Sananen kateudesta

Ladataan...
Nørrebro Summers

Näistä sunnuntain syvällisemmistä vuodatuksista alkaa jo tulla rutiini. Toivottavasti eivät ole teidän mielestä liian raskas lisä sisustushömpän ohelle.

Oon miettinyt viimeaikoina paljon kateutta. Aihe on mulle tuttu. Mä olen aina ollut kateellinen ihminen. Muistan lapsena kun isi osti mun kaverille synttärilahjaksi askartelupakkauksen - tai miksi niitä mahdottoman jännittäviä pussukoita 90-luvun alussa kutsuttiinkaan, jotka olivat täynnä kyniä, kumeja, tehtäviä, värityskuvia ja muuta tuikitärkeää. Mökötin, kiukuttelin, osoitin mieltäni määrittelemättömän pitkään, kunnes faija tajusi kysyä mikä mua vaivaa. No kun mä en saanut sellaista pakkausta, byää. Ja olin tähän aikaan varmaan jo 6-vuotias. Käytiin ostamassa mullekin pussukka ja kaikki oli hyvin taas. Muuten; hankkikaa hyvät ihmiset kaksi lasta, koska hemmotellulla ainokaisella tulee olemaan haastava elämä (itse sain veljen 10-vuotiaana, mutta silloin taisi olla jo hiukan liian myöhäistä...).

 

 

Mä tiedän miltä kateus tuntuu ja miltä se voi pahimmillaan näyttää. Siksi uskon tunnistavani sen aika hyvin myös toisissa. Mä epäilen, että kateuden peikko on purrut mun ystävää ja asia painaa mua kovin. Tämä henkilö alkoi oireilla meidän muuton aikoihin. Muut iloitsivat kanssani ja kohteliaasti kehuivat uutta kämppää, kuten yleensä on tapana, tältä tyypiltä kuulin joitakin neutraaleja lausahduksia ja muutaman negatiivisenkin kommentin, kuten vaikkapa kuinka hän suorastaan vihaa vanhoja lattioita, eikä ikinä kestäisi asua moisessa kämpässä.

Okei, ei siinä mitään. Kaikki ei voi tykätä kaikesta.

Pikku hiljaa seuraavien kuukausien aikana yhteydenpito hänen puoleltaan ensin väheni ja lopulta tultiin pisteeseen, jossa ei enää edes vastaa aina mun viesteihin. Ystävän käytös muuttui koko ajan kylmemmäksi ja jossain vaiheessa en voinut enää pistää sitä kiireiden ja musta riippumattomien juttujen piikkiin. Ajatus kämppäkateudesta tuli mieleeni, jokseenkin omahyväisenä, mutta ainoana järkeeni käypänä vaihtoehtona.

 

 

Olen itse monimutkainen otus, enkä aina sieltä helpoimmasta päästä ihmisenä, joten olen suopea ja salliva muiden ihmisten kotkotuksille. En ota asioita yleensä henkilökohtaisesti ja vaikka joku käyttäytyisi vähän hassusti, annan henkilön palata luokseni ilman mitään katumusriittejä. Ymmärrän, että tunteilleen ei aina voi mitään ja joskus on ihan ookoo ja peräti välttämätöntä oireilla hieman. Toivon siis, että johtui ystäväni erikoinen käytös mistä hyvänsä, kömpii hän takaisin kun siihen on valmis. Tyyppi on ihana ja hauska, olisi sääli menettää hänet.

Viimeinen kuukausi on kuitenkin pakottanut meikäläisen ajattelemaan kateuden tunnetta ja sen merkitystä.

 

 

Mulle tärkeä oivallus on ollut, että vaikka ostettiin iso, ihana koti ja elämä rullaa muutenkin hyvin eteenpäin, ei kateus muita kohtaan ole kadonnut minnekään. Tunne on niin syvälle muhun ohjelmoitu, että sitä ei niin vain sammuteta.

Oon kateellinen peräti kahdelle vastikään kämpän ostaneelle mimmikaverille, koska niillä on niin selkeät, persoonalliset ja hyvät maut. Ne tietää mitä ne tekee ja mitä ne haluaa. Niillä on tyyliä ja sisustussilmää. Kaikki näyttää niiden tekemänä niin helpolta ja kauniilta. Kadehdin jopa niiden vähän meitä pienempien asuntojen kotoisuutta ja silmäilen kriittisesti omaa kotiani: täällä ei ole yhtään niin söpöä ja viihtyisää.

Kadehdin myös suurinpiirtein jokaisen Lilyn sisustusbloggaajan kuvia ja heidän makujaan. Aivan täysin asunnon kokoon ja elämäntilanteeseen katsomatta. Miten kaikki, mihin koskette, voikaan näyttää noin hyvältä?

 

 

Kadehdin porukan ammattitaitoa, uraa, määrätietoisuutta ja rauhallista tapaa puhua palavereissa. Kadehdin jengin huimia liksoja ja sitä, miten vähemmän tienaavat osaavat priorisoida menonsa niin, että heillä on varaa tehdä hienoja reissuja. Kadehdin ihmisten pihoja ja parvekkeita, astiastoja. Ai että miten kahdehdinkaan ihmisiä, joilla on koira. Kadehdin raskaana olevaa ystävääni, vaikkei itselläni ole edes vauvakuumetta.

 

 

Lyhyesti sanottuna taidan kadehtia lähes kaikkea, mitä itselläni ei ole. Ja joskus kadehdin jotakin asiaa ja hetken mietittyäni tajuan, että itse omaan saman jutun. Kaikkea ei voi saada ja jotenkin pitäisi löytää oma tapa olla ja elää, vertailematta itseään ja elämäänsä muihin.

Itse koen, että taipumukseni kateuteen on syy siihen, miksi olen elämässäni siellä missä nyt olen. Olen kadehtinut vaikka mitä, mutta listan huipulla on aina keikkunut hyvä parisuhde, kiva omistusasunto ja hyvä ura. Olen aina vertaillut tasoani muihin (kateellisena, tottakai) ja sen motivoimana porskuttanut eteenpäin. Kateus on saanut minut

säästämään rahaa, jotta olisi varaa asua paremmin

kehittämään persoonallisuuttani seesteisempään suuntaan, jotta onnistuisin parisuhteessa yhtä hyvin kun onnellisen näköinen tuttava

olemaan tinkimätön urallani ja tarttumaan epäröimättä eteen tuleviin mahdollisuuksiin - siitäkin huolimatta, että välillä on tuntunut ettei meikäläisestä edes ole tuohon.

 

 

Kateudesta voi siis olla hyötyäkin. Toisaalta pääsemme taas kateuden ydinongelmaan: kun saat jotakin, joudut luopumaan jostain muusta.

Samalla, kun olen saavuttanut urallani kivoja juttuja, olen kadehtinut kaveria joka pystyy jättämään työt duunipaikalle eikä stressaa juuri koskaan. Olen säästäväisenä ja pihinä tyyppinä joutunut skippaamaan monet brunssit ja merkkilaukut, kun frendit ovat eläneet hetkessä. Ja täällä mä istun isossa asunnossani kokien, ettei se ole yhtä söpö ja kodikas, kun kaverin pienempi kämppä.

Ja voi, miten kadehdinkaan ihmisiä, jotka pystyvät elämään elämänsä rauhassa ja tyytyväisinä, kadehtimatta ja vertailematta itseään muihin.

Elämä on mahtava juttu, on hienoa miten joka iässä voi oppia jotakin uutta. Meikäläiselle vaati unelma-asunnon oston ja 31 vuotta ikää ymmärtää kateuden syvin olemus. Ja miten typerä tunne se onkaan. Ja toisaalta - miten tärkeä. Jos osattaisiin valjastaa kateus pelkästään hyötykäyttöön ja bongata kateuspiikkien joukosta ne oikeasti tärkeät mielihalut, oltaisiin ison oivalluksen äärellä.

Jos kateelliset ajatukset vaeltelevat vuodesta toiseen vaikkapa stressittömän uran, paremman liksan, onnellisemman parisuhteen tai tietyn astiaston suuntaan... saattaa olla aika tehdä asialle jotain.

Loppukaneettina ja selvennyksenä lisättäköön vielä: mun kateus vaikkapa kavereiden uusia asuntoja kohtaan on sitä sydämenmuotoista, vaaleanpunaista sorttia. Inspiroidun heidän visiostaan ja taidoistaan, hingun samaa itseeni, ja iloitsen täysin rinnoin mukana. Ei siis sekoiteta "tervettä" arkista kateutta mihinkään sarjakuvien keljuilevaan pahikseen, joka tahtoo viedä hyvät jutut toisilta pois. Koska sellainen ei ole kivaa, soo soo.

---

Envy can be a good thing and a bad thing.

---

FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE:

BLOGLOVIN'

BLOGIPOLKU

BLOGIT.FI

Share

Kommentit

Ka (Ei varmistettu)

Niin hyvin sanottu jes! Oon aikasamanlainen kateellisuuden suhteen :D

Löysin tän sun blogin äskettäin:

- Vau, toi asuu Köpiksessä! (Miks mä en asu?)
- Onpa upee kämppä! (Öö miks mul ei oo)
- Noi lautalattiat! (Katsoo vuokrakämppänsä lattioita....)

marjapilami
Nørrebro Summers

Voi kiitos kommentista <3 Meikäläistä ei kyllä kannata kadehtia! Vaikka kieltämättä rakastan kämppäämme kovin ja ois kiva välillä katsoa omaa elämäänsä uusin silmin, jospa oppisi arvostamaan kaikkea vielä enemmän :) 

Kommentoi

Ladataan...