Ladataan...
No Sex and the City

Hitto, että välillä menee hermo mielensäpahoittajasetiin. Moista ihmistyyppiä tuntuu olevan taas erityisen runsaasti liikkeellä – tiedättehän, sellasia keski-ikäisiä tai jo vähän varttuneempia mieshenkilöitä, jotka kyllä taas niin mielensä pahoittavat, kun tässä maassa tapahtuu jotain heidän maailmankuvastaan poikkeavaa tai julkiseen keskusteluun nostetaan jokin uusi idea, joka ei mene heidän jakeluunsa. Viime aikoina tällaisia asioita ovat olleet muun muassa #metoo-kampanja, lasten sukupuolittaminen ja ajatus siitä, etteivät kaikki perheet ole heteroydinperheitä. Ja voi että miten sedille onkaan tullut näistä keskusteluista niin paha mieli!

Ihan ite photaroin. Sori siitä.

 

Mielensäpahoittajasetä on yleensä valkoinen mies, joka ajattelee, että koska hänellä itsellään on helppoa ja mukavaa, kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta valittaa asioista tai (luoja paratkoon) vaatia muutosta. Koska mielensäpahoittajasedän oma identiteetti/seksuaalisuus/perhemuoto/yhteiskunnallinen asema eivät ole koskaan aiheuttaneet hänelle ongelmia, hän ei ymmärrä, ettei kaikilla ole käynyt samanlainen munkki. Ja kun sitten aletaan puhua asioista, jotka eivät häntä kosketa ja joita hän ei siksi ymmärrä, koska on ilmeisesti hukannut empatiakykynsä jonnekin etuoikeuksiensa alle, hänelle tulee paha mieli ja alkaa ärsyttää.

Esimerkki numero 1: Pertti Salovaara valitti Hesarin mielipidepalstalla, että seksuaalisesta ahdistelusta puhuminen on "inkvisitiota ja noitavainoja". Salovaaran mukaan #metoo-kampanja sai "täysin suhteettomat mittasuhteet", sillä "siinä voi oletettu uhri syyttää vaikka kasvottomasti seksuaalisesta häirinnästä oletettua tekijää jopa vuosikymmenten takaa ja pilata hänen uransa, tehdä tyhjäksi kaiken, mitä hän on saavuttanut."

Niin, koska seksuaalisessa ahdistelussa surkeinta on tosiaan se, että miehen ura voi mennä pilalle. Puolet nuorista naisista on kokenut häirintää viimeisen vuoden aikana, mutta koska Perttiä ei ole koko ajan kourittu, niin luonnollisesti yritykset kiinnittää asiaan huomiota ovat silkkaa noitavainoa. Kyllä Pertti niin mielensä pahoitti, kun joku kehtasi ehdottaa, että miehen saavutukset eivät ehkä ole tässä se kaikkein tärkein juttu.

Esimerkki numero 2: Jostain kummallisesta syystä joka jumalan paikassa lasten hyvinvointiin liittyviä asioita kommentoiva lastenpsykiatri Jari Sinkkonen julisti Vantaan Sanomissa, että "[p]ojalla on munat ja tytöllä pimppi ja sillä selvä", ja että hän ei ymmärrä tätä kasvatuskeskustelua hämärtävää "moninaisuuspuhetta". Ja koska ei vielä riittänyt, että tämä yksi mies ei tajua sukupuolen moninaisuutta, siihen tarvittiin vielä toinen samanlainen komppaamaan. Niinpä Mauri Pekkarinen ryntäsi sydämistyneenä tviittaamaan, että lasten kutsuminen ihan vain heidän nimillään tytöiksi ja pojiksi puhuttelun sijaan on pelkkää "höpö höpöä".

Niin, koska koko sukupuolikeskustelussa, ja aivan erityisesti lasten kohdalla, tärkeintä on se mitä kenenkin housuista löytyy. Ja koska muut ihmisethän nimenomaan tarvitsevat Sinkkosen ja Pekkarisen ymmärryksen ja hyväksynnän sukupuoli-identiteetilleen.

Esimerkki numero 3: Kun muutama helsinkiläinen päiväkoti päätti tänä vuonna viettää isänpäivän sijaan läheisenpäivää, jotta erilaisista perheistä tulevia lapsia voitaisiin kohdella yhdenvertaisesti, vetivät suunnilleen kaikki Suomen mielensäpahoittajasedät yhtäaikaiset herneet nenään. Joukon etunenässä Timo Soini kiirehti sitten kuvailemaan tätä tärkeää muutosta "pöllöilyksi" sekä "umpihulluksi" ja lisäsi vielä, että kyseisissä päiväkodeissa "kylvetään ... hölmöyden siemeniä."

Niin, koska se, että Soinin lähipiirissä on isiä läsnä, tietysti tarkoittaa ettei muunlaisia todellisuuksia ole edes olemassa, vaan kyseessä on silkka "päiväkotipöllöily". Ja että Soinille tulee paha mieli, jos joku kehtaa edes ehdottaa muuta.

 

Jumaliste, että en kestä.

Kaikkein eniten näitä mielensäpahoittajasetiä taitaakin harmittaa se, että tällaiset muutokset tarkoittavat heidän absoluuttisen valta-asemansa yhteiskunnan kärkipaikoilla olevan uhattuna; heiltä ollaan viemässä oikeus määritellä koko maailma vain ja ainoastaan omasta kapeasta näkövinkkelistään. Ja se on ihan helvetin hyvä. Setämiesten aika hierarkian huipulla alkaa yksinkertaisesti olla ohitse.

Siispä: mielensäpahoittajasedät, pitäkää jo suunne kiinni. (Puhun nyt vähän rumasti, mutta tekin puhutte, eli ihan sama.) Teidän mielipiteitänne ei todellakaan aina tarvita; teidän ei ole aina pakko kommentoida joka asiaa. Ja mikä parasta, näkemyksenne eivät todellakaan ole aina relevantteja, kuten itse olette taas niin taidokkaasti osoittaneet. Teidän hyväksyntäänne ei enää tarvita kenenkään kokemuksen legitimoimiseen.

Yhä useammin on myös muiden vuoro puhua, ja jos siitä tulee paha mieli, kannattaa mennä vähän itseensä.

 

Jatka lukemista:
flirttailun ja ahdistelun välinen raja on täysin selvä
nainen ei voi olla huippukokki, koska lapsi pitää hakea päiväkodista

 

seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.
Ladataan...

Ladataan...
No Sex and the City

Muistatteko vielä, miten valtava merkitys slovareilla oli joskus esiteininä? Parhaimmillaan hitaat kappaleet tuntuivat omien tunteiden tulkeilta ja kertoivat siitä kiihkeästä kaipuusta, jonka kohteena oli ties kuka luokan pojista just silloin. Koulun diskoissa hitaiden aikana seisoskeltiin liikkasalin seinustalla napapaidassa ja leviksissä ja toivottiin kiihkeästi, epätoivoisesti, koko olemuksen jokaisella atomilla, että se joku ihana tulisi hakemaan tanssimaan – tai että oikeastaan kuka tahansa tulisi. Että pääsisi sinne keskilattialle huojumaan ja kajareista kaikuva musiikki tuntuisi koko kehossa ja sitä se rakkaus olisi.

En koskaan ollut niitä luokan suosituimpia tyttöjä, ja niinpä en päässyt tanssilattialle usein, heilumaan sinne muiden katseiden alle ja kateuden kohteeksi: kädet jonkun kaulassa, tanssikumppanin kädet vyötäisillä tai ehkä valumassa uskaliaasti kohti farkkujen takamusta. Niinpä vietin suurimman osan hitaista siellä seinustalla seisoskellen, potkiskelin lattialle parin markan pusseista tallautunutta popcornia tennissukillani ja haaveilin rakkaudesta, sellaisesta rakkaudesta, joista noissa biiseissä kerrotaan.

On uskomatonta, miten jonkun tietyn tutun kappaleen pelkät ensitahdit voivat yhä edelleen suorastaan upottaa muistoihin ja siihen kaikkeen, mitä vaikkapa 11-vuotias minä tunsi. Laitan rahisevan cd-levyn soimaan, valitsen oikean biisin ja palaan mielessäni välittömästi sinne koulun liikkasalin diskoon miettimään, miten hienoa sen rakkauden on oltava, kun siitä näissä biiseissä tällä tavalla pakahduttavasti kerrotaan, ja että mun tunteet Tuomasta/Mikaa/Anssia/Jonia kohtaan on kyllä just tällaisia.

Voi muistoja! Olen ollut jo useamman viikon tiukasti näissä nostalgiafiiliksissä, sillä kaivoin esiin noita kultaisen 90-luvun hittilevyjä sisältävän laatikon varastosta ja olen luukuttanut vanhoja levyjäni jatkuvalla syötöllä esimerkiksi ruokaa laittaessani. Kiss FM Hits! Hittibuumit! Miksei näin hyvää musaa tehdä enää!

Saadakseni tästä kaiken mahdollisen irti olen myös ruvennut järjestämään itselleni täydellinen kouludisko -teemaisia soittolistoja, joille olen valkannut kaikki ne parhaat kappaleet – mukaan lukien ne slovarit. Tästä onkin seurannut ankaraa pohdintaa liittyen muun muassa siihen, mikä slovari olisi kaikkien aikojen suosikkini ja mikä hyvä kakkonen, ja että kukas niistä Bäkkäreistä nyt olikaan se ihanin. Tämän jälkimmäisen kysymyksen kohdalla en ole vielä päässyt selvään lopputulokseen, mutta slovareiden lista alkaa olla aika lailla järjestyksessä. Ja tadaa, tässä se on – top vitoseni ihanimmista slovareista ikinä.

Varoitus: listan kappaleet saattavat saada ysärilapset kupsahtamaan nostalgisen tunnevyöryn alle.

 

1. Boyzone: Words

2. Bon Jovi: Lie to me

3. Glen Medeiros: Nothing’s gonna change my love for you

4. Robbie Williams: Angels

5. Seal: Kiss from a rose

 

Niisk. Ja tajusin muuten juuri tuota Words-videota katsellessani, että saatan vieläkin olla vähän olen edelleen korviani myöten rakastunut Boyzonen Ronaniin.

 

Mitkä ovat teidän lempislovareitanne?

 

 

Jatka lukemista:
laita soimaan: body positivity playlist
Musiikkia makuuhuoneeseen: Seksisoittolista?

 

seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.
Ladataan...

Ladataan...
No Sex and the City

#Metoo-kampanja on aloittanut ehdottoman tarpeellisen keskustelun seksuaalisesta ahdistelusta, mutta hetkittäin tuntuu, että aiheesta on alettu lipsua pahasti sivuteille. Näin kävi esimerkiksi pari päivää sitten Ylen A-teeman jaksossa, jonka katastrofaalisuudesta kerrotaan about kaikki tarpeellinen tässä Nyt.fi:n jutussa. On meinaan ihan todella kummallista, että aiheesta päädytään puhumaan sen kautta, miten kukaan ei pian enää uskalla flirttailla kenellekään, ettei vain tulisi syytetyksi ahdistelusta. Ja nämä alla olevat esimerkkikommentit – no, nämä menevät ihan täysin yli meikäläisen ymmärryksen.

Kuvat: nyt.fi:n ruutukaappaukset ylen a-teemasta

 

Erityisen surullista on se, että olen kuullut samansävyisiä kommentteja valitettavan monessa paikassa viime aikoina – uhriutumista siitä, että kyllä nyt on vaikeaa lähestyä toista ihmistä, ja miten tässä voi muka tietää, että flirttaileeko vai ahdisteleeko. Koska rajanveto näiden kahden välillä on muka niin kauhean vaikeaa.

Mutta arvatkaas tyypit mitä. Ei se ole. Ei itse asiassa ollenkaan.

Raiskaus ei ole flirttailua.

Työnhakijalle ehdottelu ei ole flirttailua.

Uber-kuskin haaroväliin tarraaminen ei ole flirttailua.

Pyytämättä jonkun edessä masturboiminen ei ole flirttailua.

 

Oikeasti. Miten voi olla, että tästä aiheesta tarvitsee edes keskustella?

Näppäränä kikkana sanon vain sen, että jos jonkun on vaikeaa vetää rajaa flirttailun ja ahdistelun välillä, suosittelen oikeasti miettimään sitä omaa flirttailutyyliä – ja sitten kyseenalaistamaan sen.

 

Jatka lukemista:
ahdistelija, ota vastuu teoistasi
seksuaalista häirintää ei pidä sietää
pussauslupa: kysytkö, saatko suudella?

 

seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.
Ladataan...

Pages