Mukavuusalueen ulkopuolella on p*skaa

Nørrebro Summers

Ootte saletisti nähneet Linkkarissa tai muualla somessa sen kuvan, jossa esitetään sun oma comfort zone, mukavuusalue yhtenä pallurana ja melko kauas siitä on sijoitettu toinen pallura, jossa lukee where the magic happens. Jos ei soita kelloja, niin kyseisen meemin voi kurkata vaikka täältä. Kaikki sellaiset valveutuneet, fiksut, menestyneet, inspiroivat ihmiset sitä toitottaa: koko ajan pitäis olla pomppimassa altaan syvään päähän, jättikokoisiin saappaisiin ja mukavuusalueen ulkopuolelle. Jotta vois kehittyä, katsokaas, saada uutta haastetta ja oppia aina lisää (oppiminenkin on muuten aika pitkälti p*skaa, mutta siitä lisää toisena kertana).

Kuka mä oon puhkikuluneita motivaatiolauseita ja konkareiden kokemuksia kyseenalaistamaan, joten sinne mä sitten oon joukon jatkeena aina pyrkinyt. Uusille apajille, kasvamaan ja etenemään. Taikoja tekemään, etten sanoisi.

Paitsi vaan että mä oon tässä alkanut pikkuhiljaa tiedostamaan, että mä en viihdy kaukana mukavuuspallurastani. En. Itse asiassa vietin tuossa juuri kyseisen palluran ulkopuolella pari vuotta putkeen, joka teki musta ahdistuneen sekä onnettoman, ja murensi etenkin ammatillista itsetuntoa aika rankasti. Monenakin kertana tuli lesottua erinäisissä yhteyksissä sitä, miten kookkaisiin saappaisiin mä oon päätynyt ja miten haastavia duuneja mulla on. Ja sitten tosiasiassa kelailin 87% ajasta vaan sitä, että millonkohan a) joku tajuaa että mä en tiedä mistään mitään tai b) mä romahdan lopullisesti ja joudun viettämään stressisaikulla kuukausia. Ei siksi, että mulla ois ollut huono duuni tai työyhteisö, vaan siksi, että olin aivan liian kaukana mukavuusalueeltani - paikassa, jonne olin itse itseni usuttanut.

Ystäväiseni, mukavuusalueen ulkopuolella on p*skaa.

 

 

En sitä vielä silloin tiennyt, mutta tän vuoden huhtikuussa mä kuitenkin aloin huomaamattani lipua kohti comfort-palluraani. Olin harkinnut pidemmän aikaa työpaikan, jopa alan vaihtoa, mutta päättänyt sitten kuitenkin - sisuunnuksissani ja koska mulla on innostava, kärsivällinen pomo - jäädä nykyiseen duuniin. Kelasin, että edessä on pitkä, kivinen (tietysti lopulta palkitseva, muuten en ois jäänyt) tie. En osannut ajatellakaan, että se huhtikuinen perjantai kun kämmin mutten lietsoontunutkaan stressiin olis mun uusi normi jo nyt. Varmastikin edessä olisi haastava matka kroonisesta stressistä parantumiseen, siihen ettei ahdistus oo perusolotila. Mutta niin siinä vaan kävi; samassa tahdissa kun aloin rutinoitua, tuntea osaavani hommani hyvin ja välillä jopa aivan perhanan hyvin, stressikäyrä laski tasaisesti. Jos ysiltä illalla korvanappiini kiiri viesti siitä, miten oon taas kämminyt jotain, en enää välittänyt koska tiesin että ekan laahausvuoden jälkeen alan viimeinkin loistaa mun työssä ja tekevälle sattuu.

Oon ollut viimeiset kuukaudet koko ajan enenevissä määrin omalla mukavuusalueellani ja täällä on ihan sairaan kivaa. Mukavuusalueella on itsevarma ja rauhallinen olo, on resursseja panostaa vaikkapa siihen että tukee työkavereita tai heittää läpyskää liian kovaan ääneen monta kertaa päivässä. Mukavuusalueella työtahti on sopivan tehokas, sellainen että on koko ajan mielekästä puuhaa muttei paniikinomainen kiire taikka olo ettei oikein osaa tehdä mitään. Mukavuusalueella on tilaa olla luova ja ideoida, tehdä juurikin sitä ylimääräistä taikaa, koska päivät on jokseenkin hallinnassa ja kaikki rahkeet ei pala säätämiseen. Mukavuusalueella lähtee hyvällä omallatunnolla kahdeksan tunnin jälkeen töistä himaan, koska on saanut niin paljon jo aikaiseksi ja kuitenkin tietää, ettei ne duunit tekemällä lopu. Ennen kaikkea mukavuusalueella uskaltaa ja osaa piirtää selkeät rajat työaikojen suhteen, sanoa tiukasti ei joillekin jutuille sekä olla oma omituinen itsensä - koska kokee olevansa osaava, arvokas, riittävä työntekijä. Ei mikään huijari tai hermoheikko.

 

 

Että joo. En osaa tätä paremmin kuvailla viime kuukausien matkaa. Se on ollut tosi hyvä matka ja oon mahdottoman onnellinen, että pysyin sisukkaasti mukana enkä luovuttanut just ennen tätä jättimäistä ahaa-elämystä.

Puhuttiin pomon kanssa tästä matkasta pari viikkoa sitten ja oltiin molemmat sitä mieltä että suunta on just oikea. Yhdessä vaiheessa se nousi piirtämään taululle sellaisen vuoristoratamaisen kaavion, joka hahmotti mun henkistä prosessia ja huomautti, että meikämandoliinin seuraava alamäki tulee todennäköisesti syksyllä ja sen jälkeen vielä makeempi nousu. Että voisin nyt jo varautua siihen, että ajaudun uusien isojen projektien myötä sinne mukavuusalueen ulkopuoleiselle avomerelle, mutta että mitä todennäköisemmin takaisin räpiköiminen on tällä kertaa helpompaa. Ja just niin kelailen minäkin. Voisko joku piirtää siitä meemin, sen ikuisen out of comfort zone -läpän tilalle?

 

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Kommentit

essiy (Ei varmistettu)

Täydellisesti sanottu. Mää löysin mukavuusalueeni amk-opintojen aikana ja olen miettinyt, miksi haluisin niin kovasti hengata siellä. Sanallistit upeasti liudan syitä, joiden vuoksi mukavuusalue saattaa olla juuri se paikka missä tapahtuukin välillä suurin taika. Kiitos!

marjapilami
Nørrebro Summers

Kiitos kommentista ja ihana kuulla, että oivalluksesta oli apua! Long live the comfort zone ;o)

Maria Hakkarainen
Villiviini

Olipa hyvä teksti, en ollut koskaan ajatellut asiaa tästä näkökulmasta! Tollasten meemien takia tulee kyllä helposti huono omatunto siitä, jos ei ole koko ajan haastamassa itseään jotenkin, vaan lilluu välillä rauhassa siellä missä on mukavinta.

marjapilami
Nørrebro Summers

Kiitos! Joo ei enää huonoa omaatuntoa mukavuusalueella hengailusta <3

Saranda
Tyhjä ajatus

Siis mukavuusalue on oikeesti ihan liian aliarvostettu paikka. Toki jos haluaa asettaa itselleen jotkut tavoitteet jotka eivät tämänhetkisellä elämäntyylillä tai rutiineilla onnistu, täytyy käydä palleron ulkopuolella. Mutta onnellinen voi olla ihan kummalla puolella vaan. :)

marjapilami
Nørrebro Summers

Kyllä! Ehkä paras tilanne on se, että voi mukavuusalueelta lähteä silleen mukavasti laajentamaan palluraa. Ei kiitos enää altaan syvälle päälle saatika avomerelle :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Mukavuusalue on todellakin aliarvostettu paikka! Eihän kukaan jaksa elämää jatkuvassa stressissä ja epävarmuudessa kovin pitkään. Mutta toisaalta, kyllä sinne epämukavuusaluelle on vaan joskus pakko mennä, muuten ei voi oppia uutta tai päästä eteenpäin. Parasta olisi jos voisi hengailla mukavuusalueella vaikka 80-90% ajasta, tehdä sieltä käsin varovaisia retkiä epämukavuusaluelle ja pyrkiä muuttamaan nekin hetket pikkuhiljaa mukavuusalueelle. Mistähän löytyisi tähän hyvä meemi? :D

marjapilami
Nørrebro Summers

Just näin, ja mukavuusalueen laajentaminenkin käy, noh, mukavammin kun sen voi tehdä silleen suunnilleen turvallisessa ympäristössä. Joo meemiä kehiin! Tarvitaan varmaan joku vähän luovempi piirtäjä kuin sen ”where magic happens” -meemin :D

hillis (Ei varmistettu)

Tokaa kertaa päädyin nyt sun blogiin, ja täytyy vain sanoa, että oon niin samaa mieltä! (Ekan kerran päädyin tänne viherkasvipostauksen perässä, ja se pelasti kasviahdistukselta, joten kiitos siitäkin :D) ...Täällä kaksi vuotta takana työssä, jossa en ole koskaan ollut ihan mukavuusalueella (luonnekysymys) ja nyt odotan innolla parin viikon kuluttua alkavaa uutta työtä, vaikka se alkuun meinaakin uutta epämukavuusaluetta, mutta jossain vaiheessa toivottavasti löytyy myös se mukavuusalue...

marjapilami
Nørrebro Summers

Haha, kiva kuulla että mun blogista on ollut tukea 2/2 elämän suurimmissa pattitilanteissa :D Kelaa mitä kaikkea korvaamattoman tärkeää oot saattanut missata tässä välissä...

Ja paljon onnea uuteen duuniin! Ekat viikot ja jopa kuukaudet on aina vähän sellaista kahlaamista, mutta onneksi se siitä lutviutuu. Toivottavasti sopiva mukavuusalue löytyy pian :) 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.