamalla.

Sori että meni off topic. Itse aiheeseen; musta on ihanaa, että parisuhdemallit ovat muutoksessa, ja yhä useampi uskaltaa ajatella niin asumisessa, pariutumisessa kuin lastenteossakin omaa halua ja jaksamista ja orientaatiota, eikä vain toteuta jotain ikiaikaista (naisen)roolia. Voi asua erikseen ja seurustella, voi muuttaa yhteen ja mennä naimisiin, tai risteyttää näitä. Pääasia että ihminen kuuntelee mitä itse tarvitsee. Yksi elämä meillä kaikilla on, siitä kannattaa ottaa kaikki irti.

T. yhdessäasuja (jota toisinaan ihmettelen) ja justkohta naimisiinmenevä

Jemina
No Sex and the City

Olen itse asiassa tosi tyytyväinen siihen, miten siistiä ja asiallista keskustelu tämän blogin kommenttikentässä noin yleisesti on! (Laajemmin netin keskusteluista en osaa sanoa paljon mitään, kun yritän moisia yleensä vähän vältellä.) Vai ollaanko täällä liian hymisteleviä?

Olen ihan samaa mieltä siitä, että on tosi vaikeaa löytää ja pitää se tasapaino hymistelyn ja loanheiton välillä: oman mielipiteen takana kannattaa tottakai seistä, mutta samalla on kiva yrittää perustella ja avata sitä mielipidettä muille, samoin kuin pyrkiä ainakin jollakin tasolla ymmärtämään eriäviä mielipiteitä. Ja kaikki tämä sellaisella peruskunnioittavalla tavalla, tietty. Käännytyshenkistä keskustelua, sellaista jossa yritetään perustella toiselle osapuolelle se miksi oma mielipide on Ainoa Oikea, sitä taas en itse oikein kestä.

Mutta niin, noin yleisesti sanoisin että tässä tasapainossa onnistutaan täällä kommenttikentässä aika hyvin, samoin kuin tässä nimenomaisessa keskustelussa nyt. Että hyvä me! *hyväntahtoista hymistelyä*

Eiksjoo
Pikkuseikkoja

Hyvä kirjoitus ja ei tosiaan ole pakko asua yhdessä vaikka olisi vakavissaan. Kaikki saa tehdä niin kuin niille hyvältä tuntuu! :) Useimmiten se kai on käytännön kysymys, ettei jakseta rampata kahden asunnon väliä jatkuvasti pakaten ja silti tavarat on aina väärässä paikassa, tai halutaan säästää, kun yksineläminen on niin paljon kalliimpaa. Tykkään kans omasta tilasta ja hirvittää, jos pitää riidellä siivouksesta tms.

Jemina
No Sex and the City

Nuo ovat kieltämättä mielestäni ne kaksi suurta yhdessäasumisen bonusta - että ne tärkeät kamat eivät aina unohtuisi toiselle puolelle kaupunkia, ja että kulut olisivat puolet pienemmät. Kelpais mullekin.

Nyt on varmaan pakko ruveta lottoamaan, että voi sitten joskus ostaa ne vierekkäiset kartanot ja siten ratkaista nämäkin ongelmat!

altsu (Ei varmistettu)

Miksi pitäisi asua yhdessä, jos kumpikaan ei sitä halua? Pääasia, että molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä. Voisin kuvitella asian olevan ongelma siinä vaiheessa, kun toisen palava haave on lyödä hynttyyt yhteen ja toinen ei sitä halua.

Minäkin kaipaan paljon omaa rauhaa ja tilaa, mutta en ole koskaan kokenut, että yhteinen koti tai mieheni sitä millään tapaa estäisi. Ehkä se on enemmän henkilöistä, tavoista ym. riippuvaista.

Jemina
No Sex and the City

Totta, en osaa edes kuvitella miten ratkaisisin tilanteen jos kumppanini tahtoisi ehdottomasti asua yhdessä! Monenlaisia kompromisseja sitä voidaan suhteessa tehdä, mutta tuollaisessa tilanteessa en kyllä tiedä miten molempia osapuolia voisi tyydyttää. Tässäpä siis meikälle hyvä muistutus siitä, miten suuri tsägä omalle kohdalle on käynyt, kun kumppanin kanssa osuvat yhteen niin tulevaisuutta kuin asumismuotoakin koskevat haaveet!

huopis
Merennoita

Tänään just sit satuin lukemaan tämän tekstin, kun vasta aamulla twiittasin siitä, että kun nyt oon muuttanut ja jos kerron siitä jollekin (esim uudelle työkaverille) kysymykset on muotoa "löysittekö te helposti asunnon?" ja "missäpäin helsinkiä te asutte?". Saman ilmiön huomasin jo vuosi sitten muuttaessa. Silloinkin se tapahtui ihan yksin. 

Mikä ihme on tuo oletus, että mä muuttaisin jonkun kanssa?! Onko se se, että alan näyttää tietyn ikäiseltä tms. Mulle toi on todella outoa, koska en oo koskaan asunu yhdenkään kumppanin kanssa yhdessä, en edes seurustele tällä hetkellä, ja mun moni kaveri asuu yksin.

Toisaalta, saattaahan ne kysyjät vaan teititellä minua..

Jenni H.
Terävät hampaat.

Hauska aihe.

Minä kelpuuttaisin varmasti momellat ratkakisut. Tällä hetkellä asun poikaystäväni kanssa yhteisessä kämpässä ja toki olen enemmän kuin tyytyväinen. Mutta tuo, että olisi kaksi pientä kämppää lähekkäin, on aika hauska. Joskus jopa haaveilin hetken siitä, että olisimme muuttaneet erilleen (poikaystäväni kauhistui).

Toki tunnet itseni sen verran, että varmaan kävisin päsmäröimässä siellä poikaystäväni kämpässä joka tapauksessa ja hän varmaan ottaisi siitä hyödyn irti.. :'D "Miten sulla on nää maksamattomat ja maksetut laskut tässä samassa läjässä.. annas kun mää vähän.." Eheh.

Yhdessä asuminen on vain hirveän helppoakin jollain tapaa vaikka omasta tilasta joutuu väkisin luopumaan. Arvostan sitä, että joku muu käy välillä täyttämässä jääkaappia ja on imuroinut, jos itseä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Sitä en kyllä ymmärrä, että jotkut parit eivät ole viikkoakaan viettäneet aikaa erillään muutettuaan yhteen. MITEN. Tai miksi..? Kyllä minäkin seuraa rakastan, mutta olen salaa aika iloinen kun poikaystäväni karkaa pian pariksi kuukaudeksi ulkomaille. On enemmän aikaa omille ajatuksille, eikä tarvitse koko ajan olla huomioimassa miestä. :D

Eli kas, ehkä nykyinen tilanne onkin ihan hyvä, kun asumme yhdessä. Kunhan emme vietä kaikkia iltoja ja lomia yhdessä niin kaikki toimii hyvin. Nykyinen aikataulukin arjessamme on tosi jees, koska emme ihan hirveästi ehdi kyllästyä toistemme naamoihin kotona haha :D

Jenni H.
Terävät hampaat.

Ja ps. Typosuodatin ei ole tänään kytketty päälle. Syytän sunnuntaita.

Hanna Maria
Hanna Maria

Heh, kommentoin jo alemmas oman stoorini mutta helpommalla olisin päässyt jos oisin ensin lukenut ketjun loppuun asti ja kommentoinut vaan sun kertomusta että SAMA TÄÄLLÄ :D

Hanna Maria
Hanna Maria

Ooh mikä kommenttiketju, mielenkiintoista pohdintaa.

Mä en ole koskaan asunut yksin, vaan muutin suoraan kotikotoa poikaystävän kanssa yhteen, tai itseasiassa kimppakämppään hänen ja ystävänsä kanssa, muutamien kuukausien suhteessa olon jälkeen (olemme kuitenkin tunteneet koko elämämme). Olemme olleet yhdessä nyt noin viisi vuotta, nyt jo kolmannessa asunnossamme, ja välillä kieltämättä tulee tunne että vitsit kun olis oma kämppä niin saisi laittaa sen just niinkun haluaa ja päättää aina mitä musiikkia soi vai soiko ollenkaan (tarkennukseksi: tämä kämppis oli siis mukana kuvioissa vain ensimmäisessä asuinpaikassa). Mutta sitten taas alan miettiä kaikenlaista että eihän mulla olisi varaa asua yksin Helsingissä ja kuka sitten kokkaa ja käyttää työkaluja jne.

Olemme parisuhteessa tosissamme, mutta en silti osaa yhtään aavistaa, tulemmeko olemaan yhdessä loppuelämäämme. Tuntuu, että jossain vaiheessa voisi olla kiva asua jonkin aikaa ihan yksikseen, mutta jos sen tekisi suhteen aikana, pelkään, että se koituisi tuhoksi kun muuttaa yhdestä kämpästä kahteen, eikä toisinpäin. Lasten kanssa on itsestäänselvyys minulle asua yhdessä kämpässä, jos vanhemmat ovat yhdessä.

Tällä hetkellä tilanne on se että mies on arjen toisella paikkakunnalla töissä ja tulee kotiin vain viikonloppuisin, joten mulla on paljon omaa aikaa, joka onkin asia jota tarvitsen todella paljon. Nyt tuntuu, että tykkään tästä järjestelystä eniten kun saan olla monta päivää ihan rauhassa, mutta toisaalta silloin kun hän onkin välillä esim. lomalla ja kotona niin sekin on ihanaa tulla kotiin kun on joku siellä odottamassa ja ehkä jopa siivonnut tai tehnyt ruokaa ym. Vaikea ennustaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta nyt on hyvä näin. (Tulipas pitkä kommentti!)

Tätini kertoi pariskunnasta joka asui eri kaupungeissa noin kymmenen vuotta kaupunkien välimatka noin 200 km. Kummallakin hyvä työ josta ei kannattanut lähteä ja toisessa kaupungissa ei olisi ollut toiselle töitä. Joten etäsuhteessa noin kymmenen vuotta ja viikonloppuisin vuorotellen matkustivat toisen luo. Sitten tuli sopiva työpaikka toiselle ja muuttivat samaan kaupunkiin samaan osoitteeseen. 

 

Niin ja omakohtainen kokemus: Etäsuhteessa neljä vuotta ja yhdessä ollaan asuttu nyt puolitoista vuotta josta ensimmäiset neljä kk kävin viikot töissä toisella paikkakunnalla 200 km päässä. Syksyllä poikaystävä oli harjoittelussa kaksi kk 400 km päässä. Oli mulla ikävä mutta samalla rakastin sitä yksin oloa. Ainoastaan sitä kaipasin että joku tekis mulle ruokaa. Osaan itsekin mutta poikaystävä tekee niin paljon parempaa. Nyt olen itse lähdössä kahdeksi viikoksi reissuun. Eikä haittaa mitään. Meille sopii tällainen sopivasti erillään mutta pääasiassa yhdessä.  Kyllä sitä yksin oloa kaipaa joskus. Mutta kyllä mulla tulee ikävä vaikka hiihtolomareissu kestää vaan kaks viikkoa. :)

Pages

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.