Ladataan...
Nørrebro Summers

Joskus aiemmin, entisessä elämässä, oon ollut sitoutumiskauhuun (siis kauhuun, en kammoon, kuvitelkaa tähän Scream-naamio) taipuvaista sorttia, mutta onneksi oon päässyt siitä ominaisuudesta eroon. Tai ehkä oon vaan niin damn comfy, mihin mä tästä lähtisin. Viime viikkoina mua nimittäin on kovasti muistuteltu siitä, että ellet kohta lähde lätkimään Tanskasta ja tästä elämästäsi, niin jumissa oot muikkeli.

Vaikka oot kuinka comfy elämässäsi, niin tuollaiset ukaasit kieltämättä saa pari kylmää värettä vaeltamaan niskaa pitkin, minullakin.

Ekana oli se keskustelu eläkevakuutusneuvojan kanssa, joka täällä kuuluu oleellisena osana eläkekuvioihin ja siihen näännytkö nälkään kun sitten joskus häippäset työelämästä: niin aiotko muuttaa Tanskasta ennen eläkeikää pois? Se pitäis päättää nyt, koska sitten voin tehdä jotain blaablaa verot something että saat sitten enemmän käteen kun viet kertyneen eläkkeen Tanskasta pois (en enää kuunnellut koska tässä kohtaa aivoissa humisi ja yritin kasuaalisti kyhätä päätöstä siitä, missä kelailin asua 35 vuoden päästä). Ei siinä muu auttanut kuin änkyttää, että ei, kyllä mä asun täällä forever ja oon eläkkeellä täällä ja varmaan kuolen täällä ja en koskaan lähe minnekään ja tuliko tänne yhtäkkiä kuuma pitäiskö vähän avata ikkunaa.

 

 

Ja sitten se päivä, kun käppäiltiin poikkiksen kanssa hautausmaalla ja jostain syystä päädyttiin niinkin kevyeen keskustelunaiheeseen, kuin että minne meidät kuoleman jälkeen haudataan. Muistaakseni poikkis puhui meidän yhteisestä rakkaushaudasta tai jotain (mutten taaskaan oikein kuunnellut koska aivoissa jälleen humisi ja kelasin että kyllä mut varmaan pitäisi sitten tuhkata mutta minne ihmeeseen ne tuhkat ripotellaan, tonne Amagerin rantaanko missä kävin kerran kesällä 2015). Koska eihän sitä ikinä tiedä milloin kuolo korjaa, toivottavasti ei kuitenkaan vielä vuosikymmeniin, oli taas pakko päättää jotain äkkiä. Sitten kun oon ollut täällä Tanskassa eläkeläisenä kymmeniä vuosia ja lopulta menehdyn rauhaisasti nukkuessani 103-vuotiaana, niin kyllä puolet mun tuhkista pitää käydä heittämässä Laajasaloon mutta puolet voi pistää siihen köpisläiseen rakkaushautaan.

Kolmantena pisteenä iin päälle vielä se, kun ruvettiin parin Suomen jättäneen expatmimmin kanssa jubailemaan siitä, mitä tapahtuu jos me saadaan meidän miesten kanssa lapsia täällä heidän kotimaassaan ja sitten käykin hassusti ja tulee ero (jota tietysti ei uskota eikä toivota tapahtuvan, mutta jos tän hetken ja tuhkien ripottelun välillä on hyvällä tsägällä se 70 vuotta, niin you never know). Tultiin siihen tulokseen, että Tanskassa syntyneitä ja koko ikänsä eläneitä, Tanskan kansalaisuuden omaavia lapsia, joilla on rakastava tanskalainen isä ja isänpuoleinen muu perhe, ei hevillä täältä roudata esimerkiksi Suomeen jos Stadi alkaakin mutsia kiinnostella. Meille valkeni, että jos saadaan näiden ukkeleiden kanssa jotain niinkin pikkuisen, suloisen ja viattoman oloista kuin 1 kpl vauveleita, ollaan me täällä vähintään sitä seuraavat 18 vuotta - tapahtui mitä tapahtui. Joka sikäli on tietysti ihan kätevää kun täällä on jo se eläke ja hautapaikka.

 

 

Tajuatko mihin soppaan oon itseni pistänyt, kysyin F:lta tuossa eräänä päivänä aamukahvien äärellä. Aamukahvit on muuten hyvä paikka ottaa esille kaikkea tosi suurta ja vakavaa, koska aamuisin kaikki tuntuu aina vähän vähemmän dramaattiselta kuin iltaisin. Käytiin yksi niitä keskusteluja, joihin ei oikein voi saada mitään kunnollista loppuratkaisua, mutta se oli silti hyvä käydä. Ikinä ei voi tietää mitä elämässä tapahtuu, mutta just nyt meitä kiinnostelee se yhteinen rakkaushauta 70 vuoden päässä (tai no musta on siellä vaan puolet ja puolet Laajikassa) ja se riittää. Sen on vähän pakko.

Puuh.

 

LUE MYÖS NÄMÄ:

Suuri unelmani, joka tuskin koskaan toteutuu

10 syytä muuttaa Kööpenhaminaan

Lohduton hotellivieras vanhalla kotikadulla

---

Suddenly I realize that I'm about to commit myself to Denmark - BIG TIME.

---

FOLLOW: Facebook - Bloglovin' - Snapchat & Instagram @marjapilami

Share

Ladataan...
Nørrebro Summers

Kuten tiedätte, oon ollut nyt parisen kuukautta säästökuurilla. Tai siis yrittänyt olla. Muistanette aiemmista postauksista varmaan senkin, ettei projekti varsinaisesti oo mennyt kuin Strömsössä. Musta kuitenkin tuntuu, että näiden parin suhteellisen katastrofaalisen räpellyskuukauden jälkeen alan vihdoin päästä säästämisen makuun - tai ehkä ymmärtämään, ettei se vielä riitä että toitottaa blogissa ja itselleen olevansa säästökuurilla, mutta ei muuta ruutiineissaan yhtään mitään ja sitten olettaa rahojen säästyvän maagisesti itsestään.

Kyllä se siis vielä tästä. Viimeisin liksa tuli pari päivää sitten, enkä ainakaan vielä oo ehtinyt ostamaan esim. hevosta tai kolmensadan euron laukkua. Budjetin raameissa yhä ollaan.

 

 

Nyt kun muhun alkaa pikkuhiljaa iskostua säästämisen ja tiedostavan rahankäytön mentaliteetti parin tuhlarivuoden jälkeen, muistui mieleeni myös aiemmin käyttämäni suorastaan nerokkaaksi osoittautunut säästökikka. Kyseinen kikka jäi unholaan Tanskaan muuton jälkeen, siinä kaikessa pankkien vaihdon, epämääräisen työtilanteen, kielimuurin ja muiden huterien tekosyiden varjolla. Mutta perhana - nyt on aika tuoda se takaisin!

Kyseessä on neljä vuotta sitten kehittämäni konsepti, jolla päätin palkita itseni kun lopetin polttamisen. Röökasin siinä vaiheessa kuin korsteeni, lähemmäs askin päivässä (alkoi loppua ne en mä siis oo oikeesti koukussa, voisin lopettaa koska vaan jos haluisin -argumentit vähän kesken, joten oli aika heivata kyseinen tapa) ja laskeskelin käyttäväni noin 30 euroa viikossa tupakkaan. Tsiisas. Ja siis röökiinhän oli aina varaa, jopa silloin opiskelija-aikoina, kun palkkapäivää tai opintotuen maksupäivää edeltävä viikko ostettiin nuudeleita luotolla. Anyways, kun lopetin polttamisen, päätin että jatkossakin varmasti liikenee kolmekybää viikossa, kun on aina ennenkin tehnyt niin.

Joten asetin automaattisen tilisiirron: joka keskiviikko 30€ palkkatililtäni erilliselle röökisäästötilille!

Kyllä se joskus palkkapäivää edeltävällä viikolla kirpaisi, kun massit alkoivat olla vähissä, mutten luovuttanut. Koska en varmasti olisi jättänyt röökejäkään ostamatta, never. Oli ihan huikean palkitsevaa (ja lievästi ahdistavaa, koska kelatkaa miten paljon olin tuhlannut rösbään) katsoa, kuinka röökisäästötilillä majaileva potti kasvoi viikosta toiseen. Miettikää tätä:

Kolkyt euroa joka keskiviikko, eli 4-5 keskiviikkona kuussa. Siitä kertyy jo vaivihkaa 120€-150€ kuussa. Rahaa, jonka olisin anyway poltellut menemään - ja jonka saa aika helposti kulumaan kaikkeen turhaan, vaikkei polttaisikaan. Ja siis - härreguud - 52 viikkoa eli 1560€ vuodessa. 15600€ kymmenessä! Mun oli tarkoitus palkita itseni kerran vuodessa "vapauttamalla" röökirahani johonkin ihanaan itselleni; matkaan, luksuslaukkuun tai vaikka molempiin. Kiinnyin kuitenkin alati kasvavaan rahasummaan niin paljon, etten raaskinut koskea siihen ennen kuin tosiaan muutettiin Tanskaan ja suljin kaikki Suomi-tilini. Siinä vaiheessa tilillä oli jo reilut 2500€ humputtelumassia - jotka sitten varmaan tuhlasin kaikkeen turhaan huomaamatta, koska that's how I roll. (Tai no ne oli varmaan osa meidän asunnon käsirahaa, eli ei ihan niiiin turhaan.)

 

 

Mutta siis nyt konsepti on tehnyt comebackin! Ensi viikosta lähtien tililtäni häippäsee 30 euron verran kruunuja joka viikko. Oon tästä aivan täpinöissäni.

 

LUE MYÖS NÄMÄ:

Säästökuuri osa 1: Apua, minusta on tullut tuhlaaja

Säästökuuri osa 2: Maailman kalleimmat viikot

10 asiaa, joista on OK henkilökohtaisesti syyttää poikaystävää hänen maassaan

---

I'm slowly but surely getting back my "saving up some money" mentality. Hooray!

---

FOLLOW: Facebook - Bloglovin' - Snapchat & Instagram @marjapilami

Share

Ladataan...
Nørrebro Summers

Hupsista, tuli muutaman päivän tahaton blogitauko, mutta täällä ollaan. Vanha Stadin kaveri on käymässä Köpiksessä ja näin sitä eilen illalla, vähän pitkäksihän tuo venähti. Tai no pitkäksi mummoutuneen 32-vuotiaan näkövinkkelistä, olin nukkumassa kahden maissa. Näin se elämä kuulkaas vaivihkaa muuttuu;

ei oo montaa vuotta siitä, kun bailuyöt vasta kunnolla alkoivat siihen aikaan (omg miten mä jaksoin?).

Ei olla tavattu aikoihin ja nyt kun kahden vuoden mittaisten tilannepäivitysten muodossa pääsi peilaamaan entistä ja nykyistä elämäänsä, oli ihana havahtua huomaamaan, että mulla tosiaan on kaikki hyvin, just niin kuin pitää. Ehkä paremmin, kun mitä itsekään kaiken arjen ja ärsytysten ja ajoittaisen stressin ja sekalaisen pohdinnan tiimellyksessä edes tajuaa. Monet asiat on muuttuneet, elämä tuntuu vaihtuneen toiseen, itse on ihan erilainen kuin kaksi vuotta sitten tähän seikkailuun lähtiessä, mutta muutos on ollut enemmän hyvään kuin väärään suuntaan.

En ite sitä ollutkaan tajunnut, mutta mä tarttin tätä muistutusta, se tuli hyvään saumaan.

 

 

Toinen ihana juttu eilen oli se, että me ei puhuttu duuneista yhtään. Aiemmin eilen, töistä juna-asemalle kävellessä, juttelin duunikamun kanssa siitä, miten sitä ennen jauhoi perjantai-iltoina ystävien kanssa aina pojista ja nykyään (kun mieskuviot alkaa monella meistä olla jo aika tasapaksuja tasaisia) jaarittelut kääntyykin duuniin ja kaikkiin uraan liittyviin hommeleihin. Sitten sitä päätyy vellomaan duuniajatuksissa vapaallakin. Siinä kun drinkit kätösissämme päivitettiin parin vuoden mieskuulumiset (pitkissä suhteissa olevillakin sentään on jotain raportoitavaa kun aikajana vaihdetaan kahdesta viikosta kahteen vuoteen), muisteltiin vanhoja hassuja juttuja ja meidän seikkailuita ja puhuttiin siitä, miten Tinder on muuttanut deittailun, en edes muistanut käyväni päivisin töissä.

Tätäkin tarttin niin paljon, vaikken sitäkään osannut etukäteen kaivata.

Frendi jatkoi meidän drinkeiltä vielä toisiin bileisiin, tyyppi on lomalla kuitenkin. Hetken harkitsin mukaan lähtemistä, että ois kerrankin antautunut illan vietäväksi ja elänyt vähän niin kuin silloin joskus ennen, mutta onneksi en lähtenyt. Oli superkiva saada muistutus siitä mitä meidän elämät joskus oli, nähdä vähän uusin silmin nykyinen tilanne ja huomata pötkineensä parissa vuodessa aika pitkälle. Lähes unohdin, mutten onneksi kokonaan, että nykyään en voi enää valvoa kahta pidempään ilman karuja seuraamuksia. Se aika elämästä on niin ohi. Kävelin pari kilsaa himaan viileässä kesäyössä, kuulokkeissa mun tän hetken lempibiisit ja koin saaneeni just sopivan annoksen sitä iltaa.

Eikä tänään tarvinnut toivoa uutta päätä vanhan rikkinäisen tilalle.

 

 

Heräsin tänään puoli yhdeksältä, keitin mukillisen (sitten toisen) kahvia, katsoin vähän Girlsejä ja söin ison aamiaisen. Viikonloppu on vasta alussa ja niin paljon kivaa on jo ehtinyt tapahtua. Tän päivän aion viettää toisen frendin kanssa, puhutaan varmaan tosi paljon duuneista, ehkä vähän myös miehistä, eikä melko varmasti valvota yli puolen yön. Tänään siis palaan pikkuruisen sivuaskelluksen jälkeen tavalliseen elämään, mun nykyisyyteen, Köpis-kuvioihin, uusiin paheisiin ja rutiineihin.

Vaikka oli niin ihana nähdä väläys aiemmasta, on tää nykyinen kuitenkin ihan parasta. Helposti.

 

 

Ihanaa viikonloppua, söpöliinit! Muistakaa puhua pojista <3

 

LUE MYÖS NÄMÄ:

Jälkiviisaat elämänvaiheet

Kaupunki ja tyypit

Erilaisia iltoja ja eri versioita itsestä

---

Last night I got reminded of what my life used to be. I loved it and I miss it... but my life today is the best <3

---

FOLLOW: Facebook - Bloglovin' - Snapchat & Instagram @marjapilami

Share

Pages