Ilon pallurat

Ladataan...
Nørrebro Summers

Voi syksy 2016. Jäät historiankirjoihin aikana, jolloin mun päässä kävi kovempi suhina kuin kai koskaan aiemmin. Siis mietiskelyn ja itsetutkiskelun suhina. Ei mikään ontto vihellys, toivottavasti.

 

 

Rauhoittumista, tasaisuutta, tavallisuutta. Niitä kaipaan. Hyvään zen-tilaan kuuluu mun mielestä molempien ääripäiden välttäminen: stressistä eroon ja riemukkaimpien hetkien toppuuttelu. Vaikka räiske on mun luonnollisin olotila, joskus sielu vaan tarvii lepoa kaikesta siitä. Ei väliä onko kyseessä kivat vai ärsyttävät kipinät.

Negatiivisten juttujen väistely tuntuu nyt helpolta. Fiilis on jo jonkin aikaa ollut mainio, yhdellä sanalla kuvailisin sitä ihan vaan positiiviseksi. Ei sen enempää eikä vähempää. Positiivinen kuulostaa just sellaiselta tasaisen hyvältä ja normaalilta, mihin mä tähtäänkin. Mutta perhana, kun positiivisuus tuntuu imevän puoleensa muitakin hyviä juttuja.

Mä yritän ihan tosissani olla iloitsematta mistään liikaa, pysyä tasaisena. Kuulostaa varmaan oudolta ihmisen korvaan, jolla ei oo taipumusta sielun dramaattisuuteen. Että osaisi ottaa hyvän tunteen palluran, säilöä sitä ja levittää tasaisesti itseensä. Samalla tavalla kuin jotkut ihmeen tyypit kai osaa säästellä karkkipussiaan koko leffan ajan - kun taas mä syön sen jo mainosten aikana, oksettaa ja sitten se koko leffakokemus on tylsempi ilman karkkia.

Ilon hillitsemisessä on kuitenkin ollut haasteensa.

Vaikka silloin, kun halusin tiedottaa frendejä uusista elämäni käänteistä ja tajusin laittaneeni ekana viestin Köpis-kaverille. Ettei... ettei... ettei vaan mulla ois täällä eka oikea ystävä?

Tai vaikka silloin kun kuulin, että meille saattaa olla tulossa parveke. Siis parveke. Meidän parvekkeettomaan kaupunkiasuntoon, tonne kauniin sisäpihan puolelle, kirsikkapuun ylle. Tällaisia uutisia kuulee ainoastaan silloin, kun yrittää pysyä tunteiltaan neutraalina. (Ei silti vielä nuolaista ennen kun tipahtaa!)

Tai silloin, kun tajusin, että pitkällä tähtäimellä ei oo niin väliä jatkuuko tän hetken duuni määräajan jälkeen vai ei. Koska aina ennenkin kaikki on kääntynyt lopulta parhain päin. Jotain siistiä tapahtuu pian nykyisellä työpaikalla tai sitten jollain ihan uudella. Mä putoon aina jaloilleni. (Kop, kop.)

Eikä mua vieläkään häiritse pimeys, sateet tai tuuli ollenkaan. Ihana vuodenaika. Sontsaakaan en oo vielä ostanut, kyllähän naaman saa pyyhittyä paperilla sitten jälkeenpäin.

 

 

Mä aidosti yritän säilöä ja hidastella näiden ilon palluroiden kanssa. Haalia tarvitsemiani rauhaisia päiviä plakkariin vielä monta.

P.S. Tää postaus on varmaan maailman pahin jinxaus, ever. Hirveetä. Mutta menköön.

---

I'm aiming to get zen these days. And still loving autumn <3

---

FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE:

FACEBOOK

BLOGLOVIN'

Share

Kommentit

Tiiaanna
cake & copper

Jee ihanaa! <3

Iloa ja innostusta on kyllä todella vaikea pitää sisällä ja säästellä. Ehkä siksi tämä oma elämä onkin kunnon tunteiden vuoristorataa, kun ensin innostuu mielettömästi ja sitten pettyy karvaasti :D Mutta mahtavaa, että hyviä juttuja tapahtuu!

Ps. Oon tullut siihen tulokseen ettei täällä voi käyttää sateenvarjoa, koska tuuli tuhoaa sen joka tapauksessa. Sadetta päin siis! 

marjapilami
Nørrebro Summers

<3

Mun ajattelutapa on yleensä ollut se, että mielummin niitä ala- ja ylämäkiä, koska ylämäet on vaan niin worth all the hassle :) Ehkä tää on jotain aikuistumista, että alkaa ainakin välillä kaipaamaan ihan vaan tasaisen iisiä meininkiä pidemmäksi aikaa. Tai ainakin pari viikkoa putkeen :D

Ja jep, sateenvarjot on niin turhia ainakin pyöräillessä, ettei sitten enää jaksa vaivautua ollenkaan. #köpisproblems

Kommentoi

Ladataan...