Eräs kesäviikonloppu Helsingissä osa 1/3

Ladataan...
Nørrebro Summers

Mä oon jo näiden reilun kahden Tanskassa asutun vuoden aikana oppinut, että Stadiin suuntautuvat matkat kouraisee keskisyvältä rinnan kohdalta joka kerta. Ei mitään liian dramaattista, ei muuttopäätöksen katumista, ei oikeastaan mitään kovin negatiivista – vaan jotain sellaista karvaan suloista, bittersweet kuulostaa niin paljon järkevämmältä, jota on oikeastaan aika kiinnostavaa pohtia. En koe juuri koskaan ikävää, mutta taakse jätetty elämä kummittelee näiden utuisten reissumietteiden muodossa.

Aiempien matkojen aikana oon kokenut lievää elämäntuskaa muun muassa juurettomuuden tunteen kanssa ja sen, etten enää koskaan saa entistä takaisin, en vaikka palaisin. Viime aikoina, monen muun elämäni osion asetuttua jo uomiinsa, tapetilla on muutenkin ollut ystävyys, joten ei sikäli ihme, että aihe nousi esiin tälläkin reissulla. Niinä elokuun alkupuoliskon kesäöinä, joita olin niin kovasti odottanut ja jotka ottivatkin ihan oman suuntansa.

 

 

Se iski jossain vaiheessa perjantaina Flowssa, ihanan hengailupäivän jälkeen, kavereiden bailatessa kuin huomista ei ois ollenkaan. Seisoin tanssilattian keskelle pusertuneena, vähän hytkyen, musan pauhatessa, jengin aaltoillessa suuntaan ja toiseen, kun havahduin olevani ihan irrallaan siitä kaikesta. Mun uudet frendit, nuo Suomessa ekaa kertaa vierailevat turistit, ja kaikki tuntemattomat reivaajat, röökin savu, sinisenmusta taivas. Tunti kului ja kului varmaan toinen, ehkä kolmaskin, enkä mä saanut enää otetta siitä illasta, en siitä porukasta. Yritin kyllä, mutten mitenkään päässyt mukaan samaan kevyeen tilaan, kun ollaan maassa ekaa kertaa eikä koskaan aiota palata. Palloilin menneiden vuosien jalanjäljillä, jotka tuntuivat vielä ihan vähän lämpöisiltä, ja kuluneiden kesien muistot pauhasivat päässä. Olin paikassa joka oli olevinaan Helsinki, vieraassa ympäristössä, tuntemattomassa tunnelmassa, kesän kauneimpana yönä, enkä mä kuulunut joukkoon.

Ja kyllähän te tiedätte, mikä usein hiipii kimppuun just niinä kaikista kauneimpina öinä, silloin kun katsot taivaalle ja ilmassa on tuoksuja jostain toisesta ajasta: melankolia.

 

 

Kello tuli ehkä puoli yksi, enkä osannut enää muuta kuin lähteä. Silloin tällöin niin on vaan tehtävä. Otin metron Kamppiin, entiselle hima-asemalleni, ja kävelin meidän tyhjään viikonloppuasuntoon. Kämpän ilma tuntui raskaalta, oikeastaan vähän kaikki tuntui raskaalta, ja mä menin parvekkeelle haistelemaan yötä. Näin alhaalla puistikon reunalla teinejä makoilemassa toisiaan vasten, ihan hiljalleen, joku pläräsi kännykkää, joku oli vaan. Niiden ilta ei näyttänyt kovin hohdokkaalta, mutta siihen oleiluun kiteytyi just se mikä multa oli jäänyt samana iltana vanhassa kotikaupungissani puuttumaan. Sellainen kiireetön, turvallinen, pitkäaikainen ystävyys kun voi vaan olla ja vähän fiilistellä taivasta yhdessä, olla melankolisia yhdessä. Eikä tartte pyristellä kuuluakseen joukkoon.

Ja just silloin oli kuulkaa kovin yksinäinen olo, todella.

 

 

LUE MYÖS NÄMÄ:

Lohduton hotellivieras vanhalla kotikadulla

Tuoksumuisto, aikamatka ja viime maaliskuu

Helsinki 2/3: Tuttua mutta outoa

---

I had the strangest trip to Helsinki. These pictures of fog sum it up quite well.

---

FOLLOW: Facebook - Bloglovin' - Snapchat & Instagram @marjapilami

Share

Kommentoi

Ladataan...