Ladataan...

Talven mittaan päässäni on pyörinyt Sysmän kirjastonjohtajan Riitta Kuisman minulle syyskuisen kirjoitustyöpajani yhteydessä sanoma lause: "Tervetuloa uudelleen. Lyhytkin aika Villa Sarkiassa tekee hyvää sielulle". Joulukuussa katselin kaihoisasti Veeran Instagram-kuvia residenssistä. Minulla oli kalenterissa viikko vapaata tammikuussa 2018 ennen opintojen alkua, joten päätin tarttua puhelimeen ja tiedustella olisiko residenssissä sattumalta ollut vapaita huoneita. Olihan siellä. Joku ulkomaalainen kirjailija oli kaiketi perunut tulonsa, joten yläkerran pikkuhuone - ainoa, jossa en ollut vielä asunut - oli vapaana. 

Pakkasin laukkuni ja hyppäsin jälleen Sysmään vievään bussiin. Saapuessani Sysmään keskiviikkoiltana oli pimeää, mutta tunnelmani oli kotoisa. Oli jotenkin mukavaa olla jälleen ympäristössä, joka oli samalla sekä tuttu että vieras. Haettuani avaimet kirjastolta kävelin tuttua reittiä Myllymäentielle. Keittiön ikkunasta paloi valo, mutta ketään ei näkynyt. Tiesin jo etukäteen, että tammikuussa Villalla majoittui ainakin kaksi muuta henkilöä. Oleskelutilassa minua oli vastassa huumaava tuoksu, joka lähti pöydällä kukkivasta valkoisesta hyasintista. 

Huoneeni oli siis residenssin pienin makuuhuone, mutta se oli itselleni juuri sopiva. Siellä oli kaikki tarvittava: puinen työpöytä, tuoli, kapea yhdennukuttava sänky, lattialla räsymatto ja seinällä kultakehyksinen peili. Pienen ikkunan edessä oli punaruskeat verhot. Kannettuani tavarani huoneeseeni menin esittäytymään suuressa makuuhuoneessa asuvalle Juholle. Juho seisoi keskellä huonetta silmäillen lattialle levittämiään paperiarkkeja. Hieman myöhemmin Riitta toi vielä residenssin kolmanne asukkaan, berliinissä asuvan englantilaisen Benin. 

Tarkoituksenani oli siis käydä vajaan viikon aikana läpi syksyn aikana kirjoitettuja tekstejä, lukea loppuun ja tehdä harjoituksia Kultasuoni-kirjasta ja ideoida aiheita mahdollista runosarjaa varten. Tekemistä siis piisasi, mutta koska aikaa oli rajallisesti, oli oltava tehokas. Näin ainakin ajattelin. 

Villa Sarkia puuttui kuitenkin suunnitelmiini vanhan talon viisaudella. Oleskeluhuoneen pöydällä oli runokirja, jonka hajamielisesti avasin ja luin runon avaamaltani sivulta. Runo oli P. Mustapään Dolce Far Niente-niminen runo, jossa läkkiseppä ja filosofi Lindblad saa maata auringonhehkussa perhosia seuraillen ja kukkasten tuoksua hengitellen. 

Dolce far niente on italiaa, ja tarkoittaa suloista joutilaisuutta. Opin käsitteen merkityksen aikoinaan elokuvasta Eat, pray, love - Omaa tietä etsimässä. Elokuvassa Julia Roberts näyttelee eronnutta kirjailijaa Elizabeth Gilbertiä, joka lähtee vuodeksi ulkomaille - italiaan, intiaan ja indonesiaan, etsimään itseään. Tuntui kuin läkkiseppä Lindbladista kertovan runon kautta vanha huvila olisi kutsunut minut rentoutumaan ja nauttimaan olostani; viettämään suloista joutilaisuutta. Luovuus kukkii kauniin hyasintin lailla kun ei liikoja pingota. 

Seuraavat päivät kuluivatkin verkkaisesti. Tein pitkiä, yli tunnin mittaisia kävelylenkkejä, laitoin ruokaa, luin ja kirjoitin. Ensimmäisen vieraassa sängyssä nukutun yön jälkeen selkäni oli niin kipeä, että varasin ajan paikalliselle hierojalle. Ostin vuoden ensimmäiset runebergin tortut, jotka jaoin Juhon ja Benin kanssa. Melkein joka ilta lenkin jälkeen lämmitin saunan.  Nautin saunomista. Voisin saunoa vaikka kuinka kauan, mutta harmikseni en tällä hetkellä asu saunallisessa asunnossa. Tästä syystä otin tästä ylellisyydestä kaiken ilon irti. 

 

 

Hieronnan jälkeisenä aamuna olin kuin uudestisyntynyt - niskan ja hartioiden jumit, jotka olivat tuntuneet jäykkyytenä pohkeisiin saakka olivat tyystin tiessään! Tekstiä syntyi, ja uusia oivalluksia. 

Sunnuntainen kotiinpaluu päivä valkeni aurinkoisena. Heräsin ennen herätyskellon soittoa verhojen välistä sisään tunkeutuviin valon säteisiin. Siirryin nauttimaan aamupuuroni ja -kahvini alakerran sohvalle, samalle paikalle, jossa edellisenä kesänä olin lumoutunut Eeva-Liisa Mannerin runoista. Tällä kertaa seuranani oli hyllystä nappaamani Aila Meriluodon esikoisrunokokoelma Lasimaalaus, josta olen kirjoittanut aiemmin tänne blogiinkin. 

Syötyäni päätin lähteä kävelylle sillä oli täydellinen ulkoilukeli. Pakkasta oli vain muutama aste, tuulen nopeus 4m/s. Tuntui kuin Lasimaalauksen runojen kuulaus olisi hypännyt kirjan sivuilta ulos. Kaikki oli kirkasta; puut ja jäljet lumella. Ja äänet: askelten alla narskuva lumi, mailan sivallus ja tömähdys kun kiekko osui jääkiekkokaukalon laitaan. Kävellessäni huomasin kuinka pikimusta lintu tarkkaili pihamaata kuusiaidan kätköistä. Mustarastaan laulu on kaunein linnunlaulu, jonka tiedän. En ollut ennen nähnyt mustarastasta näin läheltä, vain noin metrin etäisyydeltä. Yleensä sen laulun kuulee keväisin jostain korkealta puiden latvasta. Nyt lintu oli vaiti, katsoi vain. Ja minä katsoin sitä. 

Jatkoin matkaani ohi koivujen, joiden alastomat oksat heiluivat tuulessa. Ajattelin, että jo muutaman kuukauden kuluttua nekin olisivat jälleen vihreillä silmuilla. Näin tammikuinen pakkaspäiväkin kantoi sisällään lupausta saapuvasta keväästä. 

Siinä kävellessäni ja siristellessäni silmiäni auringon paisteessa tunsin kuinka Villa Sarkian taika oli vihdoin asettunut ihon alle. Harmi, että muutaman tunnin päästä oli aika lähteä kotiin. Jatkoin silti kävelyä pieni kartta kädessäni niin että kaupungin siluetti jäi loittonevan selkäni taakse. Aurinko lämmitti kasvojani ja minä solahdin sujuvasti ulos kartalta, tuntemattomaan. 

Teksti ja kuvat: Saila Lyytinen

Ps. Tämä kirjoitus on julkaistu hieman karsittuna versiona myös Villa Sarkian omassa blogissa osoiteessa: https://villasarkia.wordpress.com/

Sieltä voi lukea myös muiden residenssin vieraiden kirjoituksia. 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Villa Sarkiassa on lähes mahdotonta viettää aikaa ilman että loisi uuden runotuttavuuden. Tällä kertaa tutustuin Aila Meriluodon Lasimaalaus-esikoisrunokokoelmaan. 

 

 

Kokoelman runot ovat loppusoinnullisia ja mitallisia. Monien muiden lukijoiden ohella viehätyin runojen kuulaudesta ja viehkeydestä. Ne tuntuivat sopivan juuri passelisti luettavaksi aurinkoisena pakkaspäivänä tai ainakin itse kaipaan pitkän ja tunkkaiseltakin tuntuvat kaamosajan jälkeen luettavaksi jotain ilmavaa ja raikasta. Lasimaalauksen runoja luettuani en ole yllättynyt, että Meriluoto on saanut itselleen kiltin ja eteerisen runotytön roolin; viitan jota hän omien sanojensa mukaan kantoi pitkään vastentahtoisesti. 

Ensilukeman perusteella mielirunokseni kokoelmasta nousi Kahlaajatyttö-niminen mielestäni klassisen kaunis ja yksinkertainen runo. Yksinkertaisella tarkoitan selkeää, karsittua ilmaisua; suomalaisille tuttua järvimaisemakuvastoa, jossa on mielestäni nähtävillä hiven sensuellia intiimiyttä. 

 

Kahlaajatyttö

 

Kahlasin veteen miettivin jaloin.

Katselin kauan. Nähdä aloin.

 

Ehtoo läheni aaltojen myötä

paeten jäljessä liukuvaa yötä.

 

Tyyntyi läike ja kuvasti saaret,

taivaan, rannat, kaislojen kaaret.

 

Kaiken omistin kuin vedenpinta,

kirkasta, rauhaa, hiljaisinta...

 

Katsoin sieluuni, katsoin eteen.

Solahti vieras airo veteen:

 

Mies tuli soutaen selkiä pitkin.

Kuvastin särkyi. - Aamulla itkin. 

 

Saattaa olla täysin oma mielleyhtymäni, mutta minulle tuli tästä runosta mieleen Akseli Gallen-Kallelan kansallisromanttinen Aino-triptyyki (1891), ja erityisesti teoksen toinen osa, jossa kuvataan kuinka alaston ja pitkähiuksinen Aino pakenee vedessä kahlaten puisessa soutuveneessä hamuavan Väinämöisen kouria. Gallen-Kallelan kolmiosainen öljyvärimaalaus kertoo siis Kalevalan tarinan Ainosta, Joukahaisen nuoresta sisaresta, joka luvataan Väinämöiselle vaimoksi. Tarun mukaan Aino mielummin hukuttautuu kuin ryhtyy vastentahtoisesti Väinämöisen morsioksi. Kahlaajatyttö-runossa mikään ei viittaa Kalevalan Aino-tarun kaltaiseen traagiseen loppuun, emmehän tiedä itkeekö runon minä-puhuja ilosta vai surusta, mutta ehkä juuri romanttinen luonto- ja vesiaiheinen sanasto/kuvasto yhdistää näitä kahta teosta. Mene ja tiedä. 

Lasimaalauksen luettuani aloin tutustua lähemmin myös Aila Meriluodon henkilöhahmoon ja hänen muuhun tuotantoonsa sen perusteella mitä löysin netistä. Aila Meriluoto syntyi Pieksämäellä tammikuussa vuonna 1924. Ailan isä oli rehtori ja äiti saksan kielen lehtori. Eräässä Ylen Elävän arkiston artikkelissa (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/12/20/aila-meriluoto-runoilija-ja-vahan-muusakin) hän itse kuvailee keskiluokkaista kasvuympäristöään ahdasmieliseksi.
 
Aila oli kova tyttö lukemaan ja hänen mielikirjojaan nuorena olivat Montgomeryn Runotyttö-sarja ja Saima Harmajan runot. Hän kirjoittikin ensimmäiset runonsa jo 5-vuotiaana. Hänen nuoruuden ajan runojaan on julkaistu mm. Nuori Voima-lehdessä. 

 

Meriluoto valmistui ylioppilaaksi vuonna 1943 ja opiskeli sen jälkeen Helsingin yliopistossa mm. estetiikkaa, kirjallisuutta ja taidehistoriaa. Kolme vuotta ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen vuonna 1946 julkaistiin Meriluodon debyyttirunokokoelma Lasimaalaus, joka sai kriitikoilta ja lukijoilta lämpimän vastaanoton. Meriluoto oli Lasimaalauksen ilmestyessä 22-vuotias. Lasimaalauksen on sanottu olevan yksi kaikkien aikojen suosituimpia suomalaisia runokokoelmia. 

Meriluoto opiskeli vähän aikaa Zurichin yliopistossa Sveitsissä, jossa tutustui itävaltalaisen Rainer Maria Rilken tuotantoon. Meriluoto pitää Rilkeä esikuvanaan ja sanotaan, että Rilken vaikutus on nähtävissä Lasimaalaus-teoksessa.

Vuonna 1948 Meriluoto avioitui tamperelaisen kirjailijan Lauri Viidan kanssa. Pariskunnan liittoa kuvaillaan myrskyisäksi, ja se päättyikin eroon kahdeksan vuoden jälkeen. Liiton aikana Meriluodolle ja Viidalle syntyi neljä lasta. Myöhemmin vuonna 1962 Meriluoto muutti lapsineen Ruotsiin, josta palasi jälleen Suomeen 1974. Meriluoto solmi uuden liiton professori Jouko Paakkasen kanssa. Hän jäi leskeksi vuonna 2004.

Lasimaalauksen lisäksi Meriluoto on julkaissut romaaneja, lasten- ja nuorten kirjoja, elämäkerrallisia teoksia ja lukuisia muita runokokoelmia, joista tuorein Tämä täyteys, tämä paino ilmestyi WSOY:n kustantamana vuonna 2011. 

Vuonna 2010 ilmestyi Meriluodon elämäkertakirja Lasinkirkas, hullunrohkea Panu Rajalan kirjoittamana. Samana vuonna ilmestyi myös elämäkerrallinen teos Tältä kohtaa - Päiväkirjat vuosilta 1975-2004, jossa Meriluoto kuvaa mm. vanhenemista ja suhdettaan Jouko Paakkaseen. 

Saattaa johtua Suomen 100-vuotiajuhlavuodesta, että olen viime aikoina kiinnostunut yhä enenevässä määrin suomalaisesta taiteesta; niin kuva- kuin sanataiteestakin. Täytynee jatkaa tätä hyvin alkanutta tutkimustyötä. 

 

Teksti: Saila Lyytinen

Kuva: Saila Lyytinen

Share
Ladataan...

Ladataan...

Ihmisten kuulee usein valittavan ajan puutteesta: "Jos vain olisi enemmän aikaa tekisin sitä ja sitä..." Minäkin varmasti teen sitä. Jos en ääneen, niin ainakin omassa mielessäni. Tai en ehkä niinkään valita ajan puutteesta vaan siitä, mitä ajasta, hetkestä, puuttuu

Aikaahan nimittäin on. Vanhan hokeman mukaan päivässä on kaikille samat 24 tuntia. Usein kuitenkin käytämme ajanpuutetta tekosyynä vitkuttelulle. Toisinsanoen odotamme oikeaa hetkeä, aikaa, jolloin olisimme jotenkin valmiimpia jonkin asian, olkoon sitten vaikka kirjoittamisen, aloittamiseen. Usein itsekin huomaan tekeväni kaikkea aivan muuta kun minun pitäisi, kun oikeasti haluankin kirjoittaa: tiskaan, siivoan, soitan kaikenmaailman asiakaspalvelunumeroihin; hoidan siis kaikenlaisia turhan tärkeitä pikkuasioita kuntoon. Kuinka voisin keskittyä kun tuokin asia on hoitamatta ja tuo? Kuulostaako tutulta?

 

 

Olen tosin huomannut, että luova toiminta, johon kirjoittaminenkin lukeutuu, vaatii tietyn määrän odottelua ja kärsivällisyyttä. Natalia Goldbergin opettaa ettei voi vain istuttaa siementä ja samantien nykäistä kortta. Ensin on odotettava ruohon kasvamista. Tietty määrä odottamista kuuluu siis olennaisena osana kirjoittamiseen. On kuitenkin hyvä osata erottaa hedelmällinen odottaminen ja vitkuttelu toisistaan. Uskon, että vitkuttelu on pohjimmiltaan vain täydellisyydentavoittelua. Lykkäämme asioiden aloittamista siinä pelossa, että epäonnistuisimme tai emme olisikaan niin hyviä kuin haluaisimme tai meidän "pitäisi" olla. "Kirjoitan sitten kun saan inspiraation", huomaan itsekin ajattelevani, tai "teen tämän sitten kun olen paremmalla tuulella". "Kuka väittää, että meidän on oltava rauhallisia tai keskittyneitä kirjoittaaksemme?" kysyy Julia Cameronkin Kultasuonessa, "Paitsi sisäinen täydellisyyden tavoittelijamme, joka kokeilee voimiaan koko ajan?"

Täydellistä hetkeä, eli sellaista, jolloin mikään ei häiritse keskittymistä ja jolloin voi vain nauttia inspiraation leppeästä myötätuulesta, kirjoittaa/maalata/lukea tenttiin/you name it ei siis ole. Maailma pyörii ympärillä tavalliseen tapaansa, ja hyvä niin ettei käy kuten maalarille Johanna Venhon runossa:

 

Tunnen maalarin, joka järjesti 

olot sopiviksi

taulujen tekemiseen: mikään ei

saanut häiritä. Ei ollut enää mitä maalata.

 

Maailmaa ja elämää ympäriltä ei voi täysin sammuttaa, mutta aina voi kuitenkin yrittää hakeutua mahdollisimman otollisten puitteiden äärelle. Tämä havainto mielessäni pakkasin viime viikolla laukkuni ja hyppäsin jälleen Sysmään vievään bussiin. Seuraavassa julkaisussa kerron, miten siellä kävi.

***

Teksti: Saila Lyytinen

Kuva: Pinterest

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Pages