Millaista oli muuttaa pysyvästi ulkomaille?

Nørrebro Summers

Multa kysytään otsikon kysymystä silloin tällöin. Miltä se oikeasti tuntui? Tiivistettynä: no ei juuri miltään. Yllätin itsenikin. Ei oo missään vaiheessa tullut tunnemyrskyjä tai suurempaa hysteriaa suuntaan tai toiseen. Oon vaan olla möllöttänyt ja eka Tanska-vuosi on vierähtänyt mukavasti.

Jos halutaan kaivaa pintaa syvemmälle, ei vastaus ole niin harmahtava. Mukaan on mahtunut synkempiä aikoja ja sateenkaaria. Voisin kirjoittaa aiheesta vaikka kirjan, mutta se taitaisi olla näin sunnuntaiaamulle vähän raskas ylläri. Keskityn siis tällä erää ihan vaan jäävuoren huippuun, sopeutumiseen vaikuttaneisiin tekijöihin.

Koen suurimman eron usean ulkomaille muuttaneen ”kohtalontoverin” kertomuksiin siinä, että mä oon tullut Kööpenhaminaan jäädäkseni. Enkä periaatteessa valinnut kohdemaata itse, vaan asian ratkaisi rakastuminen tanskalaiseen mieheen. Tää ei oo mikään muutaman vuoden koulusetti, vuoden työkomennus tai vahingossa venähtänyt muutto kesätyön perässä. Mä muutin sillä asenteella, että tänne pesiydyn, en lähde pois – ainakaan suunniteltavissa olevan lähitulevaisuuden aikana. Kun muuttokuorma suuntasi Stadista kohti uutta elämää, odotuksissa siinsivät tanskalaiset häät ja tanskalaisia vauvoja, tanskalainen perhe ja etäisyyden johdosta vähemmän yhteyksiä omaan perheeseen.

Ilmassa oli lopullisuuden tuntu. Nyt viihdyt s**tana, koska pois et pääse.

 

 

Kaikki hehkuttaa nykyään Köpistä ja siitä miten siisti paikka tää on. Kun mä saavuin, katselin ekat viikot ympärilleni ahdistus vaivihkaa rinnassa tykyttäen. Siis ei tää oo mun paikka, en innostu, ei täällä oo mitään, ehken viihdy täällä, en tajuu mitä jengi näkee tässä kaupungissa. Onneksi oon sinnikästä sorttia ja ymmärrän jo tässä iässä hyvin tunteitani: jonkinlainen sitoutumiskammohan se siellä kolkutteli. Se sama tunne, kun joku täydellisen siisti jäbä osoittaa liikaa kiinnostusta tokien treffien jälkeen – oksettaa, tossa tyypissä on pakko olla jotain vikaa, pakoon. Köpis oli liimautuva tyrkky.

Analysoin tilannetta hiljalleen päässäni ja tulin tulokseen, että kyllä tästä hyvä tulee. Tein tuolloin vielä suomalaiselle työnantajalleni etätöitä ja poikaystävästä kavereineen oli seuraa. Olin paljon yksinkin. Nautin kesästä ja rennosta aikataulusta, pähkäilin tulevaa ja seuraavia askeleita. Tajusin, että kaksi asiaa vaikuttaa (parisuhteen lisäksi) eniten onnellisuuteeni, henkiseen hyvinvointiini ja niiden kanssa en ole valmis tekemään kompromisseja:

oma läheinen ystäväpiiri ja

hyvä työpaikka (sellainen, ettei tarvitse millään tasolla kokea uhranneensa uransa miehen ja muuton takia - saatoin hyvin kuvitella moisen tilanteen pikkuhiljaa katkeroittavan meikäläisen).

 

 

Ystäväpiirin haaliminen onnistui yllättävän helposti ja nopeasti – siitä voin kirjoitella lisää joskus erillisessä postauksessa – mutta sopivan duunin löytyminen vaati peräti seitsemän turhauttavaa, pitkää, stressaavaa kuukautta; prosessi, joka myös saanee joskus oman postauksensa. Lopulta kuitenkin palaset loksahtivat paikoilleen, kuten elämässä on tapana käydä. Seuraavassa hetkessä meillä olikin jo uusi koti sekä asuntolaina ja mulla vuosi tanskalaisena lähes täynnä.

Kaipaan muutamaa parasta Suomi-kaveria tosi paljon, niitä tyyppejä, joita tapasin Suomessa viikoittain. Sydän särkyy, kun en ole päässyt olemaan mukana vaikkapa heidän muuttopäivissään ja kuuntelemassa tarinoita ihanan ärsyttävistä poikaystävistä tai duunikamuista. En osaa edes kuvitella sitä tuskaa, kun kuvioihin alkaa tulla kosintoja ja vauvoja. Toisaalta taas mulla on Köpiksessä uusia upeita frendejä, älykkäitä, hauskoja, karismaattisia mimmejä eri kulttuureista. Täälläkin on aina joku, jolle viestitellä ja jonka kanssa juoruilla viinibaareissa. Oon siis onnekas ja onnellinen.

Työpaikka ja ikioma koti viimeistelevät tunteen siitä, että kuulun tänne. Helsingissä on huippua käydä kylässä, mutta kiva on aina päästä takaisin kotiinkin. Ja F on rentoutunut ja tyytyväinen kotimaassaan, meillä on kaikki hyvin.

 

 

Mulle tärkeintä sopeutumisen kannalta siis oli ikiomat kaverit, sopiva duuni, tunne miehestä riippumattomasta elämästä. Oon äärimmäisen itsenäinen ja itsepäinen. En ikimaailmassa olisi voinut rakentaa oloani pelkästään poikaystävän ja hänen kaveriporukkansa varaan. Haluan itse löytää ja päättää, mennä miten huvittaa. F on vilpittömän ylpeä siitä, miten nopeasti oon saanut kasattua oman elämän tänne - ja jos totta puhutaan, niin olen itsekin.

Ekat jännityksestä kuplivat euforiantunteet tulivat loppukesäisenä keskiviikkoiltana, kun nousuhumalluttiin uusien kavereiden kanssa terassilla. Niitä koin myös talvella, kun ajoin räntäsateessa Uberilla himaan viiden aikaan aamulla venähtäneen baari-illan jälkeen. Ja kun tuplatreffeillä kävi ilmi, että mun ja kaverin poikaystävät tulee täydellisesti toimeen ja meillä kaikilla on oikeesti hauskaa. Ja viime viikonloppuna, kun frendit Helsingistä oli kylässä ja helteinen Köpis näytti meille parhaita puoliaan. Itse asiassa riemukkaita tuntemuksia on usein.

Mä elän täällä nyt vuoden aktiivisen rakennustyön jälkeen vilkasta, normaalia, ihanaa, kotoisaa elämää. En vaihtaisi tätä mihinkään, enkä asuisi missään muualla mielummin; Köpis on osoittautunut olevansa kaiken sen hypetyksen arvoinen ja paljon enemmän.

Kun vielä saisin mun suomalaiset bestikset tänne, en kaipaisi mitään muuta.

 

 

LUE MYÖS NÄMÄ:

10 syytä muuttaa Kööpenhaminaan

Kun luulen voivani suunnitella tulevaa

Helsinki 2/3: Tuttua mutta outoa

---

I would love to hear what Google Translate has to say about the story of me moving to Denmark.

---

FOLLOW: Facebook - Bloglovin' - Snapchat & Instagram @marjapilami

Share

Kommentoi