Ladataan...
Nørrebro Summers

Jossain sen välillä, kun seisoin perjantaisena kesäyönä parvekkeella syvää yksinäisyyttä potien ja sen, kun seuraavana päivänä kikatin Stadin frendin kanssa lounaalla, mulle alkoi valjeta, mitä mun elämästäni tällä hetkellä kipeästi puuttuu. Oon pistänyt hippulat vinkumaan ja rakentanut parissa vuodessa Tanskaan täyden elämän, sellaisen jota ei vajavaiseksi tunnista ilman läheltä tutkailua, mutta eräs lommo siinä vielä on. Aivan kaikkea ei nimittäin vaan voi hoputtaa, ei pikakelauksella rakentaa:

Niitä vanhoja, ikiomia ystävyyssuhteita ja ennen kaikkea yhteisiä muistoja, joille vedet silmissä nauraa.

 

 

Mä oon löytänyt just ne oikeat tyypit Köpiksessä ja aloittanut muistojen verkon kutomisen näiden uusien ihanien kanssa, mutta ei niitä vielä oo repussa yhtä paljon kuin Stadin mimmien. Tällä reissulla mä sain muistutuksen siitä, millaista on kuulua jonnekin, sujahtaa itsensä muotoiseen lämpimään painaumaan ja tulla nähdyksi sellaisena pitkään maisemissa olleena tyyppinä, kenen kotkotukset on jo tuttuja. Ja toisaalta myös muistutuksen siitä, millaista on olla kuulumatta, kun joutuu kysellä tarinoiden taustoja ja naureskella kohteliaasti mukana – vaikka eihän ne toisten muistot, sulle vaan hetkeksi lainatut, usein kerrottuna kuulosta juuri miltään.

Ja niin mä sinä päivänä tein päätöksen, monta tuntia ennen illan myrskyä. Päätin, että tästä edes olkoon yhteisten muistojen luominen tärkein tehtäväni Köpiksessä, jotta kun seuraavat kaksi vuotta on nekin tuosta hurahtaneet, oisin muistoja pullollaan samalla tavalla kuin Helsingin kaduilla nykyään. Ja että Helsingin rakkaat, niidenkin kanssa muistoreppua pitäisi aina mahdollisuuden koittaessa kaksin käsin täydentää.

 

LUE MYÖS NÄMÄ:

Eräs kesäviikonloppu Helsingissä osa 1/3

Tapahtumaketjun alkupää eli miten päädyin tähän

 Stadin vellomisloma ja vuoden 2017 tärkein tavoite

---

Sharing memories is the greatest gift of all.

---

FOLLOW: Facebook - Bloglovin' - Snapchat & Instagram @marjapilami

Share

Ladataan...
Nørrebro Summers

Pääsin viime viikolla tekemään oikein kunnon unelmieni blogiyhteistyön, kun useita ihania ja hintalaatusuhteeltaan timanttisia rafloja Kööpenhaminassa pyörittävä Cofoco kutsui meikäläisen Italian ruokakulttuurista inspiraatiota saaneeseen Spuntinoon dinnerille. Nappasin Susan mukaan ja sitten mentiin.

 

 

Spuntinon konsepti on simppeli:

viikoittain vaihtuva menu, joka on tehty jaettavaksi pöytäseurueen kesken.

Antipasto-osioon kuului tällä kertaa muun muassa chilillä ja sitruunalla maustettua suussasulavaa lohta, parmankinkkua ja savustettua ricottaa. Me tykättiin kaikesta, mutta tässä vaiheessa sudennälkäisinä mietittiin, että tuleekohan tässä koskaan täyteen (ois pitänyt vaan luottaa siihen, että kyllä ne Cofocon rafloissa tietää mitä tekee).

 

 

Alkuruoan saapuessa oltiin jo päästy roseen makuun ja elämäkin maistui kaikin puolin paremmalta kuin paria tuntia aiemmin. Tällaisissa arki-iltojen juhlahetkissä on erityistä taikaa, kun tietää että raflassa ei voi istua loputtomiin - niin eikä viiniäkään voi litkiä ihan rajattomasti - ja niitä tunteja osaa arvostaa ihan eri tavalla. Muutenkin musta on kiva, ettei aina vaan säästele kaikkea kivaa viikonlopuille, vaan joskus panostaa tiistaihin tai torstaihinkin.

Alkuruoaksi tarjoiltu tomaattinen, valkoviinistä makunsa saanut linguine-pasta oli jälkiruokaa lukuun ottamatta illan ainoa annos, joka tarjoiltiin kumpaisellekin syöjälle omalla lautasellaan. Joka sinänsä oli kätevä ratkaisu, koska vaikka Susa on mun parhaita ystäviä, ei meidän suhde vielä ole sellaisella Kaunotar ja Kulkuri -tasolla, jossa haluttais tuijotella toisiamme silmiin pöydän yli samalla kuin imeskellään yhteistä spagettia. (Tai ei olla kyllä ikinä puhuttu tästä, eli Susa kerro vaan jos sulla tällaisia toiveita on.)

 

 

Illan ehdottomasti suurin yllättäjä, ja meidän molempien lemppari, oli pääruoka. Aika monessa raflassa on tullut notkuttua tässä viimeisten vuosien aikana, joten kovin usein ei kävele enää vastaan mitään täysin odottamatonta, mutta nyt napsahti.

Spuntinon konseptiin kuuluu myös se, että pääruokakin jaetaan vähintään kahden henkilön kesken, eli ennen visiittiä kannattaa vilkaista menua, mikäli ruokailijoiden maut poikkeavat kovasti toisistaan. Me ollaan Susan kanssa aika samiksia näissä, eli kalan valinta oli helppo päätös (tai no mä halusin kalaa ja Susa ei osannut päättää mitä se halusi eli fish it was).

Uppopaistettu kummeliturska (voin kertoa että suomennuksen hake-nimiselle kalalle lunttasin sanakirjasta) syötiin hieman makeisiin crepeihin kaiken muun ihanan kanssa käärittynä. Niin. Taivaallisen. Hyvää. Mmmmm.

 

 

Jälkiruoaksi tarjoiltu jogurttisorbetti tuoreiden marjojen kera oli just sopivan raikas lopetus kivalle illalliselle. Antipastoajan huolet siitä, että tullaankohan me tänään edes täyteen oli vaihtunut huoliin siitä, että miten me jaksetaan suoriutua himaan näiden vatsojen kanssa.

Spuntinolle lisäpointsit vielä näistä:

- Menun hinta on 295 kruunua eli noin 40 euroa. Kööpenhaminan ravintolaskenen kokemusasiantuntijana ja suuren osan masseistani kyseiseen skeneen valuttavana osaan kertoa, että hinta on erittäin kohtuullinen ruoan laatuun ja määrään nähden. Iso peukku.

- Raflassa on aivan ihana tunnelma! Hyvä palvelu, kauniit yksityiskohdat, köpisläinen charmi. Vaikka vannonkin Nørrebron nimeen, niin tämän takia kannattaa lähteä sen rajojen ulkopuolelle.

Suuret suositukset siis meikäläiseltä. Mä rakastan tällaisia iltoja, kun voi vaan parkkeerata itsensä söpön ravintolan pöytään ystävän kanssa, tilata vähän viiniä ja syödä kaikkia erilaisia juttuja, kunnes napa meinaa ratketa. Tak Spuntino!

Spuntinon viikon menun katsomaan ja pöytävarauksen tekemään pääset tästä.

 

LUE MYÖS NÄMÄ:

Raflasuositus: Seafoodia Nørrebrossa (tämäkin muuten on Cofocon rafla)

Kesäisen Nørrebron kaksi parasta katua

Köpis-vinkki: Frederiksbergin kaunein putiikki

---

A beautiful dinner in restaurant Spuntino. Thanks for the invite!

---

FOLLOW: Facebook - Bloglovin' - Snapchat & Instagram @marjapilami

Share

Ladataan...
Nørrebro Summers

Joskus aiemmin, monia vuosia sitten, oon pari kertaa ajautunut niin ahtaalle, että pitkään jatkunut turhautuminen on tehnyt musta normaalia itseäni ikävämmän ihmisen. Jotenkin en oo uskaltanut lähteä, vaan roikkunut mukana aivan liian kauan. Uskon, että tää on tuttu ilmiö monelle meistä. Kun joutuu tilanteeseen, jossa on lopulta hyvin kaukana siitä ihanneminästään. Eivät ole ylpeitä hetkiä moiset.

Tässä viimeisen vuoden sisään useampikin ystävä on ollut vähän samanlaisissa loukuissa, duuneihin ja pari- tai muihin suhteisiin liittyen. Turhautumista, kiukutusta, taisteluväsymystä, umpikujaoloa, pelkoa, epävarmuutta, hommien kärjistymisiä, kaikkea sellaista ei-hauskaa. Oon heitä neuvonut omalla kokemuksen syvällä rintaäänelläni:

aika kauan voit roikkua mukana ja vielä yrittää, mutta lähde hyvä ihminen ennen kuin susta tulee m*lkku.

Mun mielestä tämä ohjenuora sopii aika moneen tilanteeseen, ja voisin sen vaikka printata ja kiinnittää magneetilla jääkaapin oveen. Että muistaisi jo kauan ennen kuin astelee moisia pitkittyneitä tilanteita päinkään.

 

 

Mun blogi ei oo mikään hattarapaikka, ei kovin kiilloteltu tai filtteröity, mutta ei tänne silti kauheesti negatiivisia hommia päädy. Kertoilen toki kohtaamistani haasteista ja hankaluuksista, mutta pyrin pitämään sävyn ellen positiivisena niin ainakin optimistisena. Ennen kaikkea tahdon tän olevan teille kiva paikka pistäytyä - ja itselleni hetki keskittyä hyvään, kauniiseen tai hauskaan. Mutta nyt täytyypi tunnustaa, että viime viikkoihin on mahtunut aivan liikaa kaikkea negatiivista, pahaa mieltä aiheuttavaa, ahdistavaa, pelottavaakin, täällä kulisseissa. Vikat seitsemän päivää ovat olleet oikea grand finale, ja tunnustan pillittäneeni parinakin iltana.

Osa näistä hommeleista on sellaisia joihin ei voi itse vaikuttaa, lähipiiriä ravistelleita juttuja, epäonnisia sattumuksia ja muuta joka ei oo mun käsissäni laisinkaan. Mutta siihen päälle kun liisteröi vielä yhden kerroksen kaikkea shaibaa, jota oon itse elämääni päästänyt, ollaankin tilanteessa jossa elo tuntuu kohtuuttoman raskaalta ja on ollut haastavaa olla koko ajan kiva kaikille. Makasin perjantai-iltana sängyssä unta odottaen, viikon surut vielä rintaa painaen, jo selvästi huolten paremmalla puolen kuitenkin ja mietin:

nyt on taas meikäläisen aika häippästä.

 

 

Jotta voin olla valmis kohtaamaan elämän silloin tällöin tarjoamat sivallukset vyön alle, täytyy mun huolehtia siitä, että kaikki ylimääräinen pahaa mieltä tuottava on karsittu pois. Sitä on niin paljon vahvempi käsittelemään vaikeuksia ja huonoa onnea, kun ei jo valmiiksi oo ahdistunut kaikesta turhasta möhnästä. On helpompi olla vahva, kun ihon alla poreileva tunne - niin elämästä kuin itsestään henkilönä - on positiivinen.

Nyt siis jääpi taakse pari ärsyttävää juttua ja mä pyhitän seuraavat viikot positiivisen viban luomiseen, itselleni ja ympärilleni. Tällainen muutos lähtee aina itsestä, koska muita ihmisiä tai tilanteita on vähän hankalampi ryhtyä muokkaamaan. En malta odottaa. Eikö ookin hienoa, että vanhoista stipluista on oppinut jotain? Se kai on parasta tässä konseptissa, jota vanhenemiseksi aikuistumiseksi kutsutaan.

On kevyt olo <3

 

LUE MYÖS NÄMÄ:

Oman tyylin, äänen ja paikan löytämisestä

Onnelliseksi tehnyt loppukesän ilta huvimajassa

Erilaisia iltoja ja eri versioita itsestä

---

A motto, that can be applied pretty much anywhere in life: leave before you become an a**hole.

---

FOLLOW: Facebook - Bloglovin' - Snapchat & Instagram @marjapilami

Share

Pages