Ladataan...
Nørrebro Summers

Edellisestä säästökuuripostauksesta on hujahtanut jo kaksi kuukautta, eli tilannepäivitys lienee paikallaan. Te ootte varmaan katselleet blogissa vilahtelevia kukkapuskia, huonekasveja sekä viini-iltoja ja miettineet: no nyt toi toivoton itä-helsinkiläismuicceli on salee repsahtanut taas tuhlailemaan. (No ei, en oikeesti usko että ketään nyt niin paljoa kiinnostaa pitää mun kaktuksista lukua.) Mutta voin kertoa hyviä uutisia:

töyssyisen alun jälkeen jokin tuntuu rahankäyttötavoissani aidosti muuttuneen.

Mähän oon reissaillut ihan muka-kroisoksena menemään koko tän vuoden, vaikkei mulla oo ollut päivääkään palkallista lomaa sen jälkeen, kun aloitin uudessa duunissa maaliskuussa. Ootte nähneet mun viilettävän Kroatiassa, Toscanassa, Stadissa ja vaikka missä. Liksoistani on palkattomista lomista johtuen puuttunut heinäkuusta alkaen viimeisimpään, perjantaina saapuneeseen palkkaan asti noin 25% ja lisäksi oon valuttanut jäätävän summan massia lentoihin sekä hotelleihin - mutta silti, god damn, mä oon pärjännyt ihan hyvin. Oon osittain kattanut matkarellestykseni edellisestä duunista rahana maksetuilla pitämättömillä lomilla (jotka lasken säästöiksi, enkä haluaisi sen kaiken katoavan savuna ilmaan), mutta peruslaiffin ja matkoihin liittymättömät haihatukset oon onnistunut kuittaamaan neljänneksen normaalia keveämmällä rahapussilla.

Tiivistettynä: kyseessä on olleet tavallista kalliimmat kuukaudet, tavallista pienemmällä liksalla, mutta mä kehtaan vielä katsoa itseäni peilistä. Paneudun postaussarjan seuraavassa osassa tarkemmin siihen, miten rahankäyttötapani ovat käytännössä muuttuneet.

 

 

Säästökuurin alkuperäinen kimmoke oli se, että havahduin tuhlaamiseni muuttuneen holtittomaksi, koin kadottaneeni kokonaiskuvan siitä, minne mun rahat kuukausittain katoaa ja hyljänneeni aina selkärangastani kimmonneen sukanvarteen säästämisen periaatteen. Tänään oon huomattavasti keväistä tilannetta paremmin kartalla talouteni kokonaiskuvasta, mutta mitenkäs säästämisen laita? Onko sinne sukanvarteen saanut riivittyä yhtään mitään?

Kunnianhimoiset säästösuunnitelmat oon valitettavasti joutunut unohtamaan (ja osan ylpeydestäni nielemään) yllä mainituista poikkeusolosuhteista johtuen, mutta säästötilin saldo on kuitenkin nousujohteinen prokkiksen aloitustilanteeseen verrattuna. Eli ainakaan en oo nakertanut säästöjäni, huoh. Lisäksi aiemmin esittelemäni, suorastaan nerokkaaksi kokemani säästökikka on purrut:

Elokuun alusta saakka joka ikinen tiistai mun käyttötililtä on automaattisesti häippässyt noin 30 euroa säästötilille. Moni teistä on ihmetellyt sitä, että miksi ihmeessä mun pitää siirtää rahaa säästöön viikoittain - eikö palkkapäivänä siirretty suurempi könttäsumma ajaisi saman asian? Periaatteessa toki joo, mutta itse saan kiksejä siitä, että noin pienellä, suorastaan huomaamattomalla summalla viikossa (jota voisi vaikka verrata yhteen edulliseen dinneriin) oon kerryttänyt kolmessa kuukaudessa 400 euroa pätäkkää. Enkä yleensä ees huomaa tai muista tuon kolmenkympin katoamista. 400 euroa ilmaiselta tuntuvaa, ylimääräistä rahaa yhtäkkiä säästössä. Ja kun nää taloudelliset tahmakuukaudet nyt viimein ovat ohi, saa tuo viikoittainen pikkusäästö toki taas kaverikseen suuren, palkkapäivänä sukanvarteen siirtyvän köntän.

 

 

Kun pahin sekoilu ja ahdistus rahankäytön suhteen ovat tätä nykyä hallinnassa, projektin seuraavat etapitkin tuntuvat selviltä:

- Järkeistää rahankäyttöäni entisestään, eli yrittää päästä eroon vielä muutamasta tuhlarirutiinista. En jatkossakaan halua katua hauskoja viini-iltoja ystävien kanssa, mutta suunnitelmallisuutta lisäämällä saatais takuulla esimerkiksi ruokaostoksiin kuluvasta massista iso osa napsaistua pois.

- Alkaa taas kunnolla säästämään! Laittaa se tähän saakka liksastani uupunut 25% suoraan säästötilille, kun sitä ilmankin näytän selviävän.

- Ryhdistäytyä sijoitusasioissa. Oon ollut Tanskaan muutettuani ihan hukassa ilman mun ihanaa Säästöpankin sijoitusneuvojaa, mutta kai tästäkin maasta edes yksi pätevä tyyppi löytyy. Ehkä.

 

 

Saaga siis jatkuu. Stay tuned.

Kaikki aiemmat säästökuuripostaukset löydät raha-tagini alta täältä.

Disclaimer: tiedän, että monelle vaikkapa kolmenkympin säästö viikossa ei todellakaan oo mikään "huomaamaton pikkusumma". Kirjoittelen omasta kuplastani, omasta vinkkelistäni, itselleni tärkeästä aiheesta joka toivottavasti motivoi myös muita - antakaa siis anteeksi, jos kuulostan ihan pirun ärsyttävältä elvistelijältä.

---

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta.

Ladataan...
Nørrebro Summers

Aihe, joka tuntuu kiinnostavan teitä kovasti (ja niin se kiinnostaa mua itseäkin!) on meikäläisen ystävyydet ja niiden solmiminen täällä Tanskassa. Välillä on ollut hankala niputtaa kyseistä prosessia helposti hahmotettavaan pakettiin ja toisaalta, ystävyyksiä on myös päättynyt eli aina en itekään oo ollut varma missä mennään. Jos jotain oon oppinut niin sen, että vain aika näyttää mitkä viritelmät ovat tulleet jäädäkseen ja mitkä kuihtuu pois hiljalleen tai vähän kovemmalla paukkeella. Oon kokenut kaveruuksia laidasta laitaan, juttuja joista ei vaan tullut mitään, suoranaista teinidraamaa ja aitoa ystävyyttä.

Nyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta Köpikseen muuttoni jälkeen frendihommat alkaa olla hyvin hanskassa. Muutama superhyvä Stadin ystävyys ei tietenkään oo muuttunut miksikään, mutta huomaan yhä useammin laittavani kutkuttavilla hetkillä viestiä täkäläisille frendeilleni, enkä enää Helsinkiin. Sikäli surullista - toisaalta just niin sen kai täytyykin mennä. Mun elämä on pysyvästi täällä, eli niin pitää olla ystävienkin.

Nykyään on helppo bongata eri vaiheet, joiden kautta tähän tilanteeseen oon päätynyt. Ne ovat:

1. Haaliminen

Mun haalimisvaihe oli vauhdikkaimmillaan ekat Köpis-kuukaudet. Tapasin muikkeleita kaiken maailman verkostojen, somen, silloisen työpaikan, poikaystävän kavereiden ja ties minkä avustuksella. Järkkäsin muun muassa yhden Facebook-ryhmän kautta afterworkit, joista tuli ihan hillitön suksee ja meidän ekassa tapaamisessa istui lopulta 25 mimmiä valkkarit kädessään (en selkeesti ollut ainut uusia kavereita kaipaava). Noista haalimiskuukausista jäi käteen useita frendejä, joista osan kanssa treffailtiin aina tietyllä porukalla, kun taas osan kanssa bondasin syvemmin.

Samaisina kuukausina elämääni lipui epämääräisiä reittejä myös muuan Susa ja Maria, jotka nykyään on mun parhaita ystäviä. Susan ja Marian kohdalla yhteistä oli se, että hengasin kummankin kanssa aina kahdestaan, eli jo alusta asti oli selvää että me rakennetaan sellaista perinteistä mimmien välistä luottoystävyyttä eikä mitään viininlipittämisjuorurinkiä (vaikkakin me ollaan kyllä paljon viiniäkin lipitetty, ja juoruttu...).

2. Saturaatio

Aikani kun olin hamstrannut kaiffareita, aloin a) vähän kyllästyä koko hommaan ja b) huomaamaan ettei mulla oo tarpeeksi aikaa niille frendeille, joiden kanssa oli jo orastava viritelmä käynnissä. Pistin siis lapun luukulle, enkä enää etsinyt uusia kavereita. (Tää kuulostaa ihan psykolta, ihan kuin olisin vihanneskaupoilla tai jotain.)

Tää oli sitä ihmeellistä aikaa, kun kävin kaiken maailman oudoissa häppeningeissä ja hengailin porukoissa jonkalaisissa en aiemmin oo hengannut. Yhtenä viikonloppuna kalenterissa oli kissan syntymäpäivät (ne kylläkin peruttiin, sillä päivänsankari sairastui), toisena vegaaninen ruokakerho (se ilta me pilattiin yhden kaverin kanssa koska juotiin vahingossa ittemme aivan liian känniin, sillä ilmeisesti keveä vegaaniruoka ei tarpeeksi suojannut meidän vatsalaukkuja alkoholilta) ja kolmantena shoppailudeitti isolla porukalla (ei ehkä oo mitään hirveempää kuin shoppailla isolla porukalla, venata kun viisi tyyppiä sovittaa vaatteita ja ite ei löydä mitään).

Näihin hämmentäviin aikoihin toi ihanaa kodikkuttaa ne illat Susan kanssa, kun juotiin skumppaa Nørrebrossa ja puhuttiin kuin ikivanhat ystävät.

 

 

3. Jyvät akanoista

Hiljakseen uudet kaveruudet alkoivat löytää omat lokeronsa: osa ystävyyksistä syveni, osa paljastui viininlipittämisjuoruringeiksi, joidenkin tyyppien kanssa tapaamiset harvenivat ja lopulta loppuivat kokonaan sekä koin myös sen erään teiniepisodin, jollaista elämässäni ei oo näkynyt yläasteen jälkeen. Kaikki kuitenkin soljui omalla painollaan, eikä pahan onnen vegaanidinnerin ja yhden ilkimyken lisäksi paljoa dramatiikkaa näkynyt.

Jossain viime kesän tienoilla alkoi ekaa kertaa tuntua siltä, että tiedän tasan tarkkaan ketkä tyypit kuuluvat mun elämään ja kenen kanssa on parempi ajautua suosiolla eri teille. Tuossa vaiheessa mulla oli jo pari, kolme luottoystävää, useita frendejä, superihanat työkaverit ja muutama pariskunta kenen kanssa on porukalla hauska hengata.

4. Uusi tuleminen

Kun aloin päästä kaikesta möhnästä eroon ja pystyin suuntaamaan aikani ja energiani sinne minne se kuuluu, huomasin että kappas - mullahan ois tässä taas rahkeita vielä parille kaiffarille lisää. Just niihin aikoihin elämääni tallustikin uusia siistejä ihmisiä, ja toisaalta aloin lähentyä parin pidempiaikaisen tuttavuuden kanssa. Tavallaan tuntui siltä että olin yhtäkkiä uudessa haalimisvaiheessa, mutta tahti oli edeltäjäänsä rauhallisempi eikä ketään enää tarttenut etsimällä etsiä.

Kuinka ollakaan, sain pari ystävää lisää.

5. Yhdistäminen

Kesän ja syksyn aikana oon havahtunut siihen, että mulla on täällä jo tosi paljon sairaan makeita, hauskoja, karismaattisia, fiksuja ja kiinnostavia kavereita, mutta niistä juuri kukaan ei tunne toisiaan. (Mulla on aina ollut taipumusta läheisiin, kahdenkeskisiin, maailmaaparantaviin ystävyyksiin porukkahommeleiden sijaan.) Jossain vaiheessa meikäläisen kalenteri alkoi taas natisemaan liitoksissaan kaikkien deittien johdosta, ja lisäksi musta tuntui että on sääli jos nää naiset eivät tutustu toisiinsa.

Ja sitä mä oon tässä viimeiset kuukaudet puuhastellut: kehitellyt kaiken maailman hengajaisia ja viini-iltoja, ja tuonut uusia kamuja yhteen. Kaikkia niitä settejä on seurannut jonkun osallisen vodatus siitä, miten ihania mun frendit on - ja silloin mun sydän aina pakahtuu.

Nyt voisin sanoa, että oon taas saturaatiopisteessä - joskaan en tietty sulkisi silmiäni mikäli tapaisin jonkun superhauskan tai kiinnostavan tyypin, kenen kanssa vaan kolahtaa. Aina kun tuntuu että oon ihan luuseri kun en vieläkään osaa tanskaa, yritän muistuttaa itseäni kaikesta tuosta yllä olevasta ja siitä, että sentään jonkin eteen oon tehnyt hemmetisti töitä ja päässyt pirun pitkälle. Ja mun mielestä pehmeän pörröinen ystäväporukka on paljon tärkeämpi integraation - ja onnellisuuden - kannalta, kuin paikallinen kielitaito.

Sitä paitsi osaan nykyään sanoa tanskaksi lihapulla, eli kyllä sekin vielä tästä.

---

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta <3

Ladataan...
Nørrebro Summers

Siitä on ehkä vuosi aikaa, kun ekaa kertaa kuulin sanan ambivertti. Ekstroverteista ja introverteista on hohkattu jo vuosikausia, ja tuohon päivään saakka mä oon ihmetellyt kun mielestäni kuulun molempiin lokeroihin - ja sitten toisaalta en kumpaankaan. Tää Buzzfeedin listaus kuvastaa tilannettani aika hyvin, vaikken itse kaikkia kohtia voikaan allekirjoittaa (se meistä ambiverteista tekee vieläkin kiinnostavampia otuksia, että voidaan asettua intro- ja ekstroverttiskaalalla vähän minne sattuu). Mutta tässä muutama itseäni tosi hyvin kuvaava otos:

- Juttelen mielellään suuna päänä kun kiinnostava aihe tulee esiin, mutta kun se on käsitelty, oon mielellään vaikka tunnin hiljaa sivusta kuunnellen. Mulla ei oo mitään tarvetta osallistua keskusteluun, jonka aihe tuntuu itselle vieraalta tai tylsältä.

- Saatan hyvin olla juhlien keskipiste, hauskuuttaja, verkostojen luoja ja se, joka pitää jubailua yllä. Ja sitten aivan yhtäkkiä sosiaalinen uupumus iskee ja vetäydyn kuoreeni (tai mieluiten rauhalliseen, syvälliseen keskusteluun yhden tyypin kanssa).

- Smalltalk tuntuu raskaalta, koska se on kovin pinnallista ja en kerta kaikkiaan oo kiinnostunut moisista aiheista. Oon sata kertaa mielummin aivan hipihiljaa, kuin puhun säästä tai tuntemattomien lasten harrastuksista.

- Tarvitsen kokonaisia viikonloppuja ilman mitään tekemistä tai sosiaalisia aktiviteetteja. Toisaalta, elämäni parhaat viikonloput on niitä, jolloin päädyn tanssimaan random bileissä random ihmisten kanssa aamuun.

- Toisaalta, bileiltojenkin lempikohtia on ne, kun häippäsen baarista ja käppäilen tai pyöräilen kuulokkeet korvissa himaan omia juttujani mietiskellen.

- Hiljaisemmassa seurassa muutun helposti papupadaksi ja jos seurueessa on dominoiva suupaltti, kadotan ääneni täysin (ilmiöstä oon aiemmin kirjoittanut täällä ja täällä).

- Oon superherkkä aistimaan tunnetiloja, ja ne helposti myös tarttuvat muhun. Kun meillä esimerkiksi oli syksyllä töissä yt:t ja tietyllä osalla porukasta ikävät oltavat, olin koko viikon aivan hajalla (suorastaan itkuinen!) vaikka arvasinkin itse olevani potkuilta turvassa.

 

 

Eli joo, tunnen itseni hyvin ja oon sinut vaihtelevien fiilisteni kanssa. Vaikka nimityksillä ja lokeroinnilla ei kai pitäisi olla mitään merkitystä, mulle tuli entistä kivempi, rauhallisempi, helpottunut fiilis, kun sain otsaani ambivertti-leiman ainaisen introvertti-ekstrovertti-ihmettelyn sijasta. Mutta koska postauksen nimi on Ambivertin raastava elämä, niin jotainhan tässä yhtälössä on tietty pielessä. Se en oo minä itse, vaihtelevat keskustelutaitoni, paikoittainen erakkouteni, välillä iskevä riehakkuuteni, vaan lähinnä se, että

muut ihmiset ei tiedä mitä pirua tehdä mun kanssa!

- Koska oon usein puhelias ja jokseenkin viihdyttävä, multa odotetaan samaa käytöstä aina. Kun dinnereillä tai lounaspöydässä keskustelu tyrehtyy, hakeutuu katseet muhun: tee jotain, puhu jotain. Mutta ellen satu olemaan ekstroverttituulella, pää lyö tyhjää enkä mä osaa sanoa mitään. Josta päästäänkin seuraavaan dilemmaan...

- Kun sattuu olemaan hiljaisempi päivä, oon yleensä täysin tyytyväinen ja mietin rauhassa omiani. En ehkä vaan oo kiinnostunut osallistumaan mielestäni tylsään keskusteluun, en jaksa kisailla suunvuorosta tai aivoja muuten vaan väsyttää. Ja sitähän seuraa usein huoli mun tilasta. Ette uskokaan miten monta kertaa joku on jättäytynyt erilleen muusta porukasta, hakeutunut mun viereen, paijannut käsivarresta ja kysynyt matalalla äänellä onks kaikki ihan ookoo. Anteeks mitä? Mä tässä vaan mietin, että onkohan falafeleja helppo tehdä himassa.

- Toisaalta saan ihmisistä ja huumorista niin paljon energiaa, että vaikka olisinkin suorastaan masentunut, mun on vaikea märehtiä tilassani. Joskus ois kiva olla rauhassa surumielinen, mutta lietsoudun yllytettynä tosi helposti riehakkaaksi. (Ja sitten jengi ei muistakaan tai laisinkaan tajua, että kaipaan sitä käsivarren paijailua ja hyvää keskustelua tunteista.)

- Etenkin mun työmatkojen ja muiden omien reissujen jälkeen tilanne korostuu räikeästi himassa: mä tuun kotiin kaikista häppeningeistä uupuneena (vaikka ois ollut ihan sairaan kivaa) ja haluan olla kolme päivää mykkänä sohvalla, kun taas F on ikävöinyt muijaansa, haluaa viettää laatuaikaa, halailla ja jubailla monen päivän edestä.

 

Nää kuvat valikoituivat tähän postaukseen, ja juuri tässä järjestyksessä, koska ne ilmentää aika hyvin ambivertin olotiloja. Ensin ihan täysillä messissä superinnoissaan... ja sitten jossain kaukana itsekseen (joskin yhä tyytyväisenä - pliis tajutkaa se, huolestuneet lähimmäiset).

 

Mä itse palloilen täysin tyytyväisenä menemään, mutta elämäni ihmisille tuntuu välillä olevan haasteellista ymmärtää mun tunnetiloja, tarvetta haalia ihmisiä ympärilleni, oman ajan kaipuuta - sekä sitä miten kaikki tää vaihtelee päivästä ja joskus jopa tunnista toiseen. En kokenut tätä dilemmana Suomessa asuessani, koska siellä ainakin satunnaista jöröjukkailua ymmärretään niiiiiin paljon Tanskaa paremmin. Täällä tuntuu että olisi helpompi olla se introvertti, ujo ja hiljainen tyyppi kuin tällainen ihme seilaaja. Porukka on tottunut meikäläiseen ulospäinsuuntautuneena ja puheliaana, eli pasmathan siinä menee sekaisin kun oonkin seuraavalla kerralla hiljainen tai haluan olla yksin.

In a nutshell: vaikka usein kuulee, että ambivertti on kaikista kätevin olomuoto introvertti-ekstroverttiakselilla ja bläbätibläbätiblää, niin ei tää kyllä ihan helppoa ole! Ei meille itsellemme, mutta etenkään meidän ympärillämme eleleville. Just nää kaikki odotukset ja pettymykset, vaihtelevat fiilikset ja meidän harteille kasattavat sosiaaliset paineet tekevät ambivertin elämästä joskus melkoista tasapainoilua. Tekisi joskus mieli tulostaa tietoiskuesitteitä ja jakaa niitä jengille, jotka ihmettelee mun ajoittaista hiljaisuutta tai suuttuu sosiaalisesta kömpelyydestä, hermostuu siitä etten vielä uskalla tehdä viikonlopulle suunnitelmia, koska en oo varma oonko silloin sosiaalisella tuulella vai täysi erakko.

Jopas tuli vuodatus! Ja tää ei ollut edes tässä. Ainakin yksi jatko-osa on luvassa, nimittäin mitä ihmettä siitäkin tulee, kun kaksi ambiverttia menee ja alkaa seukkaamaan keskenään.

Onko siellä ruudun toisella puolella elämän raastamia kohtalontovereita?

---

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta <3

Pages