Ladataan...
Nørrebro Summers

Siitä on ehkä vuosi aikaa, kun ekaa kertaa kuulin sanan ambivertti. Ekstroverteista ja introverteista on hohkattu jo vuosikausia, ja tuohon päivään saakka mä oon ihmetellyt kun mielestäni kuulun molempiin lokeroihin - ja sitten toisaalta en kumpaankaan. Tää Buzzfeedin listaus kuvastaa tilannettani aika hyvin, vaikken itse kaikkia kohtia voikaan allekirjoittaa (se meistä ambiverteista tekee vieläkin kiinnostavampia otuksia, että voidaan asettua intro- ja ekstroverttiskaalalla vähän minne sattuu). Mutta tässä muutama itseäni tosi hyvin kuvaava otos:

- Juttelen mielellään suuna päänä kun kiinnostava aihe tulee esiin, mutta kun se on käsitelty, oon mielellään vaikka tunnin hiljaa sivusta kuunnellen. Mulla ei oo mitään tarvetta osallistua keskusteluun, jonka aihe tuntuu itselle vieraalta tai tylsältä.

- Saatan hyvin olla juhlien keskipiste, hauskuuttaja, verkostojen luoja ja se, joka pitää jubailua yllä. Ja sitten aivan yhtäkkiä sosiaalinen uupumus iskee ja vetäydyn kuoreeni (tai mieluiten rauhalliseen, syvälliseen keskusteluun yhden tyypin kanssa).

- Smalltalk tuntuu raskaalta, koska se on kovin pinnallista ja en kerta kaikkiaan oo kiinnostunut moisista aiheista. Oon sata kertaa mielummin aivan hipihiljaa, kuin puhun säästä tai tuntemattomien lasten harrastuksista.

- Tarvitsen kokonaisia viikonloppuja ilman mitään tekemistä tai sosiaalisia aktiviteetteja. Toisaalta, elämäni parhaat viikonloput on niitä, jolloin päädyn tanssimaan random bileissä random ihmisten kanssa aamuun.

- Toisaalta, bileiltojenkin lempikohtia on ne, kun häippäsen baarista ja käppäilen tai pyöräilen kuulokkeet korvissa himaan omia juttujani mietiskellen.

- Hiljaisemmassa seurassa muutun helposti papupadaksi ja jos seurueessa on dominoiva suupaltti, kadotan ääneni täysin (ilmiöstä oon aiemmin kirjoittanut täällä ja täällä).

- Oon superherkkä aistimaan tunnetiloja, ja ne helposti myös tarttuvat muhun. Kun meillä esimerkiksi oli syksyllä töissä yt:t ja tietyllä osalla porukasta ikävät oltavat, olin koko viikon aivan hajalla (suorastaan itkuinen!) vaikka arvasinkin itse olevani potkuilta turvassa.

 

 

Eli joo, tunnen itseni hyvin ja oon sinut vaihtelevien fiilisteni kanssa. Vaikka nimityksillä ja lokeroinnilla ei kai pitäisi olla mitään merkitystä, mulle tuli entistä kivempi, rauhallisempi, helpottunut fiilis, kun sain otsaani ambivertti-leiman ainaisen introvertti-ekstrovertti-ihmettelyn sijasta. Mutta koska postauksen nimi on Ambivertin raastava elämä, niin jotainhan tässä yhtälössä on tietty pielessä. Se en oo minä itse, vaihtelevat keskustelutaitoni, paikoittainen erakkouteni, välillä iskevä riehakkuuteni, vaan lähinnä se, että

muut ihmiset ei tiedä mitä pirua tehdä mun kanssa!

- Koska oon usein puhelias ja jokseenkin viihdyttävä, multa odotetaan samaa käytöstä aina. Kun dinnereillä tai lounaspöydässä keskustelu tyrehtyy, hakeutuu katseet muhun: tee jotain, puhu jotain. Mutta ellen satu olemaan ekstroverttituulella, pää lyö tyhjää enkä mä osaa sanoa mitään. Josta päästäänkin seuraavaan dilemmaan...

- Kun sattuu olemaan hiljaisempi päivä, oon yleensä täysin tyytyväinen ja mietin rauhassa omiani. En ehkä vaan oo kiinnostunut osallistumaan mielestäni tylsään keskusteluun, en jaksa kisailla suunvuorosta tai aivoja muuten vaan väsyttää. Ja sitähän seuraa usein huoli mun tilasta. Ette uskokaan miten monta kertaa joku on jättäytynyt erilleen muusta porukasta, hakeutunut mun viereen, paijannut käsivarresta ja kysynyt matalalla äänellä onks kaikki ihan ookoo. Anteeks mitä? Mä tässä vaan mietin, että onkohan falafeleja helppo tehdä himassa.

- Toisaalta saan ihmisistä ja huumorista niin paljon energiaa, että vaikka olisinkin suorastaan masentunut, mun on vaikea märehtiä tilassani. Joskus ois kiva olla rauhassa surumielinen, mutta lietsoudun yllytettynä tosi helposti riehakkaaksi. (Ja sitten jengi ei muistakaan tai laisinkaan tajua, että kaipaan sitä käsivarren paijailua ja hyvää keskustelua tunteista.)

- Etenkin mun työmatkojen ja muiden omien reissujen jälkeen tilanne korostuu räikeästi himassa: mä tuun kotiin kaikista häppeningeistä uupuneena (vaikka ois ollut ihan sairaan kivaa) ja haluan olla kolme päivää mykkänä sohvalla, kun taas F on ikävöinyt muijaansa, haluaa viettää laatuaikaa, halailla ja jubailla monen päivän edestä.

 

Nää kuvat valikoituivat tähän postaukseen, ja juuri tässä järjestyksessä, koska ne ilmentää aika hyvin ambivertin olotiloja. Ensin ihan täysillä messissä superinnoissaan... ja sitten jossain kaukana itsekseen (joskin yhä tyytyväisenä - pliis tajutkaa se, huolestuneet lähimmäiset).

 

Mä itse palloilen täysin tyytyväisenä menemään, mutta elämäni ihmisille tuntuu välillä olevan haasteellista ymmärtää mun tunnetiloja, tarvetta haalia ihmisiä ympärilleni, oman ajan kaipuuta - sekä sitä miten kaikki tää vaihtelee päivästä ja joskus jopa tunnista toiseen. En kokenut tätä dilemmana Suomessa asuessani, koska siellä ainakin satunnaista jöröjukkailua ymmärretään niiiiiin paljon Tanskaa paremmin. Täällä tuntuu että olisi helpompi olla se introvertti, ujo ja hiljainen tyyppi kuin tällainen ihme seilaaja. Porukka on tottunut meikäläiseen ulospäinsuuntautuneena ja puheliaana, eli pasmathan siinä menee sekaisin kun oonkin seuraavalla kerralla hiljainen tai haluan olla yksin.

In a nutshell: vaikka usein kuulee, että ambivertti on kaikista kätevin olomuoto introvertti-ekstroverttiakselilla ja bläbätibläbätiblää, niin ei tää kyllä ihan helppoa ole! Ei meille itsellemme, mutta etenkään meidän ympärillämme eleleville. Just nää kaikki odotukset ja pettymykset, vaihtelevat fiilikset ja meidän harteille kasattavat sosiaaliset paineet tekevät ambivertin elämästä joskus melkoista tasapainoilua. Tekisi joskus mieli tulostaa tietoiskuesitteitä ja jakaa niitä jengille, jotka ihmettelee mun ajoittaista hiljaisuutta tai suuttuu sosiaalisesta kömpelyydestä, hermostuu siitä etten vielä uskalla tehdä viikonlopulle suunnitelmia, koska en oo varma oonko silloin sosiaalisella tuulella vai täysi erakko.

Jopas tuli vuodatus! Ja tää ei ollut edes tässä. Ainakin yksi jatko-osa on luvassa, nimittäin mitä ihmettä siitäkin tulee, kun kaksi ambiverttia menee ja alkaa seukkaamaan keskenään.

Onko siellä ruudun toisella puolella elämän raastamia kohtalontovereita?

---

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta <3

Share

Ladataan...
Nørrebro Summers

Voisin toistaa taas itseäni kirjoittamalla kiireistä, ihmettelemällä jälleen yhden viikon katoamista kalenterista, voivotella työ- ja omien projektien deadlinejen siirtymistä ja siitä johtuvaa kärsimätöntä odotustilaa - ja etenkin sitä, miten rasittavaa on olla jo ties miten monetta viikkoa jatkuvassa valmiustilassa. Mutten nyt tee sitä, vaan yritän tällä kertaa lillua mukana ja hyväksyä sen, etten voi kaikkea kontrolloida. Koska joskus taas koittaa aika, jolloin kaikki tää kiireily ja hermoilu tuntuu kaukaiselta, ja ah niin turhalta asialta josta joskus stressasin.

Join eilen ystävän kanssa aamukahveja neljän tunnin ajan ja jouduin lopulta sanomaan: Siis tsiisas, mä oon oikeesti ihan tosi onnellinen ja nautin elämästäni lähes joka päivä. En tajua mistä tää negatiivisuus kumpuaa. Jos mä kuulostan siltä että kaikki on paskaa, niin anteeksi, se ei pidä paikkaansa. Just nyt on vaan paljon kelailtavaa, paljon venailtavaa, paljon mukavuusalueen ulkopuolella tapahtuvaa. On oikeastaan ollut jo pidemmän aikaa, se välillä uuvuttaa.

Joten tänään keskitytään pelkästään tällä viikolla tapahtuneeseen ihanaan. Kuten vaikkapa:

 

 

- Kun sain mailin, jossa kiitettiin aina iloista asennettani yhteistyöhön. Koska olo on viime aikoina usein ollut kaikkea muuta kuin aina iloinen, oli niin kiva kuulla että edes jonnekin suuntaan ei oman pään sisällä vellovat jutut ole näkyneet.

- Kun keksin työmatkani varrella sijaitsevan pienen kioskin myyvän vastapuristettua appelsiinimehua suurissa pulloissa mukaan. Viikonloppuaamut pelastettu.

- Ja kun heräsin eilen darbejanoisena ja löysin kyseisen pullon jääkaapista. Oli muutenkin harvinaisen freshi olo eilen, jonka epäilen johtuvan lähes puolesta litrasta kylmää, tuoretta appelsiinimehua.

- Kun jossain vaiheessa tajusin, että meidän duunipaikalla on ihan älyttömän vaikeaa pysyä allapäin. Niin monena aamuna oon riipiytynyt työpöytäni ääreen vähän surkeana ja maksimissaan kahden minuutin kuluttua nauran ääneen ja oon suorastaan riehakas. Mulla on ollut useita ihania työyhteisöjä aiemminkin, muttei koskaan mitään vastaavaa.

- Messengerin kautta saapunut kuva eräästä aivan upouudesta, tummahiuksisesta minityypistä.

- Ja kuvat eräästä upouudesta, karvaisemmasta ja vaaleanruskeasta miniotuksesta.

- Kun käytiin F:n kanssa treffeillä, eli haahuiltiin pitkin keskustaa meidän kaupunkia ihmetellen.

 

 

- Se kun saavuin perjantaina pitkän, raskaan työviikon jälkeen tyhjään asuntoomme ja löysin ruokapöydältä kukkakimpun, punkkupullon ja purkillisen mun lempikarkkeja.

- Kun istuskelin sateista perjantai-iltaa ystävien kanssa viinejä lipittäen ja kun katsoin ekaa kertaa kelloa, oli se vähän päälle kaksi yöllä. Siis me kulutettiin kokonaisen työpäivän verran aikaa sen pöydän ääressä, eikä kukaan edes huomannut, kommetoi yksi frendeistä kun käveltiin sen kanssa meille.

- Ja kun sain pitkästä aikaa yövieraan. On vaan ihan parasta kävellä yhdessä hiprakassa himaan, pestä vierekkäin hampaat ja huikata hyvät yöt.

- Kun lauantaina herättiin, pesiydyttiin meidän hämärään olkkariin, juotiin paljon kahvia ja teetä ja havahduttiin juoruilustamme vasta kun F saapui himaan iltapäivällä.

- Kun intouduin suunnittelemaan joulubileitä. En oo ihan varma vielä toteutuuko ne, mutta jotenkin tuntuu että bileet on just mitä mä nyt elämääni tarvitsen.

- Kun päästiin onnittelemaan F:n kanssa toisiamme siitä, että meillä on ollut nyt kaksi viikkoa siistiä joka päivä. Meille kahdelle sottapetterille, vieläpä tällaisten kiireviikkojen keskellä, kyseessä on huikea saavutus.

 

 

Voisin jatkaa tätä listaa vielä vaikka kuinka. Eli kuten jo alussa kirjoitin, mulla pyyhkii oikeastaan varsin hyvin. <3

Ihanaa sunnuntaita sinne, puss!

---

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta <3

Share

Ladataan...
Nørrebro Summers

Toukokuu 2013, Helsinki. On lämmin alkukesän lauantai. Mahassa on perhosia, sellainen olo että jokin on ratkaisevalla tavalla erilaista kuin aiemmilla kerroilla (niiden lukuisten savuaviksi raunioiksi päätyneiden viritelmien aikana, joiden kohtalon näin jälkiviisaana aistin jo heti alusta alkaen). Oon tavannut pitkän, komean, Stadissa asuvan tanskalaisen jäbän baarissa viikkoa aiemmin, jolloin puhuttiin niitä näitä ja sivuttiin muun muassa sitä, että sen mielestä ois kiva saada Helsingistä paikallisia kavereita. Paikallisia kavereita, got it, mä oon frendinä viihdyttävä ja tiedän mestoja. Alan mielelläni sun paikalliseksi kaveriksi.

Kyseiset kaverukset tapasivat ekaa kertaa päivänvalossa helatorstaina, kävivät kahvilla Kappelin terassilla, kävelivät Töölönlahden ohi Lintsille ja maailmanpyörässä paljastivat molemmat pelkäävänsä korkeita paikkoja. Halasivat erotessaan ja myöhemmin jäbä ehdotti, josko hengailtaisiin pian taas. Lauantaina pyörittiin ympäriinsä tuntikausia, oltiin käyty Suomenlinnassa, drinkeillä, ties missä, ja lopulta päädytty hakemaan pizzat ja siideriä ja hengattiin Simonkadulla jäbän asunnolla, jossa oli korkeat huoneet ja vihreä kakluuni.

Kuunneltiin ihan hirveästi musaa ja oltiin molemmat vähän hiprakassa. Poltettiin kumpikin vielä silloin ja käytiin välillä jäbän ikkunassa röökillä, roikuttiin Simonkadun yllä ja puhallettiin savua iltaan. En ollut vieläkään varma siitä, onko nää nyt niitä aiemmin puhuttuja kaverihommia vai voisko tässä olla jotain muutakin. Itsehän lähettelin frendille salaa tekstareita: Aina kun me käydään röökillä sen jalka painuu mun jalkaa vasten, mä kuolen. Se on niin upee, oon ihan ihastunut. En kestä kun en tiiä mitä tää on!!!

Norjalaisen Kakkmaddafakkan biisit oli meidän suurimmassa suosiossa tuona iltana, tanssittiin dorkasti ja oli niin hauskaa. Katoin jäbän rytmin mukana nyökkäilevää päätä ja sydän pakahtui. Touching-biisi tulee aina muistuttamaan mua tuosta illasta, niistä perhosista ja siitä kun olin hullun ihastunut, mutten ollut ihan varma haluaako se peijooni oikeesti olla vaan frendejä.

Myöhemmin samana kesänä, kun Simonkadun kämppä oli jo tullut erittäin tutuksi (ja olin jo ihan varma, että se peijooni haluaa olla muutakin kuin frendejä) mä muistan haaveilleeni:

Jonakin päivänä, jos tää juttu kestää, ois niin yliromanttista lentää jonnekin Kakkmaddafakkan keikalle. Näin sieluni silmin meidät bailaamassa hämyisessä konserttipaikassa niin kuin silloin meidän toisilla, 18-tuntisiksi venähtäneillä treffeillä.

 

 

Lokakuu 2017, Kööpenhamina.  Seison hämyisessä konserttipaikassa ja puristan valkkaria sisältävää muovimukia kädessäni. Mua halailee tanskalainen jäbä, jonka kanssa ennen asuin Simonkadulla kämpässä, jossa oli korkeat huoneet ja vihreä kakluuni, ja nykyään meillä on oma yhteinen koti täällä. Kun Kakkmaddafakka temppuilee tiensä lavalle ja alottaa keikan biisillä Touching, tulee melkein epätodellinen olo. Kulautan valkkarit äkkiä alas, jotta pääsen mukista eroon ja sitten me tanssitaan just siihen tyyliin kuin kahden päälle kolmekymppisen uraihmisen lauantai-iltana Kakkmaddafakka-nimisen bändin keikalla Vesterbrossa sopii: kovaa.

Kyllä se niin vaan on, että suuret rakkausunelmat voi toteutua. Ja kyllä sen vaan jotenkin tuntee mahanpohjassaan, kun juttu on jotain paljon paljon perusviritelmää enemmän (vaikka yrittäiskin olla ihan vaan kavereita).

---

Ja jos Kakkmaddafakka on uusi tuttavuus, niin suosittelen aloittamaan niiden legendaarisesta Hest-albumista vuodelta 2011, joka pursuilee superhyviä riehumistanssibiisejä (Touching, Restless ja Your Girl muutaman suosikin mainitakseni).

---

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta <3

Share

Pages